keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Loppuja, alkuja

Vuoden viimeinen päivä.

Kaksi päivää sitten oli pirun kylmää. Kaikki kuurassa, ilma sinistä. Eskimona kävelin kippuraista tietä, oli liian kylmä juosta. Hiukset huurussa, peukkua palelsi. Kylmä on kuitenkin kaunista ajattelin.


Eilen oli nollakeli, tänään jo lämpöasteita. Harmaata vaaleaa suttua, sellaista sameaa. Ilma muuttuu kuin mielialat. Yht´äkkiä. Vakaa kaunis paukkupakkaspäivä on päivässä kahdessa vaihtunut vetiseksi epämääräisyydeksi. Kun kurkkii ikkunasta mihinköhän se nyt muuttuu, ylle villa- vai sadetakki. Jääkausikeli on helppo, siellä kelsin sisällä on turvallisessa kotelossa, talven rooliasu. Suttusää tuo epävarmuuden, kumma välitila. Talviteatterin lavasteet, selkeä käsikirjoitus katoaa ja näyttämöllä onkin vain sekamelskaa, harmaamekkoinen siivooja viheltelee luuttuineen.

Olisi talvipakkanen voinut vielä viipyä. Mutta palaahan se. Ensi vuonna.

Luulin tunteinenikin viettäväni tuollaista vakaata jääkautta. Voiko sieltäkin luonnon lailla vierailla hetkeksi suojasäähän? Lämpimämpään epävarmuuteen. Voi näköjään.

"Istutko kymmenen minuutin taksimatkan kanssani?"

Kun on joku, joka saa hymyilemään. Liki tuntematon, joka on etäisesti olemassa.

Lopuissa on paljon siivottavaa. Kuten joulun päättymisessä. Koristeet muuttavat taas vuodeksi rasioihinsa, sinne ylähyllylle. Kuusi, joka on saanut tänä vuonna nenäni tukkoiseksi ja silmät vuotamaan, saa lähtöpassit jo nyt. Harmi, sillä pidän siitä, sen tuoksusta. Mutta sen rinnalla en voi hyvin. Joten sekin yhteiselo saa päättyä.

Vuoden loppuun ja uuden alkuun tein suklaata. En ole saanut pähkinöistä, suklaasta ja taateleista vielä tarpeekseni, liekö sellainen mahdollistakaan. 



Esikoiselta sain mukin lahjaksi. Oli kuulemma näköiseni. Onhan se ainakin iso :). Olen jo unelmia pullollaan, osa kelpoja toteuttaa kun vain aloittaa, osa niitä kaukaisia  I wonder if... juttuja. Mutta lisääkin mahtuu. Unelmakupissa ei saa pohja paistaa. Aina on uusia alkuja.


tiistai 23. joulukuuta 2014

Aina yhtä lumoavaa

On lumi maassa. Hälyn vaimentaja, kaunistaja. Pienimmällä jo pulkka takapuolen alla, punaposkena nauraen viilettää. On kuusen koristelijoina tonttuja. Lapsenomaista iloa niillä kaksikymppisilläkin. Joulun tuoksuja. Oli uni, jossa hipaisin huulillani jonkun poskea ja se tuntui varpaissa saakka. Kohta astuu junasta sisko. Joulun lumous on taas meissä.



Olo on keveä kuin taivaalla pehmeästi kaartelevalla lintuparvella.




perjantai 19. joulukuuta 2014

Valmisteluja

Enää viisi yötä jouluun. On lomaa kaksi viikkoa ja juniorilla todistus taskussa. Iltaisin on tehty valmisteluja, pienellä poppoolla ja samankokoisella budjetilla. Tunnelmoitu, kuunneltu joulumusiikkia, poltettu kynttilöitä, juteltu.

Teimme lanttulaatikoita pakastimeen odottelemaan aattoa. Valmisteluihin kuuluu koemaistelu, nyt kaverina fetasalaatti yrttiöljyin, voi mikä herkkucombo olikaan.



Joskus keittiössä tapahtuvat kokeilujen epäonnistumiset yllättää. Tarkoituksena oli tehdä kermakaramelleja kookossokerista ja hunajasta. Sellaisia pehmeitä suussa sulavia herkkuja, joita voi antaa lahjaksi kauniissa vanhoissa peltipurkeissa. Suhteet ja kiehumiset ei aivan sujunut, kiinteiden namusten sijaan jääkaapissamme on nyt vuoallinen kinuskikastiketta. Mutta hyvää sellaista. Ei sitä lahjakippoon kehtaa lappoa, omaan kuppiin kylläkin. Pakasteherukoita, turkkilaista jugurttia ja tuota kinuskia - kuin kauan kaivattu sokeriton jäätelö, nam. (Ja kun juniori ei pitänyt kinuskin paahteisesta mausta, jää tekele minulle :) ). Herkku jäi kuvaamatta, sujahti suuhun sukkelaan. Sama iltana en taida toista kupillista...


Sataa vettä vähän väliä, siitä ilmenee harmitusta. Vesisateesta huolimatta pukeudun kuin eskimo, kosteus paleltaa. Tuuletusikkunasta kuulen kun sade matkaa äänekkäästi loristen viemärikaivoon. Ääni alkaa ahdistaa, sillä luen juuri Katja Ketun Hitsaajaa. Tarina pyörii Estonian onnettomuuden ympärillä, tulee surullinen olo. Suljen ikkunan, otan välilukemiseksi Hannu Mäkelän Tonttu joka pelkäsi joulua. Kirja sopisi varmasti monen johtoportaan lahjapakettiin. Yksinkertainen, verkkaisempi kehitys olisi monelle oikea juttu, ei kaikkien tarvitse matkustaa pendolinolla. Lähijunallakin pääsee. Kukin tavallaan. Ymmärtäväisitköhän?



Juniorikin on vaihtanut iltasarjakuvat joulutarinoihin, samoihin tonttutarinoihin joka vuosi.  Valloittavia, - ovat. Molemmat.




Neuloin nipun lahjalapasia. Sormien lomassa soljuva villalanka tuntuu hyvältä, jouluiselta. Voi kuvitella lumen putoilevan hiljaa. Putoilee puhtaana pimeän ja kuran peitoksi. Ehkä lähipäivinä.



 Vaikka onkin pimeää, sydämessä on valoa.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Parveilua

Taas on se aika vuodesta kun parvi kotkia, naakkoja, rääkkiä, kääkkiä, hyyppiä kokoontuu. Kunnes taas liihottavat kuka minnekin. Siis se parvi siivekkäitä, jossa kukin erilainen: pieniä, isoja, värikkäitä, mustavalkoisia, töyhdöllä ja ilman. Yksi yhdistävä tekijä parven puluilla on - ovat illan mittaan aika äänekkäitä. Saattaa huomisilla bongaripalstoilla ilmetä ihmettelyä: "..siis kummallinen sekaparvi, näkikö kukaan, outoja lintuja, ei näy mutta kuuluu... kaamea kaakatus, kuuluvat saunovan, kuuntelevat rokkia, soulia, funkia - kovaa, varjoja vain, näyttävät jorailevan, erikoiset koreografiat lentoradoissa...". 

Hoi siskot, kohta räpyttelen junalle, loppumatkan liihotan. Paketti jo valmiina.

Siis heimokokoontuminen tänään. Saunoen, syöden. Tonttuillaan. Tämä on ollut niiiin tilauksessa. Oi juhlaa!


Sisko ja neljä melkein ovat kaikki himojumppaajia. Who is who? :)

(Ken ihmettelee viittausta lintuihin, kerrottakoon: - tämä ystäväjoukko on kerran kaksi vuodessa tapaillut jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Miehet, kumppanit, poikaystävät alkoivat kommentoida tapaamisiamme ".. jaahas, kotkat kokoontuu taas". Tokihan me otimme linnut omiksemme - liihottavat, syöksyvät, vapaat taivaankaunistajat :) ).

lauantai 6. joulukuuta 2014

Päivä itsenäisyyttä


Juhlapäivä.

Pukeuduin juhlaan.
Kimono ja korvikset.



Luin kotimaisia, Onervaa ja Arvidia.



Tein juhlalounaan.
Feta-pinaattipiirakkaa .



Perinteitä.
Kaksi kynttilää ikkunassa. 
(Tapa jäänyt, lapsena äidin ja koiran kanssa tehtiin iltalenkki sen tehtaan ohi jonka kymmenissä ikkunoissa useassa kerroksessa 6.12 paloi kaksi kynttilää. Se oli kaunista. Miltäköhän siellä tänään näyttää?)

Tänä vuonna ikkunassani itämaisempi versio, ihanat lyhtyveljekset muuttivat meille.


Paljon ajatuksia, suunnitelmia, joulusta, talvesta, kesästä tulevasta. Missä olen, mitä haluaisin. Hetki basson pompottelua Peter Greenin kanssa, vähän neulontaa. Naapuriin pastapäivälliselle piakkoin. Itsenäisyysjuhlaa pienemmässä mittakaavassa. 

(Ja kun sieltä kipitän kotiin, voi juhlakaavan aloittaa halutessaan alusta. Eikös juhlat kuulu jatkua aamutunneille?)

maanantai 24. marraskuuta 2014

"Night time is the right time..."




"... to be with the one that you love... "

Kyllä vaan. 
Me & my dear Bernina.
Me & my projects.


Oli tuoli, oli takki. Molemmat varmasti aikanaan rakkaudella hankittu ja käytetty. Nyt ajan hammas aika raadoiksi nakertanut.



 "So in love... you don´t have to worry, you have my devotion.. " Curtis laulaa levyltä. 
Juu juu, suurella rakkaudella ja antaumuksella puuhaan raatojen parissa.

Hihat suikaleiksi... Berninan kanssa yöajelulle... 




Tarkoitus oli päällystää jakkara ´uudella´ kankaalla vanhan päälle. Touhuiluni taitaa kuitenkin korreloida suoraan pääluuni alla tapahtuvaan ´mielensiivoukseen´ - kaavin ja irroittelin kaikki vanhat roippeet pois. Täyte olikin aika haperoa, syystäkin siis turkit ja fyllit vaihtoon. Jos tällä korjauksella jakkarakin kestäisi tulevat painot ja kolhut.







 ´Miles´

mun uusi lelu

ihana

(tosin aika äänekäs)








Valmis. Hieno, eikös?

(Jalkojen kohtaloa mietin jonain toisena yönä. Mustaksi ajattelin, 
mutta toisaalta tuo kulunut valkoinen tuntuu istuvan.)



















Toinen yöprojekti. 

Villahame. Upean tuntuinen kangas mutta reikiä helmassa, sisus säpäleinä. Korjaan, kursin kasaan. 

En itselleni, mutta jollekin. Vaikka minä en halua sitä, joku ehkä haluaa. Kaikille on joku jossain.

(Paitsi parittomille teekupeille. Niille, jotka haluavat olla yksin.)



Kaikki muuttuu niin nopeasti. Vielä hetki sitten oli kaunis, valkoinen lumi maassa. Lupaus joulusta. Nyt onkin harmaa, loskainen, petollisen liukas maa jalkojen alla. ´RRrrrakastan joulua´-tyyppinä en suostu alakuloon - poltan kynttilöitä, paketoin yhden joululahjan, tupsuttelen paljon kanelia viiliin. Ja aina voi hypätä joulukertomuksiin, satuihin...

(Tässä sadussa tonttu tosin halusi nähdä kesän, juuri joulun kynnyksellä.)


...neuloa lumisukkaa...


... laittaa jouluvalot.


Odotan joulua kuin pienet lapset. Ei enää niin montaa yötä.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Keräilijöitä, kuppeja ja kannuja

Joskus hämmästelen kirpputoreilla ja netissä myytävää tavaraa. Mitä hassuimpia esineitä ihmiset keräilevätkään. Pullonkorkkeja, tulitikkurasian etikettejä, puhelinkortteja... tavaraa on tarjolla niin pirusti.

"Oli se mitä tahansa, joku jossain keräilee niitä."

Kohtaamiset keräilijöiden kanssa on usein mieleenpainuvia. Tässä yksi:

Netistä ostamaani levyä noutaessa oli etukäteen sovittu, että voin katsastaa vielä paikan päällä ´poistolevylaatikon´. Oven avasi viisikymppinen hauskan näköinen mies. Silmäsi minua hetken, hymyili.
"Levyt on tuolla makkarissa." Okei. Upeita viininpunaisia itämaisia mattoja pitkin sinne siis.
Samalla kun plarailin levyjä, jutelteltiin vinyyleistä, sinkuista. Sanoi ostaneensa juuri muutaman mieleisen.
"Kuuntelin just toista, ´Fiilaten ja höyläten´, mut sammutin ku ovikello soi. Ettet ihan pervoks luule."
Nauroin, etten pienestä pelästy.

Kun kysyin miten hän raaskii luopua Pastoriuksesta, heppu vastasi milteipä nolon oloisena "no, toi on mun toinen kappale". Haa, viimeistään tuolloin rentoidun ja keskityin rauhassa levylaatikkoon. Mies oli selkeästi hc-levykeräilijä, joka oli asettanut myytävät levyt makuuhuoneeseen koska ei keräilijöille tyypilliseen tapaan halunnut esitellä olohuoneessa olevaa kokoelmaansa tuntemattomalle.

Pidän tuosta hiukan piilottelevasta ja torjuvastakin piirteestä keräilijöissä. Keräilijä harvoin kerskuu. Jos yhteinen sävel ja mielenkiinto löytyy, keskustelu on usein innostunutta, inspiroivaa, iloista. Puhutaan asioista, jotka ovat mielestämme mahtavia, kauniita, tunteikkaita. Kaipaan välillä noita keräilijäihmisiä. Ei tarvitse kuunnella sitä yleistä listaa päin ahteria olevista asioista, politiikan päivittelyä jne. Voi vaan itsekkäästi fiilistellä, olla sametissa ja pumpulissa vaikka maailmalla kuohuu ja pörssikurssit romahtelevat. Täytyy käydä lähiaikoina divarissa...

Hyviä viboja siis tuosta ´makkarimyyjästä´. Yhden levyn sijaan ostin yhdeksän. Osan itselleni ja osan muille lahjoiksi.


Kun on suhde alkanut sanoin: "Tuntuu jotenkin tutulta...", on luontevaa suhteen jo päätyttyä antaa syntymäpäivälahjaksi levy nimeltään Naturally. Kuunneltiin, nyyhkittiin. Luonnollisesti. Ja kuten Calea yleensä kuunnellessa, yksi levy ei riitä. ´Shades´, ´8 ´...  


"It dont matter what you say or do
It just seems to work out if you want it to

Let out all the slack, take it off your back

Carry on, carry on
Let me bend your ear, never shed a tear

Carry on, carry on.. "



Toinen hauska kohtaaminen keräilijän kanssa oli kun ostin tämän patsaan. Miehellä oli myytävänä paljon kauniita vanhoja esineitä, oli selkeästi antiikkisemman kaman keräilijä. "Täytyy yrittää luopua osasta kun uusi naisystävä sanoi, että hänkin tarvitsisi täällä hiukan tilaa...". :)


 Pullukka patsas meni lahjaksi samaan osoitteeseen Naturallyn kanssa. Muistoksi ja muistutukseksi hymystä.

Keräilijät voivat olla myös kohtuullisen karuja, ajattelemattomia. Samassa synttärisessiossa ilmeni High Fidelity- osastoa: levykeräilijä antaa syntymäpäivälahjaksi ystävälleen levyn. No sehän on mahtavaa... paitsi levy on juuri eronneen juhlijan ex-vaimon lempimusiikkia.

En ole keräilijä, tavoitteena täydellinen kokoelma ei ole mun juttu. Tulee vain tehtyä joskus hankintoja, pyrkimyksenä tavaran tarpeellisuus (niin uskottelen :) ). Tosin ostopäätöksen tekee melkein aina se fiilis. Särjin mummuni vanhan teekannun, joka oli ollut meillä... no, aina. Uutta kannua siis etsimään kirpputoreilta, kierrätyksestä, netistä. Tuli valinnan vaikeus. Tähän asti olen pärjännyt yhdellä kannulla, nyt niitä on kaksi...

... koska kannen sydännuppiin tuntui hyvältä tarttua.



Jos romanttisuus ei jonain päivänä viehätä, täytyy olla vaihtoehto. 
Punamusta toimii aina.


Molemmat kannut ovat löytäneet paikkansa arjessani. Kukko (vaikka kanalta näyttääkin) kiekaisee aamun käyntiin, sydäntä ja syliä-kannu lämmittää pitkin päivää.


Tämä iloinen puolalaissetti muutti luokseni edellisten kylkiäisenä. Saduissa seikkailija ei vain voinut vastustaa. Näillä kun aloittaa pikkujoulun glögitarjoilun, ei ilta voi olla muuta kuin hauska.



Tavarasta tunnelmiin, tärkeimpiin.

Eilen kaivoin pakkastakin esiin, seisoin juuri sataneessa lumessa ihmetellen, ihastellen. 




Keräilin lumihiutaleita hiuksiini. 



Karu lähiökin kaunistui. 

Yöllä oli niin hiljaista.



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kuperaruusu ´Rosa convexae´



kasvaa luontaisena kaikkialla
harvakseltaan
siellä, täällä
yksittäin

kukkii ympäri vuoden
kukkii, lakastuu
kukkapohjasta kiulukka, voimapommi
kukkii taas kohta

 kukinto kupera pitkän varren päässä
joskus miltei umpinainen
vaan ei umpimielinen
harvakukkainen huiskilo, viisiterälehtinen 
varren ympärillä miltei näkymättömät piikit

suojana

kukka hiukan roso
kaunis punainen
tumman purppura
 sinipunainen
jopa sininen
vaan ei koskaan musta
 (orjallinen omistautuminen on vierasta)

viihtyy muiden villikasvien joukossa
lähelläkin
 kuihtuu, tukehtuu jalostajien käsiin
juurensa työntää kauemmas jalostetuista, kerrostetuista kaunottarista

ei leikkokukaksi


Jäi huiskilosta toinen kukka piirtämättä, kuperaruusu hakee vielä muotoaan (tai piirtäjä väsyi). Ehkä jonain päivänä piirrän sen vielä  auenneena. Tai onhan tuo jo hiukan avoin, ei niin sulkikupera (onkohan tuollaista sanaa olemassakaan). Kuulostaa öllön trendikkäältä, mutta kirjoittaminen ja etenkin piirtäminen pitkästä aikaa on terapeuttista. 

Tämän päivän versio lajista ´Rosa convexae´ .

Minä.


torstai 13. marraskuuta 2014

Yhteyksiä

Jonkun ihmisen kanssa on erityinen yhteys. Puhutaan samaa kieltä, ollaan samaa maata, vakka ja kansi. Ollaan asioista myös eri mieltä, väitellään. Hyväksytään.  Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, toisen tuntemuksia ymmärtää sanomattakin. On helppo rakastua.

Joskus yhteys syystä tai toisesta katkeaa. Tai yhteys säilyy, mutta rakkaus muuttuu. Pinnan alla piilotelleet ajatukset ja tuntemukset kasautuvat, puskevat esiin ja pam. Pudotus. Ikuisuus, tuo outo ihmisten keksimä käsite jota ei oikeasti olekaan. Unohdumme siihen ikuisuus-mukavuusolotilaan kun kaikki on hyvin. Ja olemme ihmeissämme kun muutoksia tulee.

Tuntuu kuin olisi tuo kehys. Siinä on raamit, se pysyy kasassa, on väriä ja kuvioita. Mutta silti se on tyhjä kehys, eikö?



Luopumisia tehdään koko ajan. Opettelu alkaa aikaisin: luovutaan tutista, lempihoitotädistä, lemmikkimarsusta, suosikkivillapaita ei enää mahdukaan, vaihdetaan koulua, kaverit muuttuu jne. Sellaisia pienehköjä arkielämän muutoksia. Valmistautumista aikuusiän luopumisiin.

Olen harjoitellut luopumisia ja saanut siedätystä puristaviin pettymyksiin jo kohta 43 vuotta. Mutta miten hitto soikoon luopuminen ei tunnu yhtään helpommalta vieläkään?


Sydämet auki, riekaleina repsottavat. Kun rakastaa, mutta silti on vaikeaa. Kannen alle piilotan talteen osan meitä. 



Tiedän, että jonain päivänä tuntuu taas ehjältä. Ehkä jokin pala puuttuu, mutta tuntuu ehjältä.

Tarvitaan piirittäjäksi vahvaa punaista.

Musiikki on punaista...



Soppa... tee... kirjoja... punaisia.



Siniset lapaset neuloin sittenkin itselleni. Sekoitin niihinkin mukaan punaista. Ruusuja tavoittelin.

Kirjoneulontani (ensimmäinen) ei liene niin ruusuksi tunnistettava. 
Uusi lajike kenties, kuperaruusu rosa convexae?


Helmat punaiset...





Silmät on punaiset, nenä on punainen... hyvinhän punapiiritys sujuu.

Ja piti hymyillä. Totta, kurjimmassakin päivässä löytyy hetkensä hymyyn. Tänään hymyn sai tämä kirjankansi, mikä yhteys...


Kirja virnuili minulle kierrätyksen ´vie pois´ hyllyllä. 
Nauraen nappasin mukaani. Muistoksi hymystä.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ilonaiheita tänään



Joulun odotus. Se on alkanut jo. Piparipurkkia täytetään kohta.





Lampunvarjostin, joka odottelee rannerengastolpan nokassa sopivaa jalkaa löytyväksi.




Koti. 




Herkkukippo.



Vapaapäivä. 

Voi lojua pitkin kotia. Tehdä juttuja tai olla tekemättä. Ei sovittuja menoja. Tuumailla ja hengailla. Aamulla puettu pehmoinen kotimekko yllä koko päivän. Meikittä, tukka sekaisin. Vain minä. 

(Noin kolmen desin silmäpussit tuntuivat täyttävän koko kuvan yläosan, joten katsoin parhaaksi jättää ne sekä värit kuvasta pois).



torstai 6. marraskuuta 2014

Sininen


Suhtautumiseni siniseen väriin on hieman outo. En yleensä pidä sinisestä. Tai pidän joskus. Taivaansinisestä taivaalla. Merensinisestä merellä. Mustikansinisesta mustikassa. Jossain yhteyksissä saan sinisestä puistatuksia. Esimerkiksi sininen kahvikuppi tai teemuki eeeiiiii... mahdotonta. Sähkönsininen pusero, e-ei... kauniinkin sinisen silkkipuseron koen ylläni puhvihihaiseksi kultanappiseksi olkatoppaus-polyester-hirvitykseksi (ehkä 80-luku traumatisoinut.. ?) Minäkuvani sinisissä on vinksallaan. Ja se on alkanut häiritä. Tunne jolloin melkein inhoaa jotain joka saattaa kuitenkin olla kaunista, on epämiellyttävä. Merkillinen mieli.


Aloitan siedätyksen siniseen. 


Neulon sinisiä lapasia. Pidän neulomisesta ja langan ollessa täysvillaa ei värillä ole väliä. 
Tosin en tee lapasia itselleni :).



Katsastan kämppäni sinisyyden. Kuvittelin eläväni suht´ sinivapaassa kodissa, mutta eihän se niin ole. Kaikenlaista löytyi.


Villahuivi, sininen. Kylmien säiden lenkkihuivi.



´Ursus´-puntit.
(Miten monta kertaa olenkaan suunnitellut maalaavani ne mustiksi. Punttipuuha on jotenkin pönttöä mutta yksinkertainen tapa tehdä välttämätönta käsi-hartiahuoltoa.  Sähäkkä sininen sopii pönttöilyyn ;) Joten ursukset säilyttänee värinsä.)



Sängyn alla on sininen puulaatikko, jonne heittelen kiertoon ja kirppikselle menevää kamaa.
20 vuotta sitten ihan itse valitsin maalin (?).





Tämä puujakkara on hirvittävä ja samalla mahtava. Elinkaarensa aikana se on ollut valkoinen, punainen ja 80-luvulta lähtien sininen. Ollut monessa mukana, tiettävästi jo vanhempieni kihlajaiskahveilla v.-67. Tuolilla on pari, jonka maalasin jo vuosia sitten alkuperäiseen väriinsä, valkoiseksi. Viime aikoina olen pyöritellyt ajatusta: istuinosaan burgundinpunaiseen vivahtava ruskea puuöljy (en tiedä onko sellaista) ja jalkoihin musta maali.

Mutta... jotenkin maalaus on lykkääntynyt. Tuolista on tullut yksi kotini hahmoista. Karseessa sinisyydessäänkin jakkarassa on enemmän soulia kuin missään muussa huonekalussani.

(Valkoinen jakkara saakoon uuden värityksen... maalauskättä kihelmöi :) )




Sinisiä kirjoja.



 
Keittiön laatikosta löytyi sini-valkoinen
lankapurkki. Ollut kirpputoriuhan alla useasti sinisyytensä vuoksi. Historia on jumittanut sen kuitenkin laatikkoon. Kippo toiminut samassa virassa niin kauan kuin muistan, jo lapsuudenkodissani. Viereisen essun sinisyys taas on upea. Kiekuroita, koukeroita, eri sävyjä. Punaista, violettia, laventelia, hiekkaa. Sinne sekaan sininen istuu.
.







Kaapin perukoilla lymyilee yksi sininen teekuppi, isoisän vanha. 
Yksi kyläilijä kaivaa sen aina esiin teekupikseen.



On yksi taivaansininen mekko. Kaksi sinisävyistä puseroa.

"Hei, sullahan on sininen pusero!" 
"Tämä on vedenvärinen".

Voi apua, mikä lukko.

Joskus asuin 30-luvun vanhassa punaisessa puutalossa. Puuhellan, pönttöuunien ja lautalattioiden ympärillä oli paljonkin taloon sopivia sinisiä tavaroita, sellaista vanhaa murrettua sävyä. Eivätkä ne häirinneet. Mutta tuohon elämänjaksoon liittyy ihanien juttujen lisäksi asioita joita ei halua muistella. Ahdistusta, häkissä olemisen tunteita.

Joten kadotin sinisen.

Tyyneyttä, lempeää ja rauhallista elämänasennetta, kaipauksen sävyttämää kaunista bluesia. Sitä sininen oli. Muiden muuttuvien tunteiden, menetysten mukana suhteeni siniseen kuitenkin muuttui.
Goethen tapaan yhdistinkin sen varjoon, pimeyteen, heikkouteen, kylmään. Virallisuuden, jäykkyyden väri. Paracelsuksen mukaan sininen oli vahingollista sielulle ja terveydelle. Joo-o, kaikki nuo tulkinnat sopivat minulle. 

On jo korkea aika myllätä mielikuviaan, antaa siniselle taas mahdollisuus. 
("Täytyy antaa mahdollisuus", sanoi aikanaan eräs musamies kun tuskailin oloani imitoija-Elviksen yleisössä."

Jatkan siis sinisen sukan neulomista, unohdan maalaan siniset piiloon- puuhat.

On yksi juttu, jolloin sininen on näyttänyt aina kauniilta. Histologiset preparaatit. Kuin maalauksia.



(Kuva www.solunetti.fi/histologia)