Lontoo kutsui ja sinne lensimme. Minä ensimmäistä, matkatoverini ties kuinka monetta kymmenettä kertaa. Wilsonin sisarukset viihdyttivät yhtenä iltana (jestas mitä mimmejä yhä), muuten vietimme aikaamme turisteina. Kävellen ympäriinsä kiireettä, maistellen hyviä ruokia.
Tuoksuttelin maailman menoa, katselin ihmisiä. Ihastelin englantilaista kätevää kellariarkkitehtuuria, joukkoliikennettä, asiakaspalvelua, mekkoihin pukeutuneita turkoosiluomisia mummoja jotka olivatkin pappoja, kieltä jota kuuli puhuttavan monin eri aksentein. Suttuisen sekalaista mutta sujuvaa.
Ja mikä parasta, kukaan ei valittanut säästä. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, jne... vaihtelevan sään ystävä ihastui siihenkin. Eikä kukaan puhunut potkupallostakaan. Emme mekään.
Lontoo kutsunee uudestaan.
Turistina pöllöily on kivaa. Albertinpoika ja Englannin Albert. Matkalla Albertinhalliin.
Two owls. Näkimet nenillä, harvenevat hiukset hapsottaen :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti