Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. helmikuuta 2017

Saman katon alla

Avasin viimeisen joululahjani viikonloppuna. Paketissa oli miniloma - kaksi päivää kaupunkia, kaksi iltaa musiikkia. Kulkua kaksin tuhansien joukossa.  

Hyvää ruokaa, riittävästi unta, sopivasti aikaraameja (kahden päivän aikapudjetilla haahuilija tarvitsee niitä, muuten unohtuu liiaksi katselemaan talonkulmaa, ihmisvilinää, kirkontornia...). 

Levyostoksia, kirpputoreja, pubissa päiväolut tietovisalla, kalasoppaa kahviossa (jonka hento hilkkapäinen murteella kimeä-äänisesti meitä palveleva myyjä saa hymyilemään).

Poistuin myös mukavuusalueeltani - kävin jääkiekko-ottelussa.
"Hallilla olisi päivällä paikallisottelu, mennäänkö?"  
"Ööö... äh..."  (miten h......ssä tämän ohitan, olen jo kahdesti muutaman kuukauden aikana kieltäytynyt ottelukutsusta, olisiko aika tehdä jotain mistä ei ole niin innostunut, ehkä kaikki hallissa eivät ole huutavia urpoja...). 
"Mennään vaan". 
Ja mukavasti meni, paikanvaihdolla selvisin sättivistä manailijoista. Kun seitsemäntuhatta katsojaa kannustaa suosikkejaan, onhan siinä tunnelmaa. En kuitenkaan hankkinut kausikorttia. Kävellessämme hallilta takaisin kaupunkiin olin varsin tyytyväinen epäitsekkyyteeni, olinhan suonut  kaupunkilomastani muutaman primetimetunnin jääkiekolle. 




Ajatuksissani olin jo illan konsertissa.



Toisen illan konsertissa esiintyi kolme yhtyettä, kaikki suosikkejani. Pääosin 70-luvun progepitoista musiikkia tarjoilevaan tapahtumaan harpoin vihrein helmoin. Mainio talvimekko, kesäkäyttöön tai kuumaan klubitilaan vuori ja paksuhko kangas lienevät liikaa. Malli on juuri ruodolleni sopiva, leikkaus rinnan alla, josta maltillisesti levenee maksipituuteen. 






  Edellisillan rockimman konsertin viihdyin punamustassa... 





... kuten illan pääesiintyjäkin.





Livemusiikki - (onnistuessaan) aivan mahtava taiteenlaji.

Musiikkiteema on jatkunut kotona tuliaisia selaillen ja kuunnellen. Paikallinen jeesuskirppis myi kuvan kirjan kolmen euron hintaan, liki viisikymmenvuotias Beatles-kirja oli huimasti tuplan edellisestä.








Kuuntelen levydivari Sammakasta meille muuttaneita Wilsonin siskoksia vm. -78.




Tiiviin viikonlopun jälkeen toinen lähti liki kolmen viikon työreissulle. Etäisyys ei vie meitä kauemmas toisistamme, päinvastoin.




katselin noita samoja pilviä,

sanoi


 



oli siinä vieressä

ollessaan harjun toisella puolen



















 
 we are connected

we are all connected


Mainoslause, biisi tms.... jostain lause kuvia katsellessa tuli mieleeni. 



Minulle tekee hyvää poistua kotipihalta, tutuilta kujilta, totutuista rutiineista. Nautin katsella ihmisiä, elämää, kaupunkikuvaa, matkan maaseutua, puita, lumihiutaleita, pyykkinaruja... samoja arkisia asioita joita voin katsella arjessani lähikaupungissakin. Ne samat asiat tuntuvat erilaiselta, ei paremmilta tai huonommilta vaan kiinnostavilta kun katselen niitä ensikertaa muualla, paikassa jossa en ole ennen ollut. Minimuotoista, simppeliä elämysmatkailua?

Hei teille saman pilvikaton alla olevat lajitoverini :).


Ja kävin vain Tampereella.



























maanantai 14. marraskuuta 2016

Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.





























On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti








paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä








lumi, meistä siihen jäävä jälki





 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.




Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.






Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.






torstai 15. syyskuuta 2016

Syyssatuja, muutama särökin

Syksyn hittilistaa:


Omenat.

Sellaisenaan, soseena, mehuna. Miten vain.






Metsä.

Hatun alle kaahaa hirvikärpästen lisäksi sadut ja sen sovitukset.

Iloinen perhe.





Ullakon tuhkimo.



 Myrkylliset sisarukset.




Vahveroyhteisö piiloutuneena.  
Kuuluu kikatusta.


'

Suojassa.

Kaunis luonnon helmimatto. Yhdessä versiossa matto oli ullakon hentovarren kyynelistä kahdeksanjalkaisen Kutoja-Kertun neuloma taidonnäyte. Mutta nyt ei ollut surutarinan hetki. Siis kastehelmimatto.





Hiljaisuus.

Metsäretkelläni puhelin soi. Himpun harmistuneena vastaan liki kuiskaten.

en voi nyt oikein puhua, olen metsässä
?... okei... (?)




Laulu, jonka kertosäe jää nonstoppina soimaan arkistoon. Sitä laulaa mukana, eikä metsässä ole enää niin hiljaista.


sano että aina kun öisin sataa
ne on enkelit kun
pesee linnunrataa 

paljonko on väliä tosiasioilla
rannoilla 
näin autioilla

näillä tuulen puolen kallioilla 






Hittilistaa voisi jatkaa vielä pitkään. Tässä vuodenajassa, kauniissa lakastumisessa on paljon.

Kuten pimenevät illat, jolloin pyöräillessä on hyvä laittaa sormikkaat käsiin, huivi kaulaan - ja lamppu kuntoon. Ja hiljentää vauhtia.



Kuperkeikka pimeällä hiekkatiellä ja ennestään tärähtänyt pääni saa uuden tällin. Leuka tulee saamaan uuden arven, mieltä tapahtuma pitää merkillisesti vaijerein maassa.

Viikon matalapaineelle oli annettava potku takalistoon, paras painella ihmisten pariin, joukkoon jossa muutama sata samoista sävelistä pitävä hymyillen hyräilee, laulaa, musiikista huojuu.

Hieman väkinäisesti hymyillen teippaan kolhiutuneen leuan, piirrän silmiini muutaman viivan, sudin poskille punan.



Kaapissa on jo pitkään käyttöönottoa odotellut eräs kenkäpari, nyt on sopiva hetki. Saanko esitellä - 'Handmade by Clarks', ikä en osaa kertoa.

Voi juku, nämä ovat omiaan kohentamaan kolhiintuneen koontoa.



Käsissäni on pyörinyt useita herraskenkäpareja kotiutumatta. Matalakantaiset pikkukengät eivät ole tuntuneet omilta. Suuri jalkani on tuntunut näyttävän valtavalta kanootilta. Nilkkaa paleltaa, missä varsi, missä korko?

Kengät jalassa on hyvin pukeutunut, arvokas olo. Ei kallis, vaan tuntuu arvokkaalta. Ja jalkakin näyttää varteensa sopivan kokoiselta.

Ajatuksissani pyyhälsin jo Lontoon kaduilla.



Suuntaan kulttuurivajeen ja kolhujen korjausretkeni Korjaamon Vaunusaliin. Kaksi tuntia reilu 40 vuotta sitten tehtyä musiikkia hyvällä tunnelmalla höystettynä - oi oi. Kotimatkalla raitiovaunussa naurattaa Oopperalta kyytiin tulleen hopeahapsisen tyyliherran ja lippalakkinuorisojoukon spontaani lauluesitys. Junnu Vainiota.


Kolistelulla lienee merkityksensä, herkistyy itsestäänselvyyksille, arjelle, pieni ilo kasvaa suureksi juhlaksi.

Omenapino. Luonto. Laulu. Hetken hiljaisuus. Kiireettömyys. Tai vaikka kengät.



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Ravintoa

Täytyy ravita itseään säännöllisesti. Esimerkiksi puoliyhdeksän aikaan ilta-auringon yhä lämmittäessä, Karjalaisen Jiin lavalla jollottaessa on hyvä hetki istahtaa trukkilavakuutiolle ja nautiskella Sandron halloumi mezze.  

Ja ottaa kuva kun ruokalautaselta on puolet jo kaavittu, asetelma on raikkaan suttuinen. Hihittelen tyytyväisenä kun ajattelen yleensä näkemiäni ruokapostauskuvia. Tämä otos on mielestäni onnistunut. Näköiseni ja huomaatkos kun se tulvii festarikesäillan fiilistä...



Ravita täytyy myös kuulokeskusta, mielihyväosastoa, sitä pääluun alaosaa joka nyt sinnikkäästi pyrkii pitäytymään rauhallisessa lomamoodissa. Viime viikolla ravitsin yläkertaani Porissa musiikilla. Hiippailin lavojen väliä kuunnellen non-stoppina suomalaista, afrikkalaista, amerikkalaista soitantaa. Hyvää ja huippuhyvää soitantaa. Istuin, jorailin, lauloin, liikutuin. Viiden tunnin ajan omassa kuplassani tuhansien ihmisten seassa. Voi mitä nautiskelua olikaan! Olen siitä ehkä kummallinen, että haluan nuo hetket kokea yleensä yksin. Vaikka viinistä pidänkin välttelen festareiden anniskelualueita sillä siellä ovat yleensä ne tapahtumaan tapahtuman takia tulleet jotka nautiskelevat hiukan eri tavoin. Seurustelevat seurakunnissa hilpeästi, pitävät hauskaa kohtuullisella volyymillä - mutta että kesken soolonkin on tarve kertoa pikkupetterin parhaat ja päivitellä sen ja sen eroa jne... Hivuttaudun sivummalle ja yritän olla vähemmän nirppanokan näköinen mitä siinä hetkessä olen. Mutta tämäkin on usein korjattu etukäteen asettautumalla tilaan oikein, säätämällä selittäjäsuodattimet täysille ja nautintoanturit pystyyn. Vanhetessa viisastuu.

Ja kun omat suosikit ovat soittaneet ja ne 'ei niin mut ihan ok'-orkesterit aloittavat, on hyvä hetki ravita ruumistaan muutenkin. kts.edellä :).




Lämpimän kesäpäivän ja kauniin yökajon väliin mahtui hieno päivä. Kävelin yöbussille hiukan kaupungin kuumaa aluetta kiertäen. Valtavirtaa juhli marginaalimman ohessa, jumps jamps jumps jamps kuului jokilaivasta, "oi se on Tuiskua - sinne!" pilpattivat edessäni kävelevät tyttöset.




Yö oli silti kaunis.




Sillalla ajattelen toisella puolella Suomea olevaa yötyöläistä.

Tulee lämmin.



Kaivan matkatyynyn repustani ja asettaudun bussin penkille istumanukkuma-asentoon. Edessäni istuu harmaahapsiherra, joka lienee ikänsä puolesta jo oikeutettu tapahtumien alennettuun hintaan. Hänkin etsii mukavan matkustusasennon. Kaivaa laukustaan kirjan ja alkaa lukea.

Linja-auto hyrisee, laitan silmät kiinni. Neljä tuntia myöhemmin aamuvarhaisella Helsinkiä lähestyessämme, harmaahapsilukija nostaa katseensa kirjasta ja pakkaa sen takaisin laukkuun.

Puutuneita jäseniäni oikoen ajattelen noita maailman ihania rakastettavia ventovieraita.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

London calling


Lontoo kutsui ja sinne lensimme. Minä ensimmäistä, matkatoverini ties kuinka monetta kymmenettä kertaa. Wilsonin sisarukset viihdyttivät yhtenä iltana (jestas mitä mimmejä yhä), muuten vietimme aikaamme turisteina. Kävellen ympäriinsä kiireettä, maistellen hyviä ruokia. 

Tuoksuttelin maailman menoa, katselin ihmisiä. Ihastelin englantilaista kätevää kellariarkkitehtuuria, joukkoliikennettä, asiakaspalvelua, mekkoihin pukeutuneita turkoosiluomisia mummoja jotka olivatkin pappoja, kieltä jota kuuli puhuttavan monin eri aksentein. Suttuisen sekalaista mutta sujuvaa. 

Ja mikä parasta, kukaan ei valittanut säästä. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, nousi tuuli, satoi. Paistoi, jne... vaihtelevan sään ystävä ihastui siihenkin. Eikä kukaan puhunut potkupallostakaan. Emme mekään.

Lontoo kutsunee uudestaan.



Turistina pöllöily on kivaa. Albertinpoika ja Englannin Albert. Matkalla Albertinhalliin.

Two owls. Näkimet nenillä, harvenevat hiukset hapsottaen :).
 





















torstai 9. kesäkuuta 2016

Handmade puzzle


Kuuntelen saksalaista 'kilkatusta'. Sellaista sekavaa instrumentaalimusiikkia, jossa soitetaan paljon. Yhtyeen Passport vuonna 1973 ilmestyneen levyn kakkospuoli noukkii suupielet ylöspäin. Kappaleet nimetty kuin viimeaikaisten päivieni 'topkolmonen'.




käsintehty  
palapeli 
hiljainen mies

tai 
halutessani
luen listan


aikaansaannokseni joista olen ylpeä, ne 'omin pikku kätösin' -jutut  

asiat jotka olen kokenut säästämisen arvoisiksi, osat joista tänään koostun, mukana turhaa ja tuiki tarpeellista

matkassa ihminen joka ei tarvitse minua ja joka kuitenkin tarvitsee - tärähtäneensä haluaa
 


Kuulin olevani sopivasti tärähtänyt. Mikä viehättävä kohteliaisuus. Tapaan olla hieman nihkeä kuulemaan arvioita itsestäni, tekemisistäni. Tämän kuitenkin iloiten talletan sekavaan arkistooni muutaman muun kaveriksi. Olen vakuuttunut, että päivänä jolloin en muista enää juuri mitään, muistan kuitenkin tämänkaltaiset asiat. Ne tärkeät.

 


Tiedäthän tunteen

kun hulinan keskellä seisot paikallasi

kourassa keräämiäsi, muokkaamiasi

palapelin palasia

mietit mitä kohtaa kuvasta alat koota.





maanantai 2. toukokuuta 2016

Sanoja kuvina

mikrokosmos

jos jumala on olemassa
se lepää nyt mun vierelläni
naisen muodon ottaneena
niin, tässä hetkessä
näytä mulle mikrokosmos
vie mut lähemmäksi sua

--

ja mä näen elämän
kerroksittain syntyvän





haudankaivaja

--

kahdeksan virhettä kuvassa, jolla myyt sieluasi
kymmenen virhettä luvassa, kun sä kerrot uskostasi
sä olet tähti, hyväntekijä, pyhä uudisraivaaja
mietin lähtisinkö sun mukaan, mä kyyninen haudankaivaja
kun kaikki on kaupan: suru, tuska ja kärsimys
minä kaivan haudan, jossa lepää epäilys 




Omat laulut - näyttely
Johanna Sipilä & Pekka Turunen
TikettiGalleria
2.4. - 2.5.2016

"Näyttelyssä on esillä Turusen valokuvia ja videoita sekä Sipilän maalauksia.  Molempien taiteilijoiden teoksia on aiemmin käytetty eri tavoin Ismo Alangon levynkansissa ja konserttien visuaalisina elementteinä."

Minä mattimyöhäinen tietysti viimeisenä päivänä liikkeellä...


Kankaalle vangittuja sanoja. Yllä muutama hätäisesti räpsäisty kuva. Johanna Sipilä on osuvasti tallentanut Alangon musiikin tunnelmia kankaalle.


Alla oleva Pekka Turusen valokuva on ihana. Jos nyt kysyttäisi "mitä sinulle kuuluu?", vastaisin tuota kuvaa näyttäen "hyvää".





maanantai 21. syyskuuta 2015

Syys

Sävyjä.



 Sateita.




























Silmukoita.

ihan eri paria, silti ovat pari
kahvi ja konjakki, kattila ja kansi
musta ja valkoinen, ylä- ja alamäki
jne











         


diggailisitko hiukan niitäkin jotka
                                                     eivät ole kuin sinä
                                                       ajattele kuin sinä
                                                             syö kuin sinä
                                                                        kuluta 
                                                                    kuuntele
                                                                             lue
                                                
                                                                    kuin sinä
                                                                            sinä
                                                                            sinä
                                                      sinä sinä sinä sinä

                                  ethän sano "mutta entäs minä?"     

(Kääk, taisin provosoitua töissä, valtavaa valitusta, umpimielistä putkipäistä uutisointien yksinkertaistamista, äh... että ärsyttää että ärsyynnyn...)



Vuorokaudessa on jo paljon pimeää aikaa - siis kynttilä-, villasukka-, iisisti sohvalla filtin alla aikaa. Työpäivän jälkeen on (mukamas) väsyneempi ja kas, olosuhteet loppupäivän loikoiluun on otolliset.

Loikoilua olenkin harrastanut. Lattialla. Kaapin vieressä, avointen ovien äärellä.

Rakastuin vanhaan jalkapuoleen. Vinokin se on. "Voiks tonne mennä sisään? Pääseeks fantasiamaailmaan?" innostui juniori. Samansuuntaisia mietin kun ovenkahvaan tartun. Kaapin uudet asukkaat tarjoavat mahtavia trippejä 70-luvulle.

                                                              
                                              
Tämä levy sopii kaappiin - ja kaikkeen. Yes - Fragile.    we are
                                                                           
                                           Roundabout
                                                           pyörii ja pyörii, enkä kyllästy






Uskon, että on olemassa muitakin jotka unohtuvat kuulemaansa näyttäen vähän typerältä. Lauseet jäävät kesken, tekemiset keskeytyvät, sitä vain unohtuu hymyillen huojumaan keskellä salonkia.





Onhan teitä muitakin, onhan?



Levy on niin kaunis, kuunnella sekä katsella. Ollaan samaa vuosikertaa. 
(nää ei niin tärkeät ihanat pikkuasiat kerron pienellä...)







Ja jalkakin on korjattu. Kirja toimii aina.

 

Syksyllä koiranilmojen aikaan kaipaan koiraa. Ikävöin koirakavereitani aina kun käteni jonkun karvatassun turkin tapaa. Mutta olen päättänyt, että tällä hetkellä koirani ovat kehyksissä. Nuo ihanat kolhot konkkelikoivet.




 Mortimer ja kumppanit.



Ja olen vähän syys(tä että en aina edes tiedä)kiukutellut. Kerroin, että Operating Manualissani lukee tämän kaltaisia ohjeita:


En usko sinua kun olet vihainen
hän sanoi

uskalsi ottaa
syliinsä kiukun ja raivon



Kyllikkihän se nuo lausui 70-luvulla. Juuri oikeat sanat, oikeassa järjestyksessä. 

Ja se toimii. 

Suloisen synkkä sametinpehmeä syys - tervetuloa.

(ja odotan jo joulua...)