Näytetään tekstit, joissa on tunniste talvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talvi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Talvi





Hei,


halusin vain sanoa sinulle tämän

olethan huomannut

kuinka kaunis 

on talvi
 

aamupäivän auringonvalo silkkaa iloa

pakkanen poskipunapaletin paras sävy

harmaana hetkenä sakeassa lumisateessa

tuplavillasukissa juhlin pakkasukkoa

samalla iloitsen tulevasta keväästä, kesästä, teen jo reissukarttaa 

talvi saa ensin pureskella, puhdistaa


 
  



"Kylmä ilma jatkuu yhä", tiedotti radio. Hyvä.


 
























"Olemme kuin sunnuntain lehden Lassi ja Leevi ", sanoi toinen.



ethän valita kylmyyttä

pue yllesi villaa, vällyä

jo kohta on taas kuuma

virsi ikuinen



Niin lungisti ottaa hän jo ettei isoja kirjaimia, pisteitä välitä käyttää. Miksipä ei, kun kerran voi. Tarve elää säädyttömän säännöttömästi.









perjantai 27. tammikuuta 2017

Valo

Pimeässä, hämärässä, varjoissa viihtyvä pitää myös valosta. Kun valo tulee oikeaan aikaan sopivalla volyymillä. Kun valo tulee auringosta.

Aamulla. Talvella. Olen niitä ihmisiä, jotka iloitsevat talviaamun auringonpaisteesta ja hymyilevät kesällä leveimmin auringon laskiessa. Kylmä ilma ja kirkas auringonpaiste ovat lyömätön yhdistelmä.


Tänä vapaapäiväni aamuna aurinko paistoi kirkkaasti, lämpömittari vain pysyi harmikseni nollassa. Painelin pikavauhtia lehdenluvun jälkeen ulos. Pellolle, 'hiihtolenkille'.




Jotain puuttuu.

Lumi.

Ja se harmittaa, sillä haluaisin hiihtää. Nyt ladun paikalla kulkee liukas jääpolku.





Unohdan harmituksen kun jatkan kävelyä. Seuranani vain auringonpaiste, peuran papanat pellolla. Joku kutsuu koiriaan sumun seasta pellon toisella puolen, muuten on hiljaista.





Kävelen puron ja pellon reunan välissä tutulle peltojen väliselle sillalle. Vanhan puusillan pinta miellyttää silmää. Olisipa tullut termari mukaan, tuumin. Sillalla olisi ollut hyvä hetki viettää 'after ski' tuokio vaikkakin ilman 'ski' osaa. Tyydyin kääntämään kasvot aurinkoon, lämmitti mukavasti.





Silmät kiinni voin kuvitella hiihtäneeni sillalle kuten viime talvena. Kun oikein antaa auringon häikäistä, olen tunnelmissani lumisokea ilman lunta. Kuulen lumen äänen, suksen suihkinan muuten kumeassa hiljaisuudessa.

Pöhkö, kerron itselleni kotimatkalla.



Miksi ihmeessä talvi ei tule vaikka hiihtovarusteeni ovat valmiina? Uudet sukatkin neuloin :).





 Onhan siellä jossain tehtyjä latuja, joilla voisi tätä jaloa liikuntamuotoa harrastaa. Mutta kun en halua kiituriradoille, spandexladuille. Liikaa ihmisiä, sääntöjä ja kohonneita tunteita. Hiihtoharrastukseni perustuu matalaan toteuttamiskynnykseen, nopeisiin päätöksiin - talon nurkalta pellolle, metsään, silloin kun tulee fiilis. Siksi se lieneekin pysynyt harvakseltaan toteutettuna ulkoiluna. Vieläköhän tänä talvena...? 

Lappiin?

Pellolta metsään - jatkan mukavasti kävelystä piristyneenä lukemista. Sysimetsässä loppusuoralla, viihdyttävä satu. Kirja tarttui käteeni kauniin kantensa vuoksi jeesuskirppikseltä, hintaa hurjat kaksi ja puoli euroa. Leena Krohnin Pereat Mundus on jo luettuna. Kirja jätti hieman sätkyn olon, näinkö huonosti jo? fiiliksen. Reilu kolmekymmentä lopulta toisiinsa nivoutuvaa novellia eri Håkaneista ja tohtori Keinolemmestä. Mieletön mielikuvitus, taito kirjoittaa. Terävä, liki pelottava kirja. Leena Krohnia ehdottomasti lisää.


 




lauantai 14. tammikuuta 2017

Mitä seuraavaksi?


Vuodenvaihde. Jakso pullollaan iloa, lämpöä, tuoksuja, juhlaa. Lomaa ja lepoa. Joulupuu on viimein raaskittu riisua, viety roskakatoksen kulmaan kenolleen. Nuutin hattu jäi sohvannokkaan vielä seuraksemme.






















Pidän joulusta tavattomasti. Siitä luopuminen on aina hiukan nihkeää, katseen kohdistaminen alkaneeseen vuoteen ottaa aikansa.



Pidän talvesta. Kaipaan lunta, sen tuomaa vaimeutta.

Kuva on eräältä aamulta ennen joulua, lumi oli satanut yöllä. Junalle kävellessäni pyrytti yhä.

Hykertelin tyytyväisenä. Vaikka tiesin lumen sulavan ennen joulua, en välittänyt siitä.

Olen opetellut.

Nauttimaan.

Yhdestä aamusta.

Tunnista.

Minuutista.

Henkäyksestä.




"Jäi 80-luvulla Jaco Pastorius Porissa näkemättä kun matka sinne kesti niin kauan. Kesti, koska matkanteko oli niin mahtavaa."  Auts.



Viihdyn vanhoissa totutuissa, valikoiduissa mielenmakuuni sopivissa simppeleissä puuhissani. Levyjen, livemusiikin, kirjojen, lankojen ja helmojen seurassa jatkanen tämänkin vuoden matkantekoa. Näiden jatkoksi olen innostunut elokuvista, nimenomaan elokuvateattereissa esitetyistä elokuvista. Kahden viikon sisään olen käynyt juniorin kanssa kolmesti punaisella penkkirivillä nautiskelemassa.



Kolme elokuvaa, aina itku silmässä. Olen leffassa toivoton itkupilli.

Normaali, sanotaan popcornilaatikon kyljessä.





Mitä rakentaisi tälle vuodelle? Tuntuu ettei oikein lähde. Tosin ei vielä tarvitsekaan, tämä on sitä talviunta. Verkalleen jatkuu hiljaisuudessa.


Muovista valtaväylää kahlaa, sivuraiteita kurkkii.


















maanantai 14. marraskuuta 2016

Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.





























On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti








paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä








lumi, meistä siihen jäävä jälki





 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.




Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.






Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.






lauantai 5. marraskuuta 2016

Liuku talveen

Menneen viikon liki jokaiselle päivälle on riittänyt sovittuja asioita, tapaamisia, tapahtumia. Viihteellisiä (sushia ja elokuvateatteri) ja niitä tavallisia arkisia (hammaslääkäri, opettajan tapaaminen, juniorin harrastuksia, asuntoasioita, työasioita..). On ollut iloa ja naurua, vakavuutta ja huoliakin. Nämä täyden lukujärjestyksen viikot kulkee säästöliekillä, hieman konemaisesti vain toimittaa asioita.

Ja sitten viikko onkin jo mennyt. Alkaa uusi viikko.

Vauhtirallia pyrkii säätämään hitaammaksi hiihtelyksi vähentämällä kalenteritapahtumia. Mutta houkutuksia on nyt paljon. Tarjolla olevaa muutaman euron kulttuuria silmille ja korville on vaikea vastustaa. Lattialla neuloen viihtyvä rutiseva ja pullistuva ruoto yrittää komentaa liikkeelle.

Talvilaiskuus?

Vähäisen vapaan valveillaoloajan on mielellään kuvan kaltaisessa tilassa.Yrittää tyhjentää arkistoa, olla yläkerta autiona. Kuunnella musiikkia.



Olen nauttinut sataneesta lumesta, tuulesta ja tuiskusta joka sen toi. Toivon lunta lisää,  paljon. Niin että pellot peittyy ja näen eläkeläisten suihkivan ladut aluilleen.

Mutta vielä vapaan hetken uppoan myös kirjoihin. Viime aikoina olen pyörinyt eri aikakausilla 1500-luvun hoveista parinsadan vuoden takaiseen Kööpenhaminaan, mielen maailmoista moderniin Englantiin, nykyaikaan. Nautittavia opuksia näistä kaikki. Osaa olen lukenut vuorotellen, lähinnä Oliveria, Kierkegaardia ja Walseria.

Moyesin poppiskirja tuli luettavaksi  kirpputorireissulta kahden euron hintaan, Anna eurolla. 'Kerro minulle jotain hyvää' jäi mietityttämään kun serkkuni kertoi miten tarina vaikutti hänen 12-vuotiaaseen tyttäreeseen jonka isä menehtyi äkillisesti kaksi vuotta sitten. Tyttö, joka ei ole halunnut tapahtuneesta puhua, oli nyt sanonut: "Äiti, haluaisin lukea ne isän kirjeet." Kuvailisin kirjaa disneymäisen liikuttavaksi. Hauska hahmo kylläkin tuo ampiaissukkahousuissaan viihtyvä nuori nainen.








Hereillä hajamielisesti. Hymyilyttää lukemani.

Eikö ole järjetöntä olla tuolla tavoin aina valpas, aina tietoinen, ei koskaan mieleltään hämärä ja unelmoiva!    
('Toisto' - Kierkegaard 1843)

Miten olisi viikon talvilukuloma, sellainen virallinen... 

 



Kenties Pyhäinpäivä, lumi ja pakkanen, ihana saapunut talvi saa taas kerran laittamaan levylautaselle Joni Mitchellin Hejiran. Lämmin ajatus ja tervehdys kaikille menneille - äidille, taitoluistelun vannoutuneelle ihailijalle. Kauniisiin kaariin, pitkiin liukuihin, jään ja terän kohtaamisen ääneen sai minutkin ihastumaan.

Tervetuloa talvi!



sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Perinteisesti



Naapurin mummon kanssa kilpasilla. Auringon paisteessa varrella virran.

Kalevalan päivään sopien "tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä".

Hiihettiin hikehen.



maanantai 1. helmikuuta 2016

Harmia harmaasta

Vielä viikko sitten pidin harmaasta. Sateinen, sumuinen aamupäivä, jolloin eläkeläisten sivakoimalla ladulla oli lisäkseni vain muutama mummo ja vaari. Yhä saa suupielet hymyyn viikontakainen teräsvaari joka ohi suksiessaan tervehti jäyhästi nyökäten, pipoaan kohottaen - kuin olisimme 20-luvun puistokävelyllä kohdanneet.



Viikko sitten oli havujakin, prrrkle.
 



Sama harmaus, pieni lämpötilan kohoaminen ja sadepäivät sulattivat ladun sekä suunnitelmani. Olin jo ajatuksissani varannut vähintään neljä seuraavaa maanantaiaamupäivää ladulle, metsälle, hiljaisuudelle. Lumen äänille, punaisille poskille.

Pyh.


Käännän kelkkaa siis kelin mukaan. Tänään on helmikuun ensimmäinen päivä. Luin nimen tulevan jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Niitä pakkasia ja lumisadetta odotellessa...

laitan lautaselle auringon... porkkanasta, inkivääristä, kookoskermasta



 kuuntelen kesää...  Joni Mitchell 'The Hissing Of Summer Lawns'  <3








nautin bussipysäkillä auringosta... tienpenger näytti jo keväiseltä, katselin fiiliksellä "missä leskenlehdet?"




Illalla villaneulomusten sijaan sujahdan peiton alle lukemaan.



"Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog."

Hah, tämä alkaa hyvin.

Terveisin,

Kevättä Viettävä Talven Paluun Odottaja

maanantai 18. tammikuuta 2016

Hiihdellen

Eteisen kenkähyllyssäni tököttää nyt muiden tallukkaiden seassa kengät, jotkat yleensä majailevat unohduksissa vaatekaapin nurkassa. Kaivetaan esiin satunnaisesti talvisin. Viimeksi neljä-viisi vuotta sitten.

Hiihtomonot. (siniset...?)





En muistanut kuinka hauskaa tuo sivakointi onkaan. Talon kulmalta pääsee pellolle, metsään - hiihtäen tehdylle ladulle jota ei ole valaistu, jossa hiihtelevät eläkeläiset. Ja me. 




Kuvakulmasta huolimatta en ollut rähmälläni, putsailin suksen pohjia, katselin harmautta. Lumisadetta. Totesin yleensä vieroksumani tasaisen harmauden olevan tänään ihana asia. Turvallinen, äänet vaimentava umpio. Lumi on upea elementti. Ja takanani oleva nuori mies upea hiihtokaveri. Muutaman sanan vaihdoimme, omissa ajatuksissamme hiihdeltiin. Taitaa molempien pipojen alla olla paljon ajateltavaa. Kuitenkin oli se yhdessäolon tunne. Sellainen erityismies tuo Aku.




Samanlaiseen verkkaiseen "ai, tänne asti jo...", unohdun puuhiini -tyyliin olen vuoden aloittanut.

Vanhoja valokuvia, tuumailuvihkoja, kirjapinoja.

Pitkiä kuuntelusessioita...      Kuvan levyn sain lahjaksi esikoiselta. Tyttömäisen pinkki!



...joka tarkoittaa myös pitkiä neulontatuokioita - ja pitkiä sukanvarsia.  Paljon kertyneitä jämälankoja.
 


Lumisade ja pakkassää tunnetusti haastaa Valtion Rautatiet - harvennettuja junavuoroja, aseman ohittavia pikajunia, "tekninen vika, pahoittelemme..." kuulutuksia. Junapulmat ja kehno ajokeli toi mukanaan hyvääkin - sain isosiskon yökylään muutamaan otteeseen. Sisko siskonpedissä. Siis pitkiä juttutuokioita iltaisin. Ja lopulta väsyneinä hihittelimme ystävällemme (suunnittelee kesäkanojen hankkimista) lahjaksi annettavaa Pientä kananhoidon opasta vuodelta -31. Tarkkaa puuhaa tuo haudonta, munien tarkastelu jne.


Kuusestakin loppujen lopuksi luovuimme, vaikka ei olisi huvittanut. Puu oli kaunis kuin mikä. Punaiset tontut ja muut piippalakit varastoin pikaisesti joulupyhien jälkeen, mutta se kuusi... perinteisesti venytän ja venytän. Erityisesti tänä vuonna puuhun oli fiilis. Kannettiin kylältä ilmamyöhäisellä. Sitä koristellessa Aku mutisi 'Hemuli' Tapio Hämäläisen ääntä imitoiden: "Epäkasvitieteellistä".  



high flying bird



No mutta, jumittaja unohtaa joulun ja jatkaa talven viettoa.  Laitan levyn soimaan, kiroan hetken hemmetin syöpäsoluja, ryöväreitä. Onko se ajankohta vai mikä, mutta vääryys tuntuu reuhaavan. Tasan kahdeksan vuotta sitten suljin äidin sairaalahuoneen oven viimeisen kerran. Syöpä se silloinkin.

Hiihdellään hiljakseen.