Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.

On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti

paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä

lumi, meistä siihen jäävä jälki

 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.

Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.

Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.