Viestintää

Milloin viimeksi lähetin postikortin tai kirjeen? On siitä aikaa. Satunnaisia spontaaneja fiiliskortteja lukuunottamatta, yhdeksänkymmentävuotias isoäitini lienee ainut jolle säännöllisesti kirjoitan. Ehkä käytännön syistä. Isoäiti ei käytä sähköpostia, kuulee huonosti puhelimessa, tekstiviestittely on hänelle hankalaa. Aina kun kirjeen tai kortin tiputan postilaatikkoon tulee hyvä mieli. Tiedän, että vastaanottaja ilahtuu saapuvasta postista, kirjoitetuista kuulumisista. Ihan arkisista asioista, sellaista jutustelua meidän arjesta.

Aiemmin kertomastani matkalaukusta, memoryboxista, löytyy myös kirjeitä ja kortteja. Niiden viestit on kauniita, kiirettömiä, liikuttaviakin. Taidan olla nyt valtavassa nostalgia pyörteessä, kaipaan jotain, en tarkkaan osaa sanoa mitä se on. Ehkä vain ikävöin heitä joita ei enää ole.

Sukulaisten saamia postikortteja 50-luvulla

"Hei sisko,"

"Laitan sinulle paketin, kun tästä selviän. 

Lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut."

"T. Pikkuveli"

Varsin jörönä tunnettu sukulaismies lähetti isosiskolleen ylhäällä näkyvän tyttökortin vuonna -55. Onhan vielä jossain nelikymppisiä, jotka kertovat kuulumisiaan sisaruksilleen, läheisilleen, rakkailleen kortein tai kirjein? Tuo "lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut" on kiinnostava.
Onko veljellä kaikki hyvin? Huolia? Voisinko auttaa? No kuulen sitten... joskus myöhemmin. Seuraavassa kirjeessä ehkä. Sisko varmaankin kirjoitti kirjeen ja jäi odottamaan vastausta. Saattoi olla huolissaan, mutta odotti. Tuolloin oltiin tottuneita että tiedonsaanti voi kestää. Ei poljettu harmistuneena jalkaa kun tekstariin ei tule vastausta minuutissa. Miksi se ei vastaa sähköpostiin, yritin soittaa mutta et vastannut, missä oikein olet ... närkästyneitä tuhahduksia kun ei olla saatavilla. 

Odotuksen kutkuttava tunne on aika harvinaista nykyään. Siis ei malteta odottaa. Kun ei tarvitse. Uutisointi ja tiedonsaanti on niin nopeaa nykyään etten perässä pysy. Mikä kiire minulla on tietää maailmanpolitiikasta, muotivirtauksista, lumivyöryistä, urheilutuloksista, viimeisimmän poppistähden megakonsertista heti... ehtiihän sen viikonkin päästä. Jos tuntuu siltä.

Muutaman vuoden olen nyt ollut ilman televisiota, kuuntelen radiota harvoin, uutisia luen netistä satunnaisesti, ehkä kerran viikossa. Silti en tunne että olisin jotenkin pimennossa, eläisin pahvilaatikossa laput silmillä. Nyt antauduin kyllä mahdollisuuteen päivittäisestä uutistulvasta, tilasin Hesarin monen vuoden tauon jälkeen. Kuukaudeksi. Aamukahvi ja -tee (joo-o, molemmat, tuossa järjestyksessä) päivän lehden kanssa oli houkutteleva ajatus. Sellainen rauhallinen aamuhetki, paperi rapisee harvakseltaan, luen sieltä täältä, voin välttää tai ahmia tekstiä kiinnostuksen mukaan. Tosin lehti on tullut viisi päivää ja kahden päivän lehdet odottaa lukijaansa. Otan ne iltalukemiseksi, eihän jutut ole vanhentuneita. 

Kortti kotimatkalta

Mummun täti oli Ruotsista vieraisilla, tämäkin kortti on vuodelta -55. Paluumatkallaan hän on lähettänyt kortin, jossa kuvailee paluumatkaa, kiittää vieraanvaraisuudesta. Reissaaja on palannut jo kotiinsa kun mummu saanut postin. 90-luvun alussa Tanskan festarireissuilta lähetetimme postikortteja kotiin. Todettiin että saavutaan perille todennäköisesti samaan aikaan. Mutta ei se haitannut, kortteja lähetettiin silti.

Aina kun kirje tai kortti luukustani tipahtaa, se tuntuu hyvälle. Paperinpala on matkannut pitkän matkan, joku kirjoittanut sen minulle, ajatellut minua, halunnut ilahduttaa. Korttia tutkii, sitä pitää tallessa, haluaa säilyttää. Perinteinen postilähetys on arvokkaan tuntuinen, intiimi. Sähköisiä viestejä tulee harvoin säilytettyä. On niitäkin muutama, esimerkiksi ystävän lähettämä kiitosviesti, joka päättyi: "Tuntuu hyvältä vanheta kanssanne".

Mummun korttivarastoa

Äidin äidillä oli aina postikortteja varastossa. Useimmiten kissakortteja. Hän lähettelikin niitä tiuhaan, onnitellen merkkipäivästä tai muuten vaan tervehtien. Osa vanhoista käyttämättömistä korteista on yhä tallella, siellä matkalaukussa, pikkusessa kenkäboxissa. Nuo kuvat ja kortit on parasta perintöä. Aarre.

Vielä kotikomiikkaa. Ostin uuden puhelimen, ei ihan viimeisintä mallia, mutta I´m in love.

"Toimiiks toi?" 

Ei toimi. Mut melkein yhteys on melkein langaton.

Niin, jälkikasvukin huokailee. Ihastelevat kyllä useimpia oldies goldies-juttujani ´makeina systeemeinä´. Lienen vähemmistön edustaja lasten kavereiden vanhempien keskuudessa suht vähävaraisena vanhan kaman kerääjänä. Mutta eipä tuo haittaa.

Kirjoitankin isoäidille syyskuulumiset.