Kaunis kiireettömyys

Herään, avaan silmät ja katson ulos. Siellä ne huojuvat, takapihan puut, joista on tullut kiireettömien aamujeni kaverit. (Hitaita aamuja on viikossa kyllä harmittavan vähän, etenkin nyt pimeänä aikana.)

Aamuaurinko värjää yläoksat. Hitaasti, verkalleen valo lisääntyy, oksien väri muuttuu. Yhtä kiireettömästi aloitan päivän, katselen, kuulostelen.

"Oho, noin pitkällä jo. Täytyy nousta." Ja vastustan hosumista. Muka kiire, mihin? Aikaa on.

Kiireettömyys on kaunista. Kun istuu vierekkäin keittiön pöydän ääressä lehteä lukien. Sen vanhan puupöydän, joka on kauniin lattiamaton päällä. (Ethän remontoi keittiövanhustasi... koskaan?)

Kun lukee lehdestä horoskooppia ääneen. Vaikka ei niihin uskokaan. Mutta niitä voi lukea ´hymyillään hölmönä´- päivinä.

Edessä on iskemätön vuosi... säästä muuten, mutta älä tunteissa.

(Onpa omaperäistä.)

"Veditkö tuon hatusta?"  Nauraa. En vetänyt. Joku vain tiesi mitä hämmentyneelle Ravulle piti sinä aamuna sanoa. 

Kauris ei ylläty omastaan. Rasittunut, koska olet lähtenyt liian moneen hankkeeseen mukaan. Kyllä. Yritä levätä. Selvä. Tunne-elämän erikoinen kokemus. On, on totisesti.

Kun voi hipaista toista. Kääriytyä hetkeksi käsivarteen. Kun ei ole kiire ahmia. Hotkien tulee ähky, valitus ja tympäännys. Hitaus on herkullista. Kun rauhassa mutustaa joka suupalan, maistelee sanottuja sanoja... mmm, hyvää.

Ymmärrätköhän itse miten ihmeellinen olet?

Hukkasin siniset kuperaruusu lapaset. Neuloin jämälangoista uudet. Ja pipon. Ja huivin. Olen neulonut tuntitolkulla useana päivänä levyjä kuunnellen. Taas aika syvällä levyissä ja langoissa. 

Kellun jossain epämääräisyydessä. Kiireettömyydessä. Täällä on aika kaunista.

"Ei pidetä kiirettä, istutaan.

Ei hätäillä, annetaan mennä:

ei maata somemmin ainoakaan

satelliitti lennä."

(Lauri Viita)