Ajellen, autolla, ajatuksilla

Mikä kottarainen joskus olenkaan. Kolaroin autolla, tulee sirpaleita. Tilaan uusia osia, noudan ja vien ne sekä menopelin korjaajalle. Joka soittaa perään, hymähtää, ellei jopa hekottele liuhutukkansa takana "Kuulehan, osat on vääriä". Olin siis tilannut väärän mallin mukaan. Jo kiristää. En hosupäissäni edes muista minkä mallisella autolla huristelen. Onkos se niin oleellista onko malli sitä tai tätä, jiitä tai geetä, oopeli ku oopeli. Neljä rengasta ja ratti. Valot ja vilkut edessä ja takana. Mut ei käy, varaosa- ja autokorjaajamiesten maailmankaikkeudessa on systeemi. Kirjaimet kohilleen. Uusi rundi, soitto, tilaus, nouto, vienti (kiitos varaisosiskolle kurvailuseurasta, ´isosiskona´ olemisesta, kiristely vaihtui kirppistelyyn  )

Olen se Taikapuun pippurikeijukainen (ehkä aavistuksen isompana), koko ajan kolisee. Mutta kuten satu, tämäkin tarina päättyy onnellisesti. Menen naapuriin lasilliselle, ennen nukahtamista luen satuja ja huomenna saan soiton "Autonne on valmis ja lasku on tosi pieni".

Kirpparilla mielenlaatu vaikutti kiinnostuksen kohteisiin. Kirjoja, kuvioita, sellasia satumaisia, värikkäitä. Niinkuin tuo kiinalainen purkki, joka saa sisäänsä kaneli-palmusokeriseoksen. Perhospurkin sisällön kuuluu tuoksua kun kantta raottaa. Pääsee sinne perhosniitylle, sinne missä kaikki on mahdollista. Todellisuus on joskus niin jäykkää, joustamatonta. Ymmärrän toki ettei iso ruuvi mahdu oikeassa elämässä pieneen mutteriin, mutta autohässäkkä muistutti kuinka paljon on asioita joiden ei tarvitsisi olla kankeita, ne näin meillä on ollut tapana, ohjeissa sanotaan, systeemin mukaan, kyllä sinun kuuluisi jne. jutut.

Kiipeänkin taikapuuhun. Tämä kappale on siskon syntymävuodelta -68. Oikeastaan oli tarkoitus antaa kirja hänelle lahjaksi. Mutta en taida raaskia. Ehkä löydän toisen kappaleen. Sisko ilahtunee Sinervostakin. Siskolla muistaakseni on meidän lapsuustaikapuu hyllyssään, sieltä seitkytluvulta. Eihän ne numerot niin tärkeitä ole, eihän? Tarinat, kuvitus kuitenkin yhtä. Itselleni vain noi lahja-syntymävuosiyhteydet on merkittäviä. O-ou mitä itsekkäitä selityksiä keksinkään. Kun en haluakaan luopua.

Juniorille löytyi taskarikokoelmastaan puuttuva perushiiri ensipainoksena. Ilahtui, halasi ja rutisti.

Junassa

Aamulla junassa, matkalla töihin. Me neljä toisillemme tuntematonta istutaan lähekkäin, päät painuksissa, on ihanan hiljaista. Luen kirjaa (Barry taas remuaa, Liz ryöpyttää Robia). Kolme vierustoverianikin lukevat jotain. Puhelimista (tai härpäkkeistä joiden ainakin luulen olevan puhelimia). Tuntuu että olen tässä päivässä, muut ovat cybermaailmasta.

Vanhan viehätys

Vanhat jutut miellyttää. Useimmiten kaikkia aisteja. Miksi? No,...ne on useimmiten kauniita. Kuulostaa hyvälle. Ne tuntuu hyvälle. Ja varsinkin se, että ne todella tuntuu joltain. Niillä on tarina, elämää jonkun arjessa, juhlassa. Pidettynä, rakastettuna. Unohdettuna, hylättynä (oi, oi, noiden hylättyjen kaunokaisten ´pelastaminen´ uuteen eloon, se vasta onkin!). Tulee mieleen muistoja, mielen matkoja, tosia tai kuviteltuja. Niihin hyppään mukaan halutessani. Vanha juttu voi olla esine, paikka, ihminen, laulu, mitä vain. Aikakaudellakaan ei ole niin väliä. Kunhan tulee fiilis.

Tänä iltana kaivoin taas mummon matkalaukun esiin. Se on täynnä valokuvia. Viime vuosisadan alusta kasariin. Katselen niitä aika ajoin, en enää niinkään keitä kuvissa on vaan mitä niissä on. Kotien, matkojen, ihmisten tunnelmia. Miten kulloinkin eletty, miten jutut muuttunut. Laukkuun mahtuu tunteita laidasta laitaan, silti sitä sulkiessa hymyilyttää. Koska tulee fiiliksiä. Liekö telkkarittoman versio elokuvaillasta, mutta tarina oli taas hyvä.

Yhä juon aamukahvia samaisesta kuvan kupista. Oikeastaan en edes pidä Kirsikka-kupin lookista, mutta se tuntuu mummolalle. Kun aamulla hiipi alakerran keittiöön jossa pappa aina jo oli. Laittanut puu-uuniin tulen. Tuoksui hyvälle. Olen ainut joka kuvissa olevista täällä vielä hiippailee ja haaveilee. Joskus se tuntuu yksinäiseltä.