Risuja, ruusuja ja "Simple human kindness"

Kurkotellaan. Vaikka ylhäällä on harmaata. Kurkotellaan silti. Kevät tulee.

Halkeamia, säröjä.

Maailma alkaa auringonkeltaisesta,
vihertyy, sinertyy, rusottaa - liikut, käännyt
samana kaikissa maisemissa ja kaikissa niissä
muuttuen lakkaamatta. 
(A.T)
 

On pysähtynyttä, harmaata ja hiljaista. Risujen takaa pienen likaisen puron solinaa. Iloinen ääni. Kuulee kun malttaa olla hetken aloillaan, kuunnella, kurkistaa.

Löytyy ääniä, liikettä, sävyjä. Risuröykkiön takana elämää.
  
suojassa? 

Sammal on sotkun keskellä niin vihreää, että tekee mieli koskea, silittää.

Maa on viisas äiti: se ottaa vastaan
lastensa levottomuuden,
painaa ahdistuksemme rintaansa vasten 
lujasti, lempeästi.
Istu neljän lähteeni väliin, ahdistettu,
kerro kaipauksesi ruohoille ja puille.
Lehdet vievät sanaa, ruohot kantavat kauas,
ystävä kuulee kutsun,
saapuu luoksesi, nurmen samettipintaa
astuen niinkuin kauris.

(A.T)

Luonto on uskomaton systeemi.

Kuten me ihmiset. 

Kuten eräs potilaani, 82-vuotias englantilainen herrasmies, entinen opettaja. Astui työhuoneeseeni, otti ruutuhatun päästään, kumarsi kevyesti.

"Hello, I´m Sherlock." ja totisesti, hän oli kuin tuo kuuluisa etsivähahmo "... okay, then I´m your Watson."
 
Näin keskustelumme alkoi. Viiden minuutin aikana ehdimme tarttua oleelliseen - miten uskaltaisimme antaa itsestämme enemmän, hymyillä tuntemattomalle, tervehtiä häntä, oikoa kurtistuneet kulmat. Tuuletella onnistumisia, näyttää onnellisuutta, antaa. Miksi jurotamme? Keskustelua syntyy helpommin huonosti olevista asioista. Tai ainakin puhetta. `Sherlock´ tarttui kulttuurieroon.
Palattuani lomalta, kaksi kollegaani huutelivat hymysuin "voi, kaipasin sua viime viikolla"... "ihanaa kun olet palannut"... "mietin monesti sua". Kiire toki vahvistanut kaipausta, mutta nuo huudahdukset aamulla tuntuivat tavattoman hyvältä.  Ja kyllä, tuulettelevat työtoverini edustavat muita kulttuureja - toinen afrikkalainen, toinen unkarilainen. Muut murahtelivat "moi"... "huomenta".


 Iäkäs opettaja poistuu tervehtien. Palatakseen työhuoneeni ovelle muutaman minuutin kuluttua. Ojentaa kimpun keväisen keltaisia ruusuja.

 "You´re lovely nature. An angel."
Oi oi, kohteliaisuuden vastaanottaminen tuntemattomalta, opettelen - opin. 

Voisiko opettaja adoptoida minut?

Jos joskus on pidellyt kädessään aaltojen hiomaa kiveä niin sen ymmärtää.
Että rakkaudella ihmisen sielun voisi silittää eheäksi.   
(K.K)

    

Hyräilen mielessäni tätä.

Astelen junalta kevein askelin, ei vielä kovin keväisissä kengissä mutta kohta. Harmaa verho väistyi auringon edestä.

Lainoja
Aale Tynni: Vihreys
Katja Kettu: Piippuhylly

Nainen

Nainen.

Olet kaunis, kiehtova ja ihmeellinen.

Juuri nyt.
Kalpeana.
Sunnuntaiaamuna.
Rispaantuneessa kimonossa. "huomasitko et täs on reikä?"  "joo... saa olla"
Tukka nutturalle nostettuna koska oli takussa.

Sisko taannoin minua Eeva Kilven runolla muistutti.

Lämmitän saunan, 

pidän itseäni hyvänä, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

"Sinä pieni, urhea nainen,

minä luotan sinuun!"

Muistan. Jos unohdan, peilin alapuolella on vihje.

Olet kaunis, kiehtova ja ihmeellinen.

Olen, olen, olen. Pitkin päivää sitä toitottelen.

Antaa hiusten olla, selvitän takut... ihan kohta. Löydän itsessäni yhä sen tytön, joka avasi äidin tekemät palmikot ja huristeli pikkujopolla tukka hulmuten metsän reunaan neppaamaan. Oli tytöille sopivaa tai ei.

Vapaus olla nainen niin kuin itse haluan. Päivänselvää.

Kun perjantai-iltana istahdin kupposelle ravintolaan yksin. Kirjoittelin taas suklaa suussa kirjeitä. Pöytäseurana tuo kivettynyt kaihokatseinen nainen. Ympärillä viikonlopun alun iloisia ääniä, nauravia kasvoja. En minä eikä uskoakseni kukaan muukaan suonut ajatusta sille, että olin ravintolassa yksin.

Kunnes aloin viime päivien uutisointien siivittämänä ajatella asiaa. Mummoni 40-luvun alussa samoja katuja kävellessään ei olisi voinut eikä varmasti halunnutkaan yksin pujahtaa lasilliselle baariin. Sopimatonta. No, sen vielä jotenkin ymmärtää aikakauteen liittyen. Asiat kehittyvät hitaasti, mutta kehittyvät kuitenkin. Surullista ja sietämätöntä on, että yhä vuonna 2015 voidaan ihmistä kohdella kuin riepua. Naista tai miestä. Tai vain siksi että olet nainen.

Noine ajatuksineni nautin kahvihetkestäni solona vielä enemmän. Nautin kun kävelen kaupungilla iltamyöhään yksin. Ja totta vieköön ärähdän jos joku tunkeutuu haluamattani sosiaaliselle reviirilleni.

Kuljen kaduilla rauhassa, unelmoiden, elämästä iloiten. Ei tarvitse pelätä - ainakaan siksi että olen nainen.

Loma loppui Naistenpäivään, huomenna taas töihin. Juhuu herätyskello, hierarkia ja hitonmoinen hosu, täältä tullaan. Iisisti otan.

"Minulle tasaveroisuus on tärkeintä. En halua etusijoja, en halua että minua suositaan siksi, että olen nainen. Mutta haluan tunnustuksen siitä, että olen ihminen, jolla on kyky tehdä se mitä minun täytyy tehdä, ja on samantekevää, synnyinkö mieheksi vai naiseksi. Sillä tavalla työt tulevat tehdyksi."
(Mary Eugenia Charles, Dominican liittovaltion pääministeri v.1980 - 1995)

Miten asenteiden muutokset on niin hankalia? Mitä puuttuu? Halu muuttua? Miksi se puuttuu? Miksi? Miksi? Miksi?
Paljon kysymyksiä...

Viestintää vol 2.

Lankapuhelinaikaan ei pomo olisi tavoittanut lomalaista hälyttääkseen muutamaksi päiväksi töihin. Koska en ollut välittänyt sulkea yhteyksiä, touhusin muutaman päivän aikataulutetussa, suoritteita tarkkailevassa, akkreditoidussa, ohjeita pursuavassa työyhteisössä. Virkistävää vaihtelua lomalaiskotteluun. On struktuuri, on ohjeet, kuri ja järjestys. Jos jotain unohtuu, virtuaalinen viestitaulu on niin pirun nopea ettet ehdi sormea enteriltä siirtää kun pomo jo vastaa kysymykseesi. Ja muistuttelee ajoittain kysymättäkin. Bing, bing kuuluu vain ja viestit välkkyvät ruudulla. Oi, niin helppoa. Ja nopeaa, nopeaa, päivä päivältä nopeampaa. Ihan hiivatin tehokasta. Vau... 

Ei sillä etten pitäisi työstäni. Tehokkuus, suoritteiden määrä ei vain sovi mielestäni tärkeimmäksi tavoitteeksi - tässäkään. Kyse on kuitenkin ihmisistä, terveydestä. Hassuinta mitä usein kuulen työssäni on: "Ei minulla ole aikaa odottaa niin kauaa, pitäisi olla jo töissä." No ei tietenkään ole aikaa, ihan naurettava ajatus. Kysehän on vain sinun terveydestäsi. Huolehditaan noista jutuista sitten eläkkeellä - sitten kun on aikaa.

Ilokseni joku on sisustanut työtilaa mieleisekseen. Räjähtänyt autojuliste ilahduttaa pikkupoikia ja vanhoja ukkoja - ja minua. Pikku tauko tuota katsellen, ajatus lentää kesään, hiekkateihin ja hulmuaviin helmoihin...  (ottaiskohan Jeff Beck minut autonrakennusoppiin, Englannin nummille huristelemaan...  voi, haluaisin tuollaisen projektin vaikka en autonrakennuksesta mitään ymmärräkään - mutta ei kai se haittaa.)

No, niin kauan kun en voi ostaa kaupasta perunoita tai maksaa sähkölaskua neulomillani villasukilla, korjatulla mekkovanhuksella tai muulla ´arvotavaralla´, saatan vastata myöntävästi pomon tiedusteluihin työinnokkuudesta loman aikana. Oltiinhan jo toisella lomaviikolla. Ja pidän pomostani.

Taas jatkan hymysuin lomailua, kjäh. Ehkä suljen puhelimen aamuiksi. Ruoto laiskana, mieli villinä loppuviikon aamut venyttelen kissana, "mitähän alkais?" meiningillä. Puuhaa on kaikenlaista, mutta ilman ohjeita ja sen kummempia aikatauluja... aaah.

 Lomapäivinä olen harrastanut verkkaista viestintää. Kirjoitellut kirjeitä, kortteja, lähetellyt pikkupaketteja. Syystä tai muuten vain.

Kaupunkiheimolaisille. 

Muuten vain.

Kuoren sisällä yksi mummuni vanhoista kissakorteista. Nehän oli tarkoitettu lähetettäviksi, iloisiksi tervehdyksiksi. Hölmöä säästää kaikenlaista arkistoiden. Käyttöön ja näkyviin vanhat ihanuudet.

Hääparille.

Onnitellen.

Uskon, ettei ole olemassa ketään joka ei nauttisi tästä - luukusta tipahtaneen kirjeen tai kortin luvusta. Sanoista, jotka on kirjoitettu käsin, sinua ajatellen.

Niinkuin siinä kauniissa laulussa lauletaan

"I write her a letter, just a few short lines..."  

niin pieni riittää kertomaan.

Rakkauskirje.

Maanantai-iltana kun kahvilla Toverissa. Kalenterin välistä löytyy käytetty kirjekuori. Siwasta postimerkki. Tipautan kirjeen oranssiin laatikkoon, jonka kyljessä kerrotaan että mantelisuklaa ja lappuselle kirjoitetut ajatukset ja tunteet vastaanottajasta jatkavat matkaa seuraavana päivänä klo 15.30.

Keskiviikkona näen mielessäni kuinka pitkä hahmo kävelee postilaatikolleen. Ottaa kuoren käteensä, hymyilee. Kävellessään tarkastelee kuorta ja taitaa nauraa. Sillä jo kuoreen on kirjoitettu kertomusta harmaasta talosta, savupiipusta ja avoimesta ikkunasta kuuluvasta progemusiikista.

sain postia

rakkauskirjeen, joka maistui hyvälle

ja se tuntui hyvälle
kiitos

kuuluuhan rakkauskirjeitä kirjoitella läpi elämän?

Olen käyttänyt lomallani myös modernia viestintää. Kirppistelyn jälkeen irlantilaisella päiväkahvilla heimolaisen kanssa. Ihanasti pikkaisen pysähtyneessä pubissa. Piti ilmoittaa aika ja paikka mistä noudetaan. Tästä pidän - ei äänekkäitä puheluita ja selostuksia. Vain kuvaviesti ja kellonaika. Kätevää.

                

Joskus viestit ja taajuudet ovat kohdillaan. Loman aikana kuuntelin pitkästä aikaa päivittäin radiota. Kotonakin keittiöradio olisi taas kiva, ajattelin. Ja dyykkauksen riemujuhlaa - kotiuduttuani roskakatoksessa minua odotti tämä. Kuuluvuus on kyllä vielä kehnohko. Mutta kaunokainen täytyy elvyttää.