Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Hehku

Kävin tänään pitkästä aikaa muutamassa suosikkipuodissani.

Olet hehkeä tänään (mitäs nyt...)?
Ai olen, jaa-a...
No se on lomalla!!



Niinpä, olen kesälomalla. Noin puolessavälissä. Tuosta pienestä keskustelusta heräsin asiaan. Nyt tuntuukin jo lomalaiselta. Muutamat pakkopuuhat on tehty, no ovat ainakin hyvässä vaiheessa (ne ikkunat) ja nyt on kalenteri auki. Muutamat harvat merkinnät on sellaisia huvikseen asioita, oletettavasti hauskoja tapahtumia joihin voi osallistua jos on fiilis.

Jee! tuumin. Ja tunsin itseni hiukan typeräksi tajutessani että muiden täytyy huomauttaa hyvästä olostani ymmärtääkseni kunnolla nauttia siitä. Kiitos huomion tehneelle, täällä ollaan jo ihan lomahehkun huipulla!



Tarvitaan hehkuun loman lisäksi muutakin. Tarvitaan ne ihmiset joista saa hyvää potkua, iloa rintalastan ja pääluun alle. Ne ihmiset ympärille, vaikka vain hetkeksi.

Tarvitaan negatiivisuutta, epäuskoa, kateutta, räyhää ja putkipäisyyttä viljelevien poissaolo.

Tarvitaan mieleinen tila. Sinne oikeat hahmot. Sopivat äänet. Näihin kaikkiin voin itse vaikuttaa. Peruutusvaihde silmään jos ei tunnu omalta - ympäristö, puheet, ihmiset.


Eikä muutama divari- ja second hand löytöihanuus hehkua himmennä, päinvastoin. Että voi kirjankansi olla hieno, selaamatta siirtyi divarissa ostospinoon. Helmet, ne vain jäivät käteen. Tuntui hyvältä sormissa, 'hipelöintihelmet'.

Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että kaupunkireissun jälkeen pitkä musta maksihame sai vaalea topin toverikseen, miniäkokelas saa syntymäpäivälahjaksi kaksi mielikirjaansa ja vessan seinää koristaa 'Frank Zappa pytyllä' T-paita.


Kiitän Frida marinaa ja Planeetta Antikvariaatit konsernin Punaista Planeettaa tämän(kin) päiväisestä nautinnosta! Huraa kolmesti teille ja muille pikkupuodinpitäjille!

<3





maanantai 14. marraskuuta 2016

Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.





























On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti








paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä








lumi, meistä siihen jäävä jälki





 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.




Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.






Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.






maanantai 26. syyskuuta 2016

Herkuttelua

Hillitön herkutteluviikonloppu! Rock'n rollia, omena-asioita, sushia, simpukoita ja muita mereneläviä. Taajuusihmisiä, perhepäivällinen, pojat, miniä, minä ja mies. Sunnuntai-illalla jälkiruoaksi vielä 70's musiikkia livenä purkutuomion saaneen ostoskeskuksen jäähyväiskonsertissa.

Olin eilen illalla jo sangen kylläinen.


Viikonlopun herkuista ihan ykkönen: 'Ison Kiven Tuorepuristettu Omenamehu'. Työryhmässä oli lauantaiaamuna minä ja juniori. Olen varsin ihastunut vanhaan mehupuristimeen. Siihen metelöivään, rumahkoon mötikkään joka tiskipöydällä mylvien ja täristen valuttaa hanastaan ihaninta syysjuomaa ikinä.



"Hauska viikonloppu", totesi juniori.

Niin oli.

Olin kuitenkin varsin tyytyväinen kun tänä aamuna muut lähtivät töihin tai kouluun ja minä sain loikkia vapaapäiväläisenä metsään. Muutama tunti haahuilua teki tehtävänsä. Yksinhiihtelijä oli saanut annoksensa. Palatessani heinäpellon poikki taivas näytti hauskalta.

"Rajansa kaikella", tuntui sanovan.



"Samaa mieltä", vastasin.


Tein metsäreissun tuliaisista puolukkapuuroa. Herkkua sekin.

Kolikon kaksi puolta. Tarvitsen se molemmat.


torstai 2. huhtikuuta 2015

Hetkeksi hiljaisuuteen, hitauteen

Aikatauluja. Ajanvarauksia. Jumittavia koneita ja ohjelmia. Jumittavia ihmisiä - minäkin. Juoksevia. Huutavia. Aivan liian äänekkäitä. Ärtyisiä.

Juna-aseman portaissa kehoni tuntuu hiljentävän vauhtia automaattisesti kun ympärilläni olevat ihmiset lisäävät sitä. Pidentävät askeltaan, ryntäilevät, tönivät kiirehtiessään lähtevään junaan. Johon on ehdittävä. Seuraavaa joutuu odottamaan jopa vartin. Jokin minussa vastustaa vaikka Kiireen imu on voimakas. Halu juosta, ehtiä. Ehtiä mihin?

kävelijän vakionopeudensäädin
sen haluaisin
tasainen vauhti, rauhallinen
liikkeen pehmeys
onkohan sellaista säädintä

on tietysti
unohdin sen

pääluuni alla

tarkistan säädöt, päivitän
siihen kivikautiseen versioon
jossa ei ole kiire



Tarve siirtyä hiljaisuuteen. Maalle.


Kuunnella ääniä luonnosta. Kolme viikkoa sitten jää paukkui, kumisi, kolisteli. Riehui oikeastaan. Onkohan jäätä enää? Ei taida. Olisin halunnut nähdä jäiden lähdön, kun kevät rikkoo talven kilven.

Antaa puupölkkyjen rasittaa ruumista.



Tauolla aurinko hellii. Saa näyttää metsäläiseltä. Asu lainataan mökin emännän isän varastoista. Takki tuoksuu metsätöiltä.



 Illalla odottaa sauna. Pölyt kehosta, pahat ajatukset mielestä valuvat pesuveden mukana maahan.



Istutaan tuvan pöydän ääressä. Jutellaan tai ollaan hiljaa. On lämmintä. On sisko.



Katselen illalla kun heimolainen sujahtaa lapsuutensa lakanoihin.



Aamulla paistaa aurinko.


Kohta lähden. Puolimatkassa kääriydyn hetkeksi käsivarteen. Huominen perjantai on pitkä - onneksi.
Puput lapsuudestani jäävät kotiin vilkuttamaan.


in silence easy
to be born again
           -
ain´t nothing but a stranger in this world
I´m nothing but a stranger in this world

Van Morrisonin Astral Weeks levy on soinut viikolla usein. Jäänyt soimaan myös mieleen. 

Mieli, joka tarvitsee 'vaihtuvat vuodenajat'. Kun joskus tuntuu ettei kuulu tänne.



lauantai 13. joulukuuta 2014

Parveilua

Taas on se aika vuodesta kun parvi kotkia, naakkoja, rääkkiä, kääkkiä, hyyppiä kokoontuu. Kunnes taas liihottavat kuka minnekin. Siis se parvi siivekkäitä, jossa kukin erilainen: pieniä, isoja, värikkäitä, mustavalkoisia, töyhdöllä ja ilman. Yksi yhdistävä tekijä parven puluilla on - ovat illan mittaan aika äänekkäitä. Saattaa huomisilla bongaripalstoilla ilmetä ihmettelyä: "..siis kummallinen sekaparvi, näkikö kukaan, outoja lintuja, ei näy mutta kuuluu... kaamea kaakatus, kuuluvat saunovan, kuuntelevat rokkia, soulia, funkia - kovaa, varjoja vain, näyttävät jorailevan, erikoiset koreografiat lentoradoissa...". 

Hoi siskot, kohta räpyttelen junalle, loppumatkan liihotan. Paketti jo valmiina.

Siis heimokokoontuminen tänään. Saunoen, syöden. Tonttuillaan. Tämä on ollut niiiin tilauksessa. Oi juhlaa!


Sisko ja neljä melkein ovat kaikki himojumppaajia. Who is who? :)

(Ken ihmettelee viittausta lintuihin, kerrottakoon: - tämä ystäväjoukko on kerran kaksi vuodessa tapaillut jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Miehet, kumppanit, poikaystävät alkoivat kommentoida tapaamisiamme ".. jaahas, kotkat kokoontuu taas". Tokihan me otimme linnut omiksemme - liihottavat, syöksyvät, vapaat taivaankaunistajat :) ).