Asukkaita, kaikkialla

Muutama päivä sitten, ennen kylmiä aamuja, menimme metsään, juniori ja minä. Sieniä mielimme. Jo muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen maisema muuttui, oltiin maalla. Pyörät metsätielle parkkiin ja töppöstä toisen eteen. Katse oli  tiiviisti kohti maata ja kuten metsässä usein käy, on matkannut jo tovin kunnes havahtuu "aha, missäs nyt ollaan". Alkaa katsella ympärilleen laajemmin. Taloja oli harvakseltaan, ne ohitettiin kaukaa, eihän sitä toisten takapihoille. Syvemmälle, syvemmälle metsään, kunnes ihmisasumuksia ei enää näkynyt. Asumatonta seutua, ajattelin. Kunnes ensimmäinen metsän asukas tuli vastaan.

Katariina Kyy, Sergei Sahalaidan naapuri

Katariina Kyy pysähtyi, katseli meitä tyynesti, ikäänkuin arvioiden. Ehkä totesi meidät vaarattomiksi, niin rauhallisena ja pelottoman oloisena meitä tarkkaili, häiriintymättä kameran linssin läpi tiirailevasta naisesta. "Eiköhän tämä riitä", tuntui sanovan ja lipui primadonnan elkein meille näkymättömästä kolosta sammaleisen kannonkohouman sisään. Astelimme varoen eteenpäin, poimin rouskun sieltä, haperon täältä. Ilmeisesti Katariinan naapuri, saman polun varressa asustava Sergei Sahalaita pyyhälsi vauhdilla edestämme oikealta tulevan oikeudella. Ei vilkaissutkaan, saati hiljentänyt vauhtiaan, "Takapihan turisteja, hmph!", taisi tuhahtaa. 

(tämä kuva ei ole meidän satumetsästä vaan napattu netistä)

Juniori touhusi innokkaana suppilovahverojen kimpussa, oli löytänyt aimo kasan. Metsästä kuului katkeavien oksien paukahtelua, tasaista askellusta, joku ryskien tulee. 

"Ajattelimme kyllä syödä nuo päivälliseksi, mutta menköön", sanoi Herman Hirvi kun lapsensa kanssa meidät ohitti. 

(Meidän satumetsässä hirvet syövät sieniä ja myös isät kulkevat vasojen kanssa. Todellisuus taitaa olla toisin.)

Evästauko, tomaatti-juusto-kanamunaleipiä mutustellen. Pomppaa peura puun takaa, pomppaa toinen, Pipsa ja Pera Peura. Katselevat meitä matkan päästä tovin, jatkavat loikkimistaan.
"Jos niilläkin oli nälkä?" sanoo juniori, katsoo eväitään. Ottaa repusta omenan, kerää vähän jäkälää, puunlehtiä, vie ne vähän matkan päähän kannon nokkaan. "Vein niille vähän välipalaa."

Pipsa Peura, Pera tulee perässä.

Vai asumatonta aluetta, olinhan taas... Metsähän on vaikka kuinka monen koti. Kun ekan asukkaan oli kohdannut, asteltiin harkitummin, ehkä varoenkin (samalla tuli mukaan eläinten nimeäminen, niiden lausahdukset, kuvittelemamme ajatukset). Liikuttiin vieraanvaraisemmin, ollaan täällä kylässä -askelin  Tiedäthän kun kylässä istuu sohvalle, asettuu ainakin ensiksi aika reunalle, ryhdikkäästi. Ero on huikea siihen kotona tapahtuvaan karvismaiseen ´kirjan kanssa nojatuoliin´-loikkaan.

Metsän eläimet ovat kuten kaupunkikortteleiden asukkaat. Hekään eivät innostu tapahtumista, jotka tuovat kaupunkiin ihmisvirrat, mukana myös juhlijat, hippaajat, bilehileet. Tuo kovaääninen joukko, joka tulee sinne "missä kaikki on", suoltaa suustaan suuren määrän tuubaa, ilman sen suurempaa sisältöä. Roiskii ja roskaa. Älä käsitä väärin, pidän kyllä juhlista, rakastan kaupunkikortteleiden elämää, kivijalkakauppoja, viehätyn hahmoista joita puiston puskista nousee. Pidän myös yksinolosta, hiljaisuudesta. 

Metsässä tai kaupungissa, olethan niinkuin haluaisit vieraiden olevan kotonasi. Sienestäjän ja marjanpoimijan sesonkiajan tai kaupungin juhlaviikon humun rinnalla on alueen asukkaiden arki. Melkeinpä kaikkialla on jonkun koti ja pihapiiri.

´Hermannin päivällinen´, nam