Näytetään tekstit, joissa on tunniste divarit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste divarit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Valo

Valon voimaa, luulisin.

Se, että tänään olen fiilistellyt olemisen onnellisuutta pitkin päivää.

Tuli eteen esimerkiksi nappi, joka sai nauramaan, kangaskin kuin kukkaketo. Vaikka vaate ei ollutkaan 'mun vaate', se ei vähentänyt hymyä.




Kevät on vasta käynnistynyt, tuntuu kesäkin jo varpaissa. Siis varpaat odottavat laidunaikaa, aikaa jolloin kenkiä ei juuri käytetä. Muutama kuukausi vielä.  

Aku jo kurkki muurahaispesää, vielä oli hiljaista. Kaksi päivää sitten vietettiin muuten Maailman autismitietoisuuden päivää, jonka tarkoituksena on lisätä suuren yleisön ja autististen lasten vanhempien tietoisuutta autismista. Perheemme nuori herrasmies, harvoin ja valikoiduin sanoin kommunikoiva Aku on jo 23-vuotias. Dg. autismi. Tiedän jo, etten voi tietää kaikkea autismista, josko kukaan voi. Mutta tuntea siitä paljonkin voin. On sellainen tiedon, tuntemisen, ymmärryksen, hyväksymisen ja soveltamisen kombinaatio. Tiedän senkin, että tuo mainio tyyppi on opettanut ja kasvattanut vanhempiaan, veljiään, serkkujaan, kummejaan ja muita läheisiään enemmän kuin mistään tiedonlähteestä voi oppia. Se, että on erityinen olematta erityisasemassa. Yhtenä muiden joukossa. Ominaisuuksien kirjo nimeltä ihmisyys - se on se juttu.



   
                        

                          Mun metsäkaveri.
                                                                                                     




Lisää kevään ja valon asiaa - kotimatkan kahvit (tai kaljat, hah) kannella. Kohta pääsee. 





Kävelin tänään auringossa divariin, sekin yksi 'valoa ikkunassa' paikka. En muista että olisin antikvariaatista koskaan pahoilla mielin poistunut, päinvastoin. Jos onkin ollut allapäin, on pahat tuulet jonnekin tuhansien niteiden sekaan unohtuneet.


Sain hiukan siivottua kirjahyllyäni, löytyi muutama kiertoon lähtevä. Seuraavia tulokkaita on mukavampi kotiuttaa kun niille on tilaa. Et on niinkuin tervetullut olo :).  


Minulla on (taas) aika tunnepitoinen suhtautuminen joihinkin tavaroihini.


 "Oi hitto, nyt tulee kiire bussille. Kuule Lindley, niin paljon kuin haluaisinkin seurassasi jatkaa täytyy soitto nyt kuitenkin lopettaa". Siirrän soittimen neulan sivuun, sammutan laitteet. 
"Juttelet sä sille levylle?" kuuluu nauraen eteisestä. 
"Tietysti, onhan epäkohteliasta lähteä kesken biisin kävelemään."











Ai niin, muutaman uuden tulokkaan kanssa oli eilen leffailta(päivä oikeastaan). Hirmu jännää.

"Sitten hän näki ne. Lokit. Ulapalla, keinumassa aalloilla. Ne, joita hän oli ensin luullut vaahtopäisiksi aallonharjoiksi, olivatkin lokkeja. Satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Ne nousivat ja laskivat aaltojen mukana pää tuulta vasten, kuin mahtava laivasto...". 

 



Mitä kevätaurinko siis saitkaan aikaan? Yhdellä päivän paisteella muistutat minua hyvistä jutuista. Herätät. Että on ihmisiä, joiden olemassa olon tiedostaminen riittää hyvään olooni. Näkeminen saa hymyn kasvoille, läheisyys tuo lämmön, lohdun tarvittaessa.



Iltavalokin on ollut häikäisevää tällä viikolla. Ismo Kullervo - kukas muu.







Että onhan noita, onnelliseksi tekeviä asioita. "Paskan määrä on vakio", sanoi topakasti opettajaystäväni kun pääsiäissaunan lauteilla vihtoen ajatuksia vaihdettiin. Niin, se osasto tulee perässä jokatapauksessa, joten keskityn onnellisuuteen.

torstai 16. lokakuuta 2014

Kirja


Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.





Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.



Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.


Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.



Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.




A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:


"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"



Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...





... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."





Jyhkeä.


Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.



"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.