Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat tavarat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat tavarat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.



 

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Päättäväisyyttä

Eilen kirpputorilta kirjahyllyyni muutti Kyllikki Villan 'Elämän korkea keskipäivä'. Vaikuttaa minun kirjalta, ajattelin kun sitä selailin. Samalla kaupunkireissulla vietin muutaman tunnin sushin, Asahin ja sielunsyvyyksiltään kanssani stemmaavan soulsiskon seurassa ja kotiuduttuani olin täysin samoissa tunnelmissa kirjan takakannen tekstin kanssa.


Yksi tuntee elävänsä kun henki kulkee, toinen kun kokee, rientää, ehtii, saavuttaa mahdollisimman paljon. Siinä välissä tapoja ja tuntoja monia.

Olen se tyyppi joka voi fiilistellä asioita niitä kuitenkaan varsinaisesti kokematta. Olen se joka voi tunteja ajatella juttuja, varioida tapahtumakulkuja. Välttämättä näitä ajatuksiani en koskaan lähde toteuttamaan.

Mutta ne ovat siellä. Ajatukset, suunnitelmat, haaveet.

'Laiska siinä selittelee', tuntuu synkempi minäni kuiskivan. Höpö höpö, vastaan itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina toteuttaa, tehokkaasti tuottaa. Olen oman elämäni suuri kapellimestari ja heilutan tahtipuikkoa vaikka orkesteri ei aina seuraisikaan tai ole edes samassa salissa.

Aika onneton aasinsilta mutta nyt olen ponnistellut toteuttaakseni yhden suunnitelman. "Ei jaksa", "ei huvita" lausahdukset eivät tänään ole sallittuja, vaan nyt päätin toimia. Lompakkoni on samaa mieltä. Ylimääräiset myyntiin. Niin tylsää kuin onkin, eläminen vaatii myös valuuttaa.

Vaatehuoneestani on varkain muodostunut jos joskus käytän tai oi oi, tämä kaunotar täytyy pelastaa, löytää sille 'pari' -vaatteiden varasto. Ajattelin siellä olevan muutaman ylimääräisen, mutta rekki täyttyi nopeasti.

Rekki... niin. Se olikin päättäväistä toimintaa minulta. Nimittäin vaaterekin hankkiminen huomista myyntitapahtumaa varten. Ennestään omistan yhden, mutta se on hiukan liian suuri ja painava ja sijaitsee tällä hetkellä kesäkodissa siskon kanssa tehtyjen kirpputoripäivien jäljilta. Siis Ikeaan ostamaan se edullinen, kevyt malli jonka voi bussissa kiikuttaa kätevästi niputettuna myyntitapahtumaan. Lauantai-iltapäivänä Ikeassa, olihan kokemus. Esikoinen oli oiva opas, suoriuduimme vartissa ulos täydestä marketista.



Samanlaista soundia löytyi keittiöstä... ja kenkähyllyltä... laukkunaulakosta... Onpas ylimääräistä, astioita ja asusteita joita en olekaan kokenut omikseni. 




Nyt koti-inventaario on tehty, kamppeet kasattu. Muutama odottaa vielä silitystä, plankkausta tai pölyhuiskua. Pakkaus ja nukutaan yön yli. Tarkoituksenani on huomenna huristaa bussilla kuorman kanssa Kansallismuseon vintagetapahtumaan, viettää mukava päivä aurinkoisessa pienellä tuulenvireellä höystetyssä säässä kauniissa ympäristössä hyvien tyyppien keskellä hiukan tienatenkin. 

Olen jo mielestäni hurjasti tehnyt ajattelun lisäksi, etten juurikaan itseäni soimaa jos aamulla käännänkin kylkeä ja jätän myyntipuuhat tuonnemmaksi.

Jestas mitä reippautta.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

´Kevätkuiskaus´ - kirjoja, kapinaa ja karvahattu



Viikko sitten kävin kaupungissa. Oli jotenkin erilaista. Meni tovi kunnes tajusin - kadut olivat aivan kuivat, loskattomat, jäättömät. Noin vain. Aurinko paistoi, ihmiset kulkivat hymyssä suin, käänsivät kasvonsa kohti valoa. 

Muutokseen tarvitaan niin vähän.



Liityin iloisiin kaupunkilaisiin, kurvailin tutut puodit. Kotimatkalla käsilaukussa oli sekalaista kampetta - kirjoja, korvakorut, punk-levy (27 vuotta kasassa ollut pumppu oli julkaissut ensilevyn - ei voi olla ostamatta!) ja karvahattu. Takapenkillä jalkalamppu.



Eli mitä tein sinä iltana - kuuntelin punkkia karvahattu päässä. Luin runoja lintulampun alla.








Punkissa sanoma on sekavuudessaan selkeä - enkä voi olla pitämättä tuosta levyn sisältä löytyvästä paperista. A4 täynnä jyrkkää tekstiä, bändin historiaa ja maanpäällistä manifestia 2014.  



Tuli mieleeni kuvasarja, joka meni suunnilleen näin:

´Kuka haluaa muutosta?´ - kaikki huutaa jeeeee! 
´Kuka haluaa muuttua?´- harveneva jengi tuijottelee varpaitaan.

Virkistävää tutustua nykymusiikkiin.


Vanhoillisuutta ´kevät´päivässä edusti toimintani juniorin kanssa. Ruokakauppaa, suutaria, kirjastoa, apteekkia. Niitä tavallisia arkijuttuja, mutta viihdytään niissä yhdessä. Välillä ollaan kuin vanha pariskunta:
"Haen vielä kaupasta inkivääriä".
"Etkö juuri toissapäivänä sitä ostanut...".
"Söin ne jo".
"Hmmmph".


Kevätkuiskaus katosi vuorokaudessa. Loskan seassa olen jo kohta viikon aamuisin junalle loikkinut.
Joten taas sisätiloissa hiukan sisäänpäin kääntyneenä (hiukan?). Talven turvakaukalossa on omat ihanuutensa. Ajatuksissa kun hiukan kaivelee.


Avattuja vanhoja lukkoja. Oi rohkeus!




Verigreippiä, aurinko lautasella. Juuri nyt niin hyvää.




Palasin musiikissa tuttuun aikakauteen. Pitkästä aikaa kuuntelin Pink Floydin ´The Wall´-levyä. Ja jäin siihen jumiin. Size 3 pyörii ympäri uudestaan ja uudestaan, kauneutta tulvii kaiuttimista. 

"Hey you! Out there in the cold
Getting lonely, getting old, can you feel me"




"Hey you! Don´t tell me there´s no hope at all
Together we stand, divided we fall."




Huoleton huolettomuus. Kun nuttu saa roikkua rauhassa ovennaulassa. Kunnes joku tarvitsee sitä - joskus. Kun kirja saa olla hyllyssä ylösalaisin. Siinä kohtaa mihin joku sen jätti. Nurinpäin. (Tai mikä on oikein ja mikä nurin?)





 Niin viehättävä kuin kevätkuiskaus olikin, talvi saa puolestani jatkua. Koska vielä on luistelematta. Ja haa, tämä karvahattu on mahtava. Sweet 70´s.




Karvahattu Frida marinasta, lamppu Moonkista, kirjat ja cd Vihreältä Planeetalta.




lauantai 10. tammikuuta 2015

Kaunis kiireettömyys


Herään, avaan silmät ja katson ulos. Siellä ne huojuvat, takapihan puut, joista on tullut kiireettömien aamujeni kaverit. (Hitaita aamuja on viikossa kyllä harmittavan vähän, etenkin nyt pimeänä aikana.)

Aamuaurinko värjää yläoksat. Hitaasti, verkalleen valo lisääntyy, oksien väri muuttuu. Yhtä kiireettömästi aloitan päivän, katselen, kuulostelen.



"Oho, noin pitkällä jo. Täytyy nousta." Ja vastustan hosumista. Muka kiire, mihin? Aikaa on.



Kiireettömyys on kaunista. Kun istuu vierekkäin keittiön pöydän ääressä lehteä lukien. Sen vanhan puupöydän, joka on kauniin lattiamaton päällä. (Ethän remontoi keittiövanhustasi... koskaan?)






Kun lukee lehdestä horoskooppia ääneen. Vaikka ei niihin uskokaan. Mutta niitä voi lukea ´hymyillään hölmönä´- päivinä.

Edessä on iskemätön vuosi... säästä muuten, mutta älä tunteissa.

(Onpa omaperäistä.)



"Veditkö tuon hatusta?"  Nauraa. En vetänyt. Joku vain tiesi mitä hämmentyneelle Ravulle piti sinä aamuna sanoa. 

Kauris ei ylläty omastaan. Rasittunut, koska olet lähtenyt liian moneen hankkeeseen mukaan. Kyllä. Yritä levätä. Selvä. Tunne-elämän erikoinen kokemus. On, on totisesti.



Kun voi hipaista toista. Kääriytyä hetkeksi käsivarteen. Kun ei ole kiire ahmia. Hotkien tulee ähky, valitus ja tympäännys. Hitaus on herkullista. Kun rauhassa mutustaa joka suupalan, maistelee sanottuja sanoja... mmm, hyvää.

Ymmärrätköhän itse miten ihmeellinen olet?

Hukkasin siniset kuperaruusu lapaset. Neuloin jämälangoista uudet. Ja pipon. Ja huivin. Olen neulonut tuntitolkulla useana päivänä levyjä kuunnellen. Taas aika syvällä levyissä ja langoissa. 

Kellun jossain epämääräisyydessä. Kiireettömyydessä. Täällä on aika kaunista.


"Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä:
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä."

(Lauri Viita)


lauantai 22. marraskuuta 2014

Keräilijöitä, kuppeja ja kannuja

Joskus hämmästelen kirpputoreilla ja netissä myytävää tavaraa. Mitä hassuimpia esineitä ihmiset keräilevätkään. Pullonkorkkeja, tulitikkurasian etikettejä, puhelinkortteja... tavaraa on tarjolla niin pirusti.

"Oli se mitä tahansa, joku jossain keräilee niitä."

Kohtaamiset keräilijöiden kanssa on usein mieleenpainuvia. Tässä yksi:

Netistä ostamaani levyä noutaessa oli etukäteen sovittu, että voin katsastaa vielä paikan päällä ´poistolevylaatikon´. Oven avasi viisikymppinen hauskan näköinen mies. Silmäsi minua hetken, hymyili.
"Levyt on tuolla makkarissa." Okei. Upeita viininpunaisia itämaisia mattoja pitkin sinne siis.
Samalla kun plarailin levyjä, jutelteltiin vinyyleistä, sinkuista. Sanoi ostaneensa juuri muutaman mieleisen.
"Kuuntelin just toista, ´Fiilaten ja höyläten´, mut sammutin ku ovikello soi. Ettet ihan pervoks luule."
Nauroin, etten pienestä pelästy.

Kun kysyin miten hän raaskii luopua Pastoriuksesta, heppu vastasi milteipä nolon oloisena "no, toi on mun toinen kappale". Haa, viimeistään tuolloin rentoidun ja keskityin rauhassa levylaatikkoon. Mies oli selkeästi hc-levykeräilijä, joka oli asettanut myytävät levyt makuuhuoneeseen koska ei keräilijöille tyypilliseen tapaan halunnut esitellä olohuoneessa olevaa kokoelmaansa tuntemattomalle.

Pidän tuosta hiukan piilottelevasta ja torjuvastakin piirteestä keräilijöissä. Keräilijä harvoin kerskuu. Jos yhteinen sävel ja mielenkiinto löytyy, keskustelu on usein innostunutta, inspiroivaa, iloista. Puhutaan asioista, jotka ovat mielestämme mahtavia, kauniita, tunteikkaita. Kaipaan välillä noita keräilijäihmisiä. Ei tarvitse kuunnella sitä yleistä listaa päin ahteria olevista asioista, politiikan päivittelyä jne. Voi vaan itsekkäästi fiilistellä, olla sametissa ja pumpulissa vaikka maailmalla kuohuu ja pörssikurssit romahtelevat. Täytyy käydä lähiaikoina divarissa...

Hyviä viboja siis tuosta ´makkarimyyjästä´. Yhden levyn sijaan ostin yhdeksän. Osan itselleni ja osan muille lahjoiksi.


Kun on suhde alkanut sanoin: "Tuntuu jotenkin tutulta...", on luontevaa suhteen jo päätyttyä antaa syntymäpäivälahjaksi levy nimeltään Naturally. Kuunneltiin, nyyhkittiin. Luonnollisesti. Ja kuten Calea yleensä kuunnellessa, yksi levy ei riitä. ´Shades´, ´8 ´...  


"It dont matter what you say or do
It just seems to work out if you want it to

Let out all the slack, take it off your back

Carry on, carry on
Let me bend your ear, never shed a tear

Carry on, carry on.. "



Toinen hauska kohtaaminen keräilijän kanssa oli kun ostin tämän patsaan. Miehellä oli myytävänä paljon kauniita vanhoja esineitä, oli selkeästi antiikkisemman kaman keräilijä. "Täytyy yrittää luopua osasta kun uusi naisystävä sanoi, että hänkin tarvitsisi täällä hiukan tilaa...". :)


 Pullukka patsas meni lahjaksi samaan osoitteeseen Naturallyn kanssa. Muistoksi ja muistutukseksi hymystä.

Keräilijät voivat olla myös kohtuullisen karuja, ajattelemattomia. Samassa synttärisessiossa ilmeni High Fidelity- osastoa: levykeräilijä antaa syntymäpäivälahjaksi ystävälleen levyn. No sehän on mahtavaa... paitsi levy on juuri eronneen juhlijan ex-vaimon lempimusiikkia.

En ole keräilijä, tavoitteena täydellinen kokoelma ei ole mun juttu. Tulee vain tehtyä joskus hankintoja, pyrkimyksenä tavaran tarpeellisuus (niin uskottelen :) ). Tosin ostopäätöksen tekee melkein aina se fiilis. Särjin mummuni vanhan teekannun, joka oli ollut meillä... no, aina. Uutta kannua siis etsimään kirpputoreilta, kierrätyksestä, netistä. Tuli valinnan vaikeus. Tähän asti olen pärjännyt yhdellä kannulla, nyt niitä on kaksi...

... koska kannen sydännuppiin tuntui hyvältä tarttua.



Jos romanttisuus ei jonain päivänä viehätä, täytyy olla vaihtoehto. 
Punamusta toimii aina.


Molemmat kannut ovat löytäneet paikkansa arjessani. Kukko (vaikka kanalta näyttääkin) kiekaisee aamun käyntiin, sydäntä ja syliä-kannu lämmittää pitkin päivää.


Tämä iloinen puolalaissetti muutti luokseni edellisten kylkiäisenä. Saduissa seikkailija ei vain voinut vastustaa. Näillä kun aloittaa pikkujoulun glögitarjoilun, ei ilta voi olla muuta kuin hauska.



Tavarasta tunnelmiin, tärkeimpiin.

Eilen kaivoin pakkastakin esiin, seisoin juuri sataneessa lumessa ihmetellen, ihastellen. 




Keräilin lumihiutaleita hiuksiini. 



Karu lähiökin kaunistui. 

Yöllä oli niin hiljaista.



torstai 16. lokakuuta 2014

Kirja


Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.





Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.



Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.


Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.



Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.




A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:


"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"



Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...





... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."





Jyhkeä.


Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.



"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.