Kirja

Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.

Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.

Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.

Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.

Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.

A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:

"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"

Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...

... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."

Jyhkeä.

Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.

"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.