Juhlat

Pidän vanhempieni minulle valitsemasta nimestä ja sitä saa kalenterin mukaan tänään juhlia. Joten toivotin itselleni hyvää nimipäivää, join juniorin keittämät kahvit ja kurvasin kierrätykseen juhlimaan. Pari hiljaista tuntia kirjahyllyjen välissä luuhaten. Hameita, hattuja, levyjäkin hipelöin. Nyt kotona, juhlat jatkuvat: käden ulottuvilla pino uutta luettavaa, omenajuttu uunissa, naputtelen lahjataulut seinälle, hihittelen niitä. Aika pirskeet, eikös? 

Nina (yks ii)

Voiskos talviajassa olla tunti enemmän vapaa-aikaa?

Taulut tuntuivat heti omilta, tutuilta.

Kirja

Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.

Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.

Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.

Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.

Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.

A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:

"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"

Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...

... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."

Jyhkeä.

Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.

"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.

Mekko

Tämä kaunokainen osui käteeni kun tongin kierrätyslaareja etsiessäni käyttökelpoisia trikoomateriaaleja virkkauspuuhiini. Siellä mekko makasi hylättynä. Ehkä koska takavetoketjun vierestä löytyi pieni reikä. Noissa tilanteissa olen aika...no, hassu. Surullinen hylkäämisestä, mekosta tuntuu pahalta. Iloinen koska löysin sen. "Tule, vien sinut kotiin."

Pitsiä, laskoksia, silkkinauhaa, ihanan pehmoista puuvillaa.

Tämä mekko yllään on mielestäni vuosikymmeniä sitten keijukaismainen Kertrud onnellisena luvannut rakastaa Albertia, hyvinä ja huonoina hetkinä. Albert on hymyillyt, luvannut huolehtia keijukaisestaan, rakastaa. 

 Nyt heitä ei enää ole. Mutta täytyyhän tarinan jatkua. Mekolle löytyy varmasti uusi rakastunut keiju. Joka rakastaa myös mekkoa.

Tuttavani näki mekon kotonani "ai sulla on taas joku korjauspelastusprojekti menossa, onpa kaunis..."

Seuraavana iltana tulee viesti "vieläkö sulla on se vintage-mekko? haluaisin ostaa sen".

Oi oi, tiedän heti ettei hän ole se oikea. Ei ostovimmainen kertakäyttövaatteiden suurkuluttaja rakasta tätä mekkoa. Hän vain haluaa sen. Ja sitten hylkää, unohtaa. Joten kohteliaaseen sävyyn vastaan hänelle mekon olevan matkalla vintageliikkeeseen. Kuten olikin aikomukseni.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Mekko roikkuu yhä eteisen seinällä ja viihtyy siinä. On kuin kotonaan. Yläosastaan mekko on itselleni liian pieni, joten varsinaiseen käyttötarkoitukseensa se ei meillä pääse. Jonain päivänä se oikea löytyy ja olen valmis luopumaan. Siihen asti kaunokainen asustaa ihailtuna seinällämme.

Viestintää

Milloin viimeksi lähetin postikortin tai kirjeen? On siitä aikaa. Satunnaisia spontaaneja fiiliskortteja lukuunottamatta, yhdeksänkymmentävuotias isoäitini lienee ainut jolle säännöllisesti kirjoitan. Ehkä käytännön syistä. Isoäiti ei käytä sähköpostia, kuulee huonosti puhelimessa, tekstiviestittely on hänelle hankalaa. Aina kun kirjeen tai kortin tiputan postilaatikkoon tulee hyvä mieli. Tiedän, että vastaanottaja ilahtuu saapuvasta postista, kirjoitetuista kuulumisista. Ihan arkisista asioista, sellaista jutustelua meidän arjesta.

Aiemmin kertomastani matkalaukusta, memoryboxista, löytyy myös kirjeitä ja kortteja. Niiden viestit on kauniita, kiirettömiä, liikuttaviakin. Taidan olla nyt valtavassa nostalgia pyörteessä, kaipaan jotain, en tarkkaan osaa sanoa mitä se on. Ehkä vain ikävöin heitä joita ei enää ole.

Sukulaisten saamia postikortteja 50-luvulla

"Hei sisko,"

"Laitan sinulle paketin, kun tästä selviän. 

Lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut."

"T. Pikkuveli"

Varsin jörönä tunnettu sukulaismies lähetti isosiskolleen ylhäällä näkyvän tyttökortin vuonna -55. Onhan vielä jossain nelikymppisiä, jotka kertovat kuulumisiaan sisaruksilleen, läheisilleen, rakkailleen kortein tai kirjein? Tuo "lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut" on kiinnostava.
Onko veljellä kaikki hyvin? Huolia? Voisinko auttaa? No kuulen sitten... joskus myöhemmin. Seuraavassa kirjeessä ehkä. Sisko varmaankin kirjoitti kirjeen ja jäi odottamaan vastausta. Saattoi olla huolissaan, mutta odotti. Tuolloin oltiin tottuneita että tiedonsaanti voi kestää. Ei poljettu harmistuneena jalkaa kun tekstariin ei tule vastausta minuutissa. Miksi se ei vastaa sähköpostiin, yritin soittaa mutta et vastannut, missä oikein olet ... närkästyneitä tuhahduksia kun ei olla saatavilla. 

Odotuksen kutkuttava tunne on aika harvinaista nykyään. Siis ei malteta odottaa. Kun ei tarvitse. Uutisointi ja tiedonsaanti on niin nopeaa nykyään etten perässä pysy. Mikä kiire minulla on tietää maailmanpolitiikasta, muotivirtauksista, lumivyöryistä, urheilutuloksista, viimeisimmän poppistähden megakonsertista heti... ehtiihän sen viikonkin päästä. Jos tuntuu siltä.

Muutaman vuoden olen nyt ollut ilman televisiota, kuuntelen radiota harvoin, uutisia luen netistä satunnaisesti, ehkä kerran viikossa. Silti en tunne että olisin jotenkin pimennossa, eläisin pahvilaatikossa laput silmillä. Nyt antauduin kyllä mahdollisuuteen päivittäisestä uutistulvasta, tilasin Hesarin monen vuoden tauon jälkeen. Kuukaudeksi. Aamukahvi ja -tee (joo-o, molemmat, tuossa järjestyksessä) päivän lehden kanssa oli houkutteleva ajatus. Sellainen rauhallinen aamuhetki, paperi rapisee harvakseltaan, luen sieltä täältä, voin välttää tai ahmia tekstiä kiinnostuksen mukaan. Tosin lehti on tullut viisi päivää ja kahden päivän lehdet odottaa lukijaansa. Otan ne iltalukemiseksi, eihän jutut ole vanhentuneita. 

Kortti kotimatkalta

Mummun täti oli Ruotsista vieraisilla, tämäkin kortti on vuodelta -55. Paluumatkallaan hän on lähettänyt kortin, jossa kuvailee paluumatkaa, kiittää vieraanvaraisuudesta. Reissaaja on palannut jo kotiinsa kun mummu saanut postin. 90-luvun alussa Tanskan festarireissuilta lähetetimme postikortteja kotiin. Todettiin että saavutaan perille todennäköisesti samaan aikaan. Mutta ei se haitannut, kortteja lähetettiin silti.

Aina kun kirje tai kortti luukustani tipahtaa, se tuntuu hyvälle. Paperinpala on matkannut pitkän matkan, joku kirjoittanut sen minulle, ajatellut minua, halunnut ilahduttaa. Korttia tutkii, sitä pitää tallessa, haluaa säilyttää. Perinteinen postilähetys on arvokkaan tuntuinen, intiimi. Sähköisiä viestejä tulee harvoin säilytettyä. On niitäkin muutama, esimerkiksi ystävän lähettämä kiitosviesti, joka päättyi: "Tuntuu hyvältä vanheta kanssanne".

Mummun korttivarastoa

Äidin äidillä oli aina postikortteja varastossa. Useimmiten kissakortteja. Hän lähettelikin niitä tiuhaan, onnitellen merkkipäivästä tai muuten vaan tervehtien. Osa vanhoista käyttämättömistä korteista on yhä tallella, siellä matkalaukussa, pikkusessa kenkäboxissa. Nuo kuvat ja kortit on parasta perintöä. Aarre.

Vielä kotikomiikkaa. Ostin uuden puhelimen, ei ihan viimeisintä mallia, mutta I´m in love.

"Toimiiks toi?" 

Ei toimi. Mut melkein yhteys on melkein langaton.

Niin, jälkikasvukin huokailee. Ihastelevat kyllä useimpia oldies goldies-juttujani ´makeina systeemeinä´. Lienen vähemmistön edustaja lasten kavereiden vanhempien keskuudessa suht vähävaraisena vanhan kaman kerääjänä. Mutta eipä tuo haittaa.

Kirjoitankin isoäidille syyskuulumiset.

Asukkaita, kaikkialla

Muutama päivä sitten, ennen kylmiä aamuja, menimme metsään, juniori ja minä. Sieniä mielimme. Jo muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen maisema muuttui, oltiin maalla. Pyörät metsätielle parkkiin ja töppöstä toisen eteen. Katse oli  tiiviisti kohti maata ja kuten metsässä usein käy, on matkannut jo tovin kunnes havahtuu "aha, missäs nyt ollaan". Alkaa katsella ympärilleen laajemmin. Taloja oli harvakseltaan, ne ohitettiin kaukaa, eihän sitä toisten takapihoille. Syvemmälle, syvemmälle metsään, kunnes ihmisasumuksia ei enää näkynyt. Asumatonta seutua, ajattelin. Kunnes ensimmäinen metsän asukas tuli vastaan.

Katariina Kyy, Sergei Sahalaidan naapuri

Katariina Kyy pysähtyi, katseli meitä tyynesti, ikäänkuin arvioiden. Ehkä totesi meidät vaarattomiksi, niin rauhallisena ja pelottoman oloisena meitä tarkkaili, häiriintymättä kameran linssin läpi tiirailevasta naisesta. "Eiköhän tämä riitä", tuntui sanovan ja lipui primadonnan elkein meille näkymättömästä kolosta sammaleisen kannonkohouman sisään. Astelimme varoen eteenpäin, poimin rouskun sieltä, haperon täältä. Ilmeisesti Katariinan naapuri, saman polun varressa asustava Sergei Sahalaita pyyhälsi vauhdilla edestämme oikealta tulevan oikeudella. Ei vilkaissutkaan, saati hiljentänyt vauhtiaan, "Takapihan turisteja, hmph!", taisi tuhahtaa. 

(tämä kuva ei ole meidän satumetsästä vaan napattu netistä)

Juniori touhusi innokkaana suppilovahverojen kimpussa, oli löytänyt aimo kasan. Metsästä kuului katkeavien oksien paukahtelua, tasaista askellusta, joku ryskien tulee. 

"Ajattelimme kyllä syödä nuo päivälliseksi, mutta menköön", sanoi Herman Hirvi kun lapsensa kanssa meidät ohitti. 

(Meidän satumetsässä hirvet syövät sieniä ja myös isät kulkevat vasojen kanssa. Todellisuus taitaa olla toisin.)

Evästauko, tomaatti-juusto-kanamunaleipiä mutustellen. Pomppaa peura puun takaa, pomppaa toinen, Pipsa ja Pera Peura. Katselevat meitä matkan päästä tovin, jatkavat loikkimistaan.
"Jos niilläkin oli nälkä?" sanoo juniori, katsoo eväitään. Ottaa repusta omenan, kerää vähän jäkälää, puunlehtiä, vie ne vähän matkan päähän kannon nokkaan. "Vein niille vähän välipalaa."

Pipsa Peura, Pera tulee perässä.

Vai asumatonta aluetta, olinhan taas... Metsähän on vaikka kuinka monen koti. Kun ekan asukkaan oli kohdannut, asteltiin harkitummin, ehkä varoenkin (samalla tuli mukaan eläinten nimeäminen, niiden lausahdukset, kuvittelemamme ajatukset). Liikuttiin vieraanvaraisemmin, ollaan täällä kylässä -askelin  Tiedäthän kun kylässä istuu sohvalle, asettuu ainakin ensiksi aika reunalle, ryhdikkäästi. Ero on huikea siihen kotona tapahtuvaan karvismaiseen ´kirjan kanssa nojatuoliin´-loikkaan.

Metsän eläimet ovat kuten kaupunkikortteleiden asukkaat. Hekään eivät innostu tapahtumista, jotka tuovat kaupunkiin ihmisvirrat, mukana myös juhlijat, hippaajat, bilehileet. Tuo kovaääninen joukko, joka tulee sinne "missä kaikki on", suoltaa suustaan suuren määrän tuubaa, ilman sen suurempaa sisältöä. Roiskii ja roskaa. Älä käsitä väärin, pidän kyllä juhlista, rakastan kaupunkikortteleiden elämää, kivijalkakauppoja, viehätyn hahmoista joita puiston puskista nousee. Pidän myös yksinolosta, hiljaisuudesta. 

Metsässä tai kaupungissa, olethan niinkuin haluaisit vieraiden olevan kotonasi. Sienestäjän ja marjanpoimijan sesonkiajan tai kaupungin juhlaviikon humun rinnalla on alueen asukkaiden arki. Melkeinpä kaikkialla on jonkun koti ja pihapiiri.

´Hermannin päivällinen´, nam