"Mitä taidetta tuo taulu esittää?", kysyi juniori kerran.
"Mitä ikinä haluat", muistan vastanneeni.
Mietin mitä itse haluan siinä nyt nähdä.
Kun edessäni on
(taas) kasa sirpaleita.
miksi juuri se rakkain, toimivin, minun tarpeisiini sopiva
Rikoin sen. Typeryyttäni, huolimattomuuttani. Kaadoin kiehuvaa kylmän päälle. Eihän mikään
(kukaan) sellaista kestä. Ellei ole kiveä.
Ismo Kullervo laulaa kanssani
"mä olen hölmö, pelle, aivokääpiö, kaikkien aikojen idiootti".
"En ymmärrä elämää, rakastan sitä" Alanko jatkaa. Tuohonkin yhdyn.
(Levykansitaide onnistuessaan <3, tässä yksi.)
"Muumipeikon on helppo nähdä itsensä Mörkönä.
Hän on olento, joka pilaa kaiken, mihin haluaisi liittyä,
ajaa pakoon ne, joita hän yrittää lähestyä."
Haluan...
... paeta kaltevan katon alle. Kuulokkeet korvilla, nurkkaan neulomaan.
--
Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
(Aale Tynni)
... lämmitellä varpaita uunin reunalla.
... keittää iltakahvit.
... tuoksutella palavaa puuta.
... työntää tuleen turhan, huolen, harhan.
... lukea, laulaa, luritella.
... saunoa, suunnitella
(mieluiten samaan aikaan).
... olla hiljaa, kuunnella sitä.
... tehdä niitä pieniä asioita jotka saavat aivojeni mielihyväkoneiston käyntiin.
"Kun näkee niin hirmuisen paljon kunnottomuutta ja huonoutta ympärillään. Ja kun sitten lisäksi itsekin on huono. Tahtoisi olla hyvä eikä kykene. Tahtoisi ymmärtää kaikki ja on pimitetty."
(Minna Canth)
Aina kuitenkin löytyy jotain (tai joku) joka kuorii lisäaineilla koreiksi ja kestäviksi kyllästetyt arjen kuoret kauniiksi keoksi. Rauhallisesti siirtää ne jäteastiaan. Istuu eteesi, katsoo silmiin, hymyilee. "Herkullista", toteaa.
Ostan itselleni pahvisia kukkia - niitä joita voi myös kuunnella...
... ja purskahdan parkuun 'muuten vain'- kukkia saadessani.
Keski-ikäistyvä hassu nainen.
Ajatus ja mielialat hyppivät laidasta laitaan. Hormonimyrsky? Rakastunut kumppaniini jokaikisellä ruotoni solulla. Mieheen jonka käsivarsi on mielestäni tehty uumaani varten. Jonka askeleet sopivat omiini. Harpomme konkkelikoivillamme samaan tahtiin. Olen onnellinen. Lapset voivat hyvin. Työtä on niin paljon kuin haluaisi tehdä. Kotimme on viihtyisä. Naapurit hymyilevät. Kaupasta saa kaikkea, milloin vain. Aurinko paistaa.
Mitä ihmettä rimpuilen? Että voinko elää pientä onnellista arkeani kun ihan lähellä ihminen riistää toista?
Melkein suutuin Saul Bellowille, joka oli laittanut kirjaansa kolmivuotiaan väkivaltaisen murhan. Äitinsä riepotteleman, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Bellow pamautti tapahtuman esiin varoittamatta. Ahdistusitku ei ollut loppua. Kohtaus kirjassa muistutti etten pysty muuttamaan maailmaa oikeudenmukaiseksi. Aina se kyykyttää.
Ajatus totisesti hyppii. Nyt oksettaa, kohta innokkaasti ryntään tulevaisuutta kohti.
Tänään on maaliskuun 19. päivä. Iloitsen kaikista 'minnacantheista', rohkeista eläjistä, ajattelijoista, vanhojen tomujen tuulettajista.
"Kalliin ajan lisäystä" annetaan virkamiehille - eiköhän oikeus ja kohtuus vaatisi, että heiltä myöskin otettaisiin "huonon ajan vähennystä".
(Minna Canth)
Elämäni musiikki menee mollissa.
T. melankoliadiggari
