Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukeminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukeminen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 27. tammikuuta 2017

Valo

Pimeässä, hämärässä, varjoissa viihtyvä pitää myös valosta. Kun valo tulee oikeaan aikaan sopivalla volyymillä. Kun valo tulee auringosta.

Aamulla. Talvella. Olen niitä ihmisiä, jotka iloitsevat talviaamun auringonpaisteesta ja hymyilevät kesällä leveimmin auringon laskiessa. Kylmä ilma ja kirkas auringonpaiste ovat lyömätön yhdistelmä.


Tänä vapaapäiväni aamuna aurinko paistoi kirkkaasti, lämpömittari vain pysyi harmikseni nollassa. Painelin pikavauhtia lehdenluvun jälkeen ulos. Pellolle, 'hiihtolenkille'.




Jotain puuttuu.

Lumi.

Ja se harmittaa, sillä haluaisin hiihtää. Nyt ladun paikalla kulkee liukas jääpolku.





Unohdan harmituksen kun jatkan kävelyä. Seuranani vain auringonpaiste, peuran papanat pellolla. Joku kutsuu koiriaan sumun seasta pellon toisella puolen, muuten on hiljaista.





Kävelen puron ja pellon reunan välissä tutulle peltojen väliselle sillalle. Vanhan puusillan pinta miellyttää silmää. Olisipa tullut termari mukaan, tuumin. Sillalla olisi ollut hyvä hetki viettää 'after ski' tuokio vaikkakin ilman 'ski' osaa. Tyydyin kääntämään kasvot aurinkoon, lämmitti mukavasti.





Silmät kiinni voin kuvitella hiihtäneeni sillalle kuten viime talvena. Kun oikein antaa auringon häikäistä, olen tunnelmissani lumisokea ilman lunta. Kuulen lumen äänen, suksen suihkinan muuten kumeassa hiljaisuudessa.

Pöhkö, kerron itselleni kotimatkalla.



Miksi ihmeessä talvi ei tule vaikka hiihtovarusteeni ovat valmiina? Uudet sukatkin neuloin :).





 Onhan siellä jossain tehtyjä latuja, joilla voisi tätä jaloa liikuntamuotoa harrastaa. Mutta kun en halua kiituriradoille, spandexladuille. Liikaa ihmisiä, sääntöjä ja kohonneita tunteita. Hiihtoharrastukseni perustuu matalaan toteuttamiskynnykseen, nopeisiin päätöksiin - talon nurkalta pellolle, metsään, silloin kun tulee fiilis. Siksi se lieneekin pysynyt harvakseltaan toteutettuna ulkoiluna. Vieläköhän tänä talvena...? 

Lappiin?

Pellolta metsään - jatkan mukavasti kävelystä piristyneenä lukemista. Sysimetsässä loppusuoralla, viihdyttävä satu. Kirja tarttui käteeni kauniin kantensa vuoksi jeesuskirppikseltä, hintaa hurjat kaksi ja puoli euroa. Leena Krohnin Pereat Mundus on jo luettuna. Kirja jätti hieman sätkyn olon, näinkö huonosti jo? fiiliksen. Reilu kolmekymmentä lopulta toisiinsa nivoutuvaa novellia eri Håkaneista ja tohtori Keinolemmestä. Mieletön mielikuvitus, taito kirjoittaa. Terävä, liki pelottava kirja. Leena Krohnia ehdottomasti lisää.


 




sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Messuilla

Tein eilen retken Helsingin kirjamessuille. Olin pyörinyt muutaman viikon 'mennäkkö vai eikö mennä' -maastossa, kuten useana syksynä aiemminkin. Divaristi ratkaisi asian puolestani.  
"Tuutko messuille?" "Nooo, en vielä oikein..." "Tossa, tervetuloa!" ja ojentaa lipun. "Kiitos."


 

Ensimmäinen messupäivä osui kalenterissa samaan ruutuun työnantajani järjestämän koulutuspäivän kanssa. No sehän on hyvä, siinä hoodeilla jo, samalla reissulla mennään, ajattelin. Toisin kävi, päivä Kalastajatorpalla reilun sadan kollegan, luennoiden (Klaus Härö yllätti ja miellytti puhujana), korulauseiden, 'markkina'puheiden ja yltäkylläisen ruokatarjoilun uuvuttamana kiiruhdin päänsärkyisenä suoraan kotiin.

Toinen messupäivä - edellinen päivä laiskottaa vapaapäiväläisen, haluaa pysytellä hiljaisuudessa.

Kolmantena messupäivänä mies mustissaan lähtee aamulla samaan messurakennukseen äänitöihinsä. Hyppään kyytiin ja olen paikalla ovien juuri avautuessa. Lauantaiaamu, ei vielä ihan mahdoton ryysis. Vaeltelen rauhassa, katselen, selailen kirjoja, kuuntelen tovin kahden naiskirjailijan haastattelua Itämeren ympäristöstä ja naisen asemasta 1000-luvun tienoilla. Lienen tylsällä tuulella kun en tunnu löytävän lavaohjelmistosta haastattelua joka olisi sellainen must-juttu. Sinnikkäästi yritän tutkia uusien kirjojen tarjontaa mutta ei mene kauaa kun jo haahuilen divariosastoilla. Tuntuu kotoisalta. Ostan kangaskassin ja juniorille lukemista. Kerron lipun lahjoittaneelle divaristille pitäneeni hänen edellispäivän radiohaastattelusta. 

En ylläty kun huomaan ettei hallitila ja messujen äänimaailma on minulle mieluinen ympäristö ja puolentoistatunnin messuilun jälkeen jo katselen uloskäynnin suuntaan. Kuulen Baba Lybeckin kysyvän "...niin Jari, sinähän olit nuorena lahjakas uimarikin...", en jää odottamaan kansansuosikki Sillanpään vastausta vaan kiiruhdan eteenpäin. Katri Vala -lavalla Petri Pietiläinen kertoo kirjastaan Kissojen maailmanhistoria - villikissoista kissavideoihin. Koiraihminenkin jää kuuntelemaan, haastattelija J.Nikulan puhesoundi kuitenkin sävyttää jutustelua sen verran että jatkan taas eteenpäin.... eilen olisi lavalla ollut M.A. Numminen, Tommi Liimatta, Helena Sinervo, Jaakko Heinimäki... mitäs laiskottelit... kuiskii 'Kateus & Pessimismi' yhtiön edustaja korvaani... lajityypillisiä ajatuksia... aidan takana on varmasti paremmin jne. 

"... hei kato tätä!..."
"...tuon käännös on..."
"...tämän ostan Joonalle joululahjaksi..."
"... nimmarin saisi iltapäivällä..." 
Ihmismäärä tuntuu kasvavan, desibelit kohoavan, portaissa vastaan vyöryy innokasta messuporukkaa. Ulko-ovella ei ole tungosta klo 12, astun ulos ja nautin raikkaasta syystuulesta. Samaan aikaan, samaan suuntaan ovesta kulkeva mies asettaa hatun pääänsä, kohentaa kaulaliinaa ja toteaa: "Onhan käyty." En siis ole tuntemuksineni yksin. 

Kirjamessut ei saanut minua pauloihinsa, mutten täysin tuomitsekaan, saatan mennä toistekin. Tarkempi etukäteissuunnitelma ja sen noudattaminen auttanee fiiliksen kohottamisessa. Enhän mene PoriJazziinkaan vain tapahtuman vuoksi, vaan aina tiettynä päivänä jolloin on eniten minua kiinnostavia esiintyjiä. Jos niitä ei ole, jätän menemättä. 

Huristan ratikalla keskustaa kohti, päätän puolivälissä pysähtyä kivijalkakauppaan kahville. Kauniita vaatevanhuksia ja sopivasti ihmisiä. Tankattuna marjapiirakalla, ilolla ja hyvillä ajatuksilla kävelen tuulessa keskustaan.


Kotona puran kassista vähäiset ostokseni. Kahden euron pöydältä ostin kaksi lahjaksi menevää kirjaa, Dumari miehelle, Tigers Story töttöröpäämusiikin ystävälleni.



Nuo kahden euron myyntipöydät ovat tietysti kevytlompakkoisen kavereita mutta herätti ne muitakin tunteita.  

Jääkö tuosta kenellekään mitään leivän päälle... eikä!.. eihän Oliver Sacks voi kuulua tuohon alejengiin...   


Spontaani ajatus oli ostaa koko pino Oliveria, sellainen 'pelastan teidät' -operaatio. Kirja oli kuitenkin jo hyllyssäni joten päätin pysytellä järkiperäisenä... huoh.





 Hieman huvittavaakin psykologiaa. Itselleen mieluisan haluaa nähdä laadukkaissa erikoisliikkeissä joissa asuu myös asiantuntemus ja ammattitaito, marketeista haetaan vehnäjauhot ja pyykinpesuaineet sekä sillanpäitten ja keekkien elämänkerrat ketkä niitä haluavat. Oman luksuksen haluaa nähdä arvoisassaan ympäristössä. 

Juniori sai taas täydennystä taskukirjakokoelmaansa ja minä ostin itselleni yhden kirjan. Uuden.




"Mulla on toi", totesi ystävä. No tietysti, kirja tuntuikin tutulta ja mietin missä siitä olen nähnyt vilauksia, ehkä täällä virtuaaliverkkomaailmassa. Onpa tunnelmallinen kirja joka imaisi heti ensi sivuilta otteeseensa. Upea kuvankäsittely, asettelu, teksti. 

Illan vaeltelin Fontankan talon melankoliassa.

 
 
 
 
 





























 
Hypistelin vielä hetken muita ostoksiani. Jotenkin sopii että nämä hankinnat on tehty samana päivänä, saman matkan varrelta.

Ihana musta helmikoristeltu villamekkovanhus. Ja vielä ihanammat nahkasäärystinvanhukset.




 Pakko oli vielä nousta, siirtyä lähemmäs tätä päivää, loikoilla villamatolla ja kuunnella hiukan iloa.




Silti unissa juoksivat kengät kopisten turvallisuuspoliisit, hämärissä nurkissa nälkiintyneet katseet.


perjantai 19. joulukuuta 2014

Valmisteluja

Enää viisi yötä jouluun. On lomaa kaksi viikkoa ja juniorilla todistus taskussa. Iltaisin on tehty valmisteluja, pienellä poppoolla ja samankokoisella budjetilla. Tunnelmoitu, kuunneltu joulumusiikkia, poltettu kynttilöitä, juteltu.

Teimme lanttulaatikoita pakastimeen odottelemaan aattoa. Valmisteluihin kuuluu koemaistelu, nyt kaverina fetasalaatti yrttiöljyin, voi mikä herkkucombo olikaan.



Joskus keittiössä tapahtuvat kokeilujen epäonnistumiset yllättää. Tarkoituksena oli tehdä kermakaramelleja kookossokerista ja hunajasta. Sellaisia pehmeitä suussa sulavia herkkuja, joita voi antaa lahjaksi kauniissa vanhoissa peltipurkeissa. Suhteet ja kiehumiset ei aivan sujunut, kiinteiden namusten sijaan jääkaapissamme on nyt vuoallinen kinuskikastiketta. Mutta hyvää sellaista. Ei sitä lahjakippoon kehtaa lappoa, omaan kuppiin kylläkin. Pakasteherukoita, turkkilaista jugurttia ja tuota kinuskia - kuin kauan kaivattu sokeriton jäätelö, nam. (Ja kun juniori ei pitänyt kinuskin paahteisesta mausta, jää tekele minulle :) ). Herkku jäi kuvaamatta, sujahti suuhun sukkelaan. Sama iltana en taida toista kupillista...


Sataa vettä vähän väliä, siitä ilmenee harmitusta. Vesisateesta huolimatta pukeudun kuin eskimo, kosteus paleltaa. Tuuletusikkunasta kuulen kun sade matkaa äänekkäästi loristen viemärikaivoon. Ääni alkaa ahdistaa, sillä luen juuri Katja Ketun Hitsaajaa. Tarina pyörii Estonian onnettomuuden ympärillä, tulee surullinen olo. Suljen ikkunan, otan välilukemiseksi Hannu Mäkelän Tonttu joka pelkäsi joulua. Kirja sopisi varmasti monen johtoportaan lahjapakettiin. Yksinkertainen, verkkaisempi kehitys olisi monelle oikea juttu, ei kaikkien tarvitse matkustaa pendolinolla. Lähijunallakin pääsee. Kukin tavallaan. Ymmärtäväisitköhän?



Juniorikin on vaihtanut iltasarjakuvat joulutarinoihin, samoihin tonttutarinoihin joka vuosi.  Valloittavia, - ovat. Molemmat.




Neuloin nipun lahjalapasia. Sormien lomassa soljuva villalanka tuntuu hyvältä, jouluiselta. Voi kuvitella lumen putoilevan hiljaa. Putoilee puhtaana pimeän ja kuran peitoksi. Ehkä lähipäivinä.



 Vaikka onkin pimeää, sydämessä on valoa.


torstai 16. lokakuuta 2014

Kirja


Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.





Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.



Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.


Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.



Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.




A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:


"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"



Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...





... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."





Jyhkeä.


Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.



"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ajellen, autolla, ajatuksilla



Mikä kottarainen joskus olenkaan. Kolaroin autolla, tulee sirpaleita. Tilaan uusia osia, noudan ja vien ne sekä menopelin korjaajalle. Joka soittaa perään, hymähtää, ellei jopa hekottele liuhutukkansa takana "Kuulehan, osat on vääriä". Olin siis tilannut väärän mallin mukaan. Jo kiristää. En hosupäissäni edes muista minkä mallisella autolla huristelen. Onkos se niin oleellista onko malli sitä tai tätä, jiitä tai geetä, oopeli ku oopeli. Neljä rengasta ja ratti. Valot ja vilkut edessä ja takana. Mut ei käy, varaosa- ja autokorjaajamiesten maailmankaikkeudessa on systeemi. Kirjaimet kohilleen. Uusi rundi, soitto, tilaus, nouto, vienti (kiitos varaisosiskolle kurvailuseurasta, ´isosiskona´ olemisesta, kiristely vaihtui kirppistelyyn  )



Olen se Taikapuun pippurikeijukainen (ehkä aavistuksen isompana), koko ajan kolisee. Mutta kuten satu, tämäkin tarina päättyy onnellisesti. Menen naapuriin lasilliselle, ennen nukahtamista luen satuja ja huomenna saan soiton "Autonne on valmis ja lasku on tosi pieni".



Kirpparilla mielenlaatu vaikutti kiinnostuksen kohteisiin. Kirjoja, kuvioita, sellasia satumaisia, värikkäitä. Niinkuin tuo kiinalainen purkki, joka saa sisäänsä kaneli-palmusokeriseoksen. Perhospurkin sisällön kuuluu tuoksua kun kantta raottaa. Pääsee sinne perhosniitylle, sinne missä kaikki on mahdollista. Todellisuus on joskus niin jäykkää, joustamatonta. Ymmärrän toki ettei iso ruuvi mahdu oikeassa elämässä pieneen mutteriin, mutta autohässäkkä muistutti kuinka paljon on asioita joiden ei tarvitsisi olla kankeita, ne näin meillä on ollut tapana, ohjeissa sanotaan, systeemin mukaan, kyllä sinun kuuluisi jne. jutut.



Kiipeänkin taikapuuhun. Tämä kappale on siskon syntymävuodelta -68. Oikeastaan oli tarkoitus antaa kirja hänelle lahjaksi. Mutta en taida raaskia. Ehkä löydän toisen kappaleen. Sisko ilahtunee Sinervostakin. Siskolla muistaakseni on meidän lapsuustaikapuu hyllyssään, sieltä seitkytluvulta. Eihän ne numerot niin tärkeitä ole, eihän? Tarinat, kuvitus kuitenkin yhtä. Itselleni vain noi lahja-syntymävuosiyhteydet on merkittäviä. O-ou mitä itsekkäitä selityksiä keksinkään. Kun en haluakaan luopua.



Juniorille löytyi taskarikokoelmastaan puuttuva perushiiri ensipainoksena. Ilahtui, halasi ja rutisti.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Junassa



Aamulla junassa, matkalla töihin. Me neljä toisillemme tuntematonta istutaan lähekkäin, päät painuksissa, on ihanan hiljaista. Luen kirjaa (Barry taas remuaa, Liz ryöpyttää Robia). Kolme vierustoverianikin lukevat jotain. Puhelimista (tai härpäkkeistä joiden ainakin luulen olevan puhelimia). Tuntuu että olen tässä päivässä, muut ovat cybermaailmasta.