Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtaamiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtaamiset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. syyskuuta 2017

Kangasrakkautta

Rakastua kankaaseen... joo-o, ihan mahdollista.



Painavaan vanhaan viskoosiin.



 Maksimekossa...
                           napit...
                                       leikkaus...

juuri niinkuin pidän...



Ainut puute - mekko on minulle liian pieni.

Kenties tässä on uusi seinävaatteeni. 

Kenties rakastan kangasta jonkun toisen yllä. Taidan tietää kenen. 


Vuorokautta myöhemmin:

Niin on pieni mekkonen ettei mahtunut edes pikkuselle rimpparuotoiselle eisukuakaupunkisiskolle. Ja silloin tiedämme, ettei se mahdu ehkä kenellekään :).

Ihastelen vanhaa viskoosia nyt salonkini seinällä. Eikä kokojen kohtaamattomuus niin harmitakaan.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Hehku

Kävin tänään pitkästä aikaa muutamassa suosikkipuodissani.

Olet hehkeä tänään (mitäs nyt...)?
Ai olen, jaa-a...
No se on lomalla!!



Niinpä, olen kesälomalla. Noin puolessavälissä. Tuosta pienestä keskustelusta heräsin asiaan. Nyt tuntuukin jo lomalaiselta. Muutamat pakkopuuhat on tehty, no ovat ainakin hyvässä vaiheessa (ne ikkunat) ja nyt on kalenteri auki. Muutamat harvat merkinnät on sellaisia huvikseen asioita, oletettavasti hauskoja tapahtumia joihin voi osallistua jos on fiilis.

Jee! tuumin. Ja tunsin itseni hiukan typeräksi tajutessani että muiden täytyy huomauttaa hyvästä olostani ymmärtääkseni kunnolla nauttia siitä. Kiitos huomion tehneelle, täällä ollaan jo ihan lomahehkun huipulla!



Tarvitaan hehkuun loman lisäksi muutakin. Tarvitaan ne ihmiset joista saa hyvää potkua, iloa rintalastan ja pääluun alle. Ne ihmiset ympärille, vaikka vain hetkeksi.

Tarvitaan negatiivisuutta, epäuskoa, kateutta, räyhää ja putkipäisyyttä viljelevien poissaolo.

Tarvitaan mieleinen tila. Sinne oikeat hahmot. Sopivat äänet. Näihin kaikkiin voin itse vaikuttaa. Peruutusvaihde silmään jos ei tunnu omalta - ympäristö, puheet, ihmiset.


Eikä muutama divari- ja second hand löytöihanuus hehkua himmennä, päinvastoin. Että voi kirjankansi olla hieno, selaamatta siirtyi divarissa ostospinoon. Helmet, ne vain jäivät käteen. Tuntui hyvältä sormissa, 'hipelöintihelmet'.

Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että kaupunkireissun jälkeen pitkä musta maksihame sai vaalea topin toverikseen, miniäkokelas saa syntymäpäivälahjaksi kaksi mielikirjaansa ja vessan seinää koristaa 'Frank Zappa pytyllä' T-paita.


Kiitän Frida marinaa ja Planeetta Antikvariaatit konsernin Punaista Planeettaa tämän(kin) päiväisestä nautinnosta! Huraa kolmesti teille ja muille pikkupuodinpitäjille!

<3





torstai 23. helmikuuta 2017

Saman katon alla

Avasin viimeisen joululahjani viikonloppuna. Paketissa oli miniloma - kaksi päivää kaupunkia, kaksi iltaa musiikkia. Kulkua kaksin tuhansien joukossa.  

Hyvää ruokaa, riittävästi unta, sopivasti aikaraameja (kahden päivän aikapudjetilla haahuilija tarvitsee niitä, muuten unohtuu liiaksi katselemaan talonkulmaa, ihmisvilinää, kirkontornia...). 

Levyostoksia, kirpputoreja, pubissa päiväolut tietovisalla, kalasoppaa kahviossa (jonka hento hilkkapäinen murteella kimeä-äänisesti meitä palveleva myyjä saa hymyilemään).

Poistuin myös mukavuusalueeltani - kävin jääkiekko-ottelussa.
"Hallilla olisi päivällä paikallisottelu, mennäänkö?"  
"Ööö... äh..."  (miten h......ssä tämän ohitan, olen jo kahdesti muutaman kuukauden aikana kieltäytynyt ottelukutsusta, olisiko aika tehdä jotain mistä ei ole niin innostunut, ehkä kaikki hallissa eivät ole huutavia urpoja...). 
"Mennään vaan". 
Ja mukavasti meni, paikanvaihdolla selvisin sättivistä manailijoista. Kun seitsemäntuhatta katsojaa kannustaa suosikkejaan, onhan siinä tunnelmaa. En kuitenkaan hankkinut kausikorttia. Kävellessämme hallilta takaisin kaupunkiin olin varsin tyytyväinen epäitsekkyyteeni, olinhan suonut  kaupunkilomastani muutaman primetimetunnin jääkiekolle. 




Ajatuksissani olin jo illan konsertissa.



Toisen illan konsertissa esiintyi kolme yhtyettä, kaikki suosikkejani. Pääosin 70-luvun progepitoista musiikkia tarjoilevaan tapahtumaan harpoin vihrein helmoin. Mainio talvimekko, kesäkäyttöön tai kuumaan klubitilaan vuori ja paksuhko kangas lienevät liikaa. Malli on juuri ruodolleni sopiva, leikkaus rinnan alla, josta maltillisesti levenee maksipituuteen. 






  Edellisillan rockimman konsertin viihdyin punamustassa... 





... kuten illan pääesiintyjäkin.





Livemusiikki - (onnistuessaan) aivan mahtava taiteenlaji.

Musiikkiteema on jatkunut kotona tuliaisia selaillen ja kuunnellen. Paikallinen jeesuskirppis myi kuvan kirjan kolmen euron hintaan, liki viisikymmenvuotias Beatles-kirja oli huimasti tuplan edellisestä.








Kuuntelen levydivari Sammakasta meille muuttaneita Wilsonin siskoksia vm. -78.




Tiiviin viikonlopun jälkeen toinen lähti liki kolmen viikon työreissulle. Etäisyys ei vie meitä kauemmas toisistamme, päinvastoin.




katselin noita samoja pilviä,

sanoi


 



oli siinä vieressä

ollessaan harjun toisella puolen



















 
 we are connected

we are all connected


Mainoslause, biisi tms.... jostain lause kuvia katsellessa tuli mieleeni. 



Minulle tekee hyvää poistua kotipihalta, tutuilta kujilta, totutuista rutiineista. Nautin katsella ihmisiä, elämää, kaupunkikuvaa, matkan maaseutua, puita, lumihiutaleita, pyykkinaruja... samoja arkisia asioita joita voin katsella arjessani lähikaupungissakin. Ne samat asiat tuntuvat erilaiselta, ei paremmilta tai huonommilta vaan kiinnostavilta kun katselen niitä ensikertaa muualla, paikassa jossa en ole ennen ollut. Minimuotoista, simppeliä elämysmatkailua?

Hei teille saman pilvikaton alla olevat lajitoverini :).


Ja kävin vain Tampereella.



























sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

London calling


Lontoo kutsui ja sinne lensimme. Minä ensimmäistä, matkatoverini ties kuinka monetta kymmenettä kertaa. Wilsonin sisarukset viihdyttivät yhtenä iltana (jestas mitä mimmejä yhä), muuten vietimme aikaamme turisteina. Kävellen ympäriinsä kiireettä, maistellen hyviä ruokia. 

Tuoksuttelin maailman menoa, katselin ihmisiä. Ihastelin englantilaista kätevää kellariarkkitehtuuria, joukkoliikennettä, asiakaspalvelua, mekkoihin pukeutuneita turkoosiluomisia mummoja jotka olivatkin pappoja, kieltä jota kuuli puhuttavan monin eri aksentein. Suttuisen sekalaista mutta sujuvaa. 

Ja mikä parasta, kukaan ei valittanut säästä. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, jne... vaihtelevan sään ystävä ihastui siihenkin. Eikä kukaan puhunut potkupallostakaan. Emme mekään.

Lontoo kutsunee uudestaan.



Turistina pöllöily on kivaa. Albertinpoika ja Englannin Albert. Matkalla Albertinhalliin.

Two owls. Näkimet nenillä, harvenevat hiukset hapsottaen :).
 





















maanantai 29. kesäkuuta 2015

Varttuneita viehätyksiä ja wunderbar vanhuksia

Silkkaa samettia Kööpenhaminan illassa. Varttuneita.


  Eleetön, rauhallinen.


 Mies tuntui olevan täysin piittaamaton ympäröivästä yleisöstä. Kunhan lasketteli kauniita ääniä. Eri instrumentein. Seisoin ja tuijotin. Suu (ja korvat) auki. Mitä vähemmän esiintyjä julkituo yleisön hyväksynnän janoa, sen kiehtovammalta hän tuntuu. 

Varttuessa, vanhetessa viisastuu... (ko?). Juu.


Pidän näistä vanhoista ukoista.
Etenkin kun vanha ukko yhä laulaa kuin lintu.

 



Pidän myös hiljaisista vanhuksista, niistä liki äänettömistä.

Vakaa, vankka. Toiminut aikanaan sairaalana.

 pimenevä ilta, hevosten kavioiden kopse kivipihalla, lyhdyissä lempeä valo, 
noista ovista sisälle turvaan... 
silloin sata vuotta sitten




Sisällä myynnissä vanhoja kirjoja ja vinyylilevyjä. Kauppapaikkana mieletön, sisällä sellainen kirjastomainen hiljaisuus. Ihmiset kulkivat hiljaksiin pöytien välissä, kuului vain rapinaa, selailun ääniä. Kukaan ei pölpöttänyt puhelimessa. Olisi viihtynyt pidempäänkin.



Ilse ja Kertrud. Tai siksi heidät nimesin. Zürichin rautatieasemalla. Siskoksia mielestäni. Olivat siskosmaisesti lähekkäin. Yhtä ja erikseen. Taas istuin ja tuijotin. Mummoja, joista tulvi käsittämätöntä hellyyttä. Vaivihkaa kaivoin kameran esiin, en tohtinut kuitenkaan kuvata kun kävelivät asiansa selvitettyään ohitseni. Hymyilevät kasvot tallensin pääluuni alla olevaan memoryboxiin.



Vanhat, olivatpa sitten elollisia tai elottomia, ovat viehättäviä, eikös? Ethän voi olla ajattelematta minkälaisen matkan Ilse ja Kertrud ovat kulkeneet tai mitä on suuren tiilivanhuksen seinien sisällä koettu, eletty.


Kertrud varmasti odotteli Albertia tämän pikkupadon luona. Vuoriston juurella, Sveitsin maaseudulla Hinwillin kylässä.


Katseli laillani veden kulkua rautaristikon taa viereisen maatilan tarpeisiin. 
 
  
Antoi tuulen hulmutella helmoja. Odotteli kättä, johon tarttua.



Menneitä kuvia mieli vilistäen tartuin taas käteen ja jatkoin matkaa.





Vanha kuin taivas.

Lintuna lentelin. Nautiskelin.


perjantai 13. maaliskuuta 2015

Risuja, ruusuja ja "Simple human kindness"

Kurkotellaan. Vaikka ylhäällä on harmaata. Kurkotellaan silti. Kevät tulee.


Halkeamia, säröjä.

Maailma alkaa auringonkeltaisesta,
vihertyy, sinertyy, rusottaa - liikut, käännyt
samana kaikissa maisemissa ja kaikissa niissä
muuttuen lakkaamatta. 
(A.T)
 

On pysähtynyttä, harmaata ja hiljaista. Risujen takaa pienen likaisen puron solinaa. Iloinen ääni. Kuulee kun malttaa olla hetken aloillaan, kuunnella, kurkistaa.








Löytyy ääniä, liikettä, sävyjä. Risuröykkiön takana elämää.
  
suojassa? 

Sammal on sotkun keskellä niin vihreää, että tekee mieli koskea, silittää.

Maa on viisas äiti: se ottaa vastaan
lastensa levottomuuden,
painaa ahdistuksemme rintaansa vasten 
lujasti, lempeästi.
Istu neljän lähteeni väliin, ahdistettu,
kerro kaipauksesi ruohoille ja puille.
Lehdet vievät sanaa, ruohot kantavat kauas,
ystävä kuulee kutsun,
saapuu luoksesi, nurmen samettipintaa
astuen niinkuin kauris.

(A.T)



Luonto on uskomaton systeemi.

Kuten me ihmiset. 

Kuten eräs potilaani, 82-vuotias englantilainen herrasmies, entinen opettaja. Astui työhuoneeseeni, otti ruutuhatun päästään, kumarsi kevyesti.

"Hello, I´m Sherlock." ja totisesti, hän oli kuin tuo kuuluisa etsivähahmo "... okay, then I´m your Watson."
 
Näin keskustelumme alkoi. Viiden minuutin aikana ehdimme tarttua oleelliseen - miten uskaltaisimme antaa itsestämme enemmän, hymyillä tuntemattomalle, tervehtiä häntä, oikoa kurtistuneet kulmat. Tuuletella onnistumisia, näyttää onnellisuutta, antaa. Miksi jurotamme? Keskustelua syntyy helpommin huonosti olevista asioista. Tai ainakin puhetta. `Sherlock´ tarttui kulttuurieroon.
Palattuani lomalta, kaksi kollegaani huutelivat hymysuin "voi, kaipasin sua viime viikolla"... "ihanaa kun olet palannut"... "mietin monesti sua". Kiire toki vahvistanut kaipausta, mutta nuo huudahdukset aamulla tuntuivat tavattoman hyvältä.  Ja kyllä, tuulettelevat työtoverini edustavat muita kulttuureja - toinen afrikkalainen, toinen unkarilainen. Muut murahtelivat "moi"... "huomenta".


 Iäkäs opettaja poistuu tervehtien. Palatakseen työhuoneeni ovelle muutaman minuutin kuluttua. Ojentaa kimpun keväisen keltaisia ruusuja.

 "You´re lovely nature. An angel."
Oi oi, kohteliaisuuden vastaanottaminen tuntemattomalta, opettelen - opin. 

Voisiko opettaja adoptoida minut?







Jos joskus on pidellyt kädessään aaltojen hiomaa kiveä niin sen ymmärtää.
Että rakkaudella ihmisen sielun voisi silittää eheäksi.   
(K.K)

    

Hyräilen mielessäni tätä.

Astelen junalta kevein askelin, ei vielä kovin keväisissä kengissä mutta kohta. Harmaa verho väistyi auringon edestä.



Lainoja
Aale Tynni: Vihreys
Katja Kettu: Piippuhylly

lauantai 22. marraskuuta 2014

Keräilijöitä, kuppeja ja kannuja

Joskus hämmästelen kirpputoreilla ja netissä myytävää tavaraa. Mitä hassuimpia esineitä ihmiset keräilevätkään. Pullonkorkkeja, tulitikkurasian etikettejä, puhelinkortteja... tavaraa on tarjolla niin pirusti.

"Oli se mitä tahansa, joku jossain keräilee niitä."

Kohtaamiset keräilijöiden kanssa on usein mieleenpainuvia. Tässä yksi:

Netistä ostamaani levyä noutaessa oli etukäteen sovittu, että voin katsastaa vielä paikan päällä ´poistolevylaatikon´. Oven avasi viisikymppinen hauskan näköinen mies. Silmäsi minua hetken, hymyili.
"Levyt on tuolla makkarissa." Okei. Upeita viininpunaisia itämaisia mattoja pitkin sinne siis.
Samalla kun plarailin levyjä, jutelteltiin vinyyleistä, sinkuista. Sanoi ostaneensa juuri muutaman mieleisen.
"Kuuntelin just toista, ´Fiilaten ja höyläten´, mut sammutin ku ovikello soi. Ettet ihan pervoks luule."
Nauroin, etten pienestä pelästy.

Kun kysyin miten hän raaskii luopua Pastoriuksesta, heppu vastasi milteipä nolon oloisena "no, toi on mun toinen kappale". Haa, viimeistään tuolloin rentoidun ja keskityin rauhassa levylaatikkoon. Mies oli selkeästi hc-levykeräilijä, joka oli asettanut myytävät levyt makuuhuoneeseen koska ei keräilijöille tyypilliseen tapaan halunnut esitellä olohuoneessa olevaa kokoelmaansa tuntemattomalle.

Pidän tuosta hiukan piilottelevasta ja torjuvastakin piirteestä keräilijöissä. Keräilijä harvoin kerskuu. Jos yhteinen sävel ja mielenkiinto löytyy, keskustelu on usein innostunutta, inspiroivaa, iloista. Puhutaan asioista, jotka ovat mielestämme mahtavia, kauniita, tunteikkaita. Kaipaan välillä noita keräilijäihmisiä. Ei tarvitse kuunnella sitä yleistä listaa päin ahteria olevista asioista, politiikan päivittelyä jne. Voi vaan itsekkäästi fiilistellä, olla sametissa ja pumpulissa vaikka maailmalla kuohuu ja pörssikurssit romahtelevat. Täytyy käydä lähiaikoina divarissa...

Hyviä viboja siis tuosta ´makkarimyyjästä´. Yhden levyn sijaan ostin yhdeksän. Osan itselleni ja osan muille lahjoiksi.


Kun on suhde alkanut sanoin: "Tuntuu jotenkin tutulta...", on luontevaa suhteen jo päätyttyä antaa syntymäpäivälahjaksi levy nimeltään Naturally. Kuunneltiin, nyyhkittiin. Luonnollisesti. Ja kuten Calea yleensä kuunnellessa, yksi levy ei riitä. ´Shades´, ´8 ´...  


"It dont matter what you say or do
It just seems to work out if you want it to

Let out all the slack, take it off your back

Carry on, carry on
Let me bend your ear, never shed a tear

Carry on, carry on.. "



Toinen hauska kohtaaminen keräilijän kanssa oli kun ostin tämän patsaan. Miehellä oli myytävänä paljon kauniita vanhoja esineitä, oli selkeästi antiikkisemman kaman keräilijä. "Täytyy yrittää luopua osasta kun uusi naisystävä sanoi, että hänkin tarvitsisi täällä hiukan tilaa...". :)


 Pullukka patsas meni lahjaksi samaan osoitteeseen Naturallyn kanssa. Muistoksi ja muistutukseksi hymystä.

Keräilijät voivat olla myös kohtuullisen karuja, ajattelemattomia. Samassa synttärisessiossa ilmeni High Fidelity- osastoa: levykeräilijä antaa syntymäpäivälahjaksi ystävälleen levyn. No sehän on mahtavaa... paitsi levy on juuri eronneen juhlijan ex-vaimon lempimusiikkia.

En ole keräilijä, tavoitteena täydellinen kokoelma ei ole mun juttu. Tulee vain tehtyä joskus hankintoja, pyrkimyksenä tavaran tarpeellisuus (niin uskottelen :) ). Tosin ostopäätöksen tekee melkein aina se fiilis. Särjin mummuni vanhan teekannun, joka oli ollut meillä... no, aina. Uutta kannua siis etsimään kirpputoreilta, kierrätyksestä, netistä. Tuli valinnan vaikeus. Tähän asti olen pärjännyt yhdellä kannulla, nyt niitä on kaksi...

... koska kannen sydännuppiin tuntui hyvältä tarttua.



Jos romanttisuus ei jonain päivänä viehätä, täytyy olla vaihtoehto. 
Punamusta toimii aina.


Molemmat kannut ovat löytäneet paikkansa arjessani. Kukko (vaikka kanalta näyttääkin) kiekaisee aamun käyntiin, sydäntä ja syliä-kannu lämmittää pitkin päivää.


Tämä iloinen puolalaissetti muutti luokseni edellisten kylkiäisenä. Saduissa seikkailija ei vain voinut vastustaa. Näillä kun aloittaa pikkujoulun glögitarjoilun, ei ilta voi olla muuta kuin hauska.



Tavarasta tunnelmiin, tärkeimpiin.

Eilen kaivoin pakkastakin esiin, seisoin juuri sataneessa lumessa ihmetellen, ihastellen. 




Keräilin lumihiutaleita hiuksiini. 



Karu lähiökin kaunistui. 

Yöllä oli niin hiljaista.