Tämä kaunokainen osui käteeni kun tongin kierrätyslaareja etsiessäni käyttökelpoisia trikoomateriaaleja virkkauspuuhiini. Siellä mekko makasi hylättynä. Ehkä koska takavetoketjun vierestä löytyi pieni reikä. Noissa tilanteissa olen aika...no, hassu. Surullinen hylkäämisestä, mekosta tuntuu pahalta. Iloinen koska löysin sen. "Tule, vien sinut kotiin."
Pitsiä, laskoksia, silkkinauhaa, ihanan pehmoista puuvillaa.
Tämä mekko yllään on mielestäni vuosikymmeniä sitten keijukaismainen Kertrud onnellisena luvannut rakastaa Albertia, hyvinä ja huonoina hetkinä. Albert on hymyillyt, luvannut huolehtia keijukaisestaan, rakastaa.
Nyt heitä ei enää ole. Mutta täytyyhän tarinan jatkua. Mekolle löytyy varmasti uusi rakastunut keiju. Joka rakastaa myös mekkoa.
Tuttavani näki mekon kotonani "ai sulla on taas joku korjauspelastusprojekti menossa, onpa kaunis..."
Seuraavana iltana tulee viesti "vieläkö sulla on se vintage-mekko? haluaisin ostaa sen".
Oi oi, tiedän heti ettei hän ole se oikea. Ei ostovimmainen kertakäyttövaatteiden suurkuluttaja rakasta tätä mekkoa. Hän vain haluaa sen. Ja sitten hylkää, unohtaa. Joten kohteliaaseen sävyyn vastaan hänelle mekon olevan matkalla vintageliikkeeseen. Kuten olikin aikomukseni.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Mekko roikkuu yhä eteisen seinällä ja viihtyy siinä. On kuin kotonaan. Yläosastaan mekko on itselleni liian pieni, joten varsinaiseen käyttötarkoitukseensa se ei meillä pääse. Jonain päivänä se oikea löytyy ja olen valmis luopumaan. Siihen asti kaunokainen asustaa ihailtuna seinällämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti