Näytetään tekstit, joissa on tunniste miltä tuntuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miltä tuntuu. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. helmikuuta 2017

Saman katon alla

Avasin viimeisen joululahjani viikonloppuna. Paketissa oli miniloma - kaksi päivää kaupunkia, kaksi iltaa musiikkia. Kulkua kaksin tuhansien joukossa.  

Hyvää ruokaa, riittävästi unta, sopivasti aikaraameja (kahden päivän aikapudjetilla haahuilija tarvitsee niitä, muuten unohtuu liiaksi katselemaan talonkulmaa, ihmisvilinää, kirkontornia...). 

Levyostoksia, kirpputoreja, pubissa päiväolut tietovisalla, kalasoppaa kahviossa (jonka hento hilkkapäinen murteella kimeä-äänisesti meitä palveleva myyjä saa hymyilemään).

Poistuin myös mukavuusalueeltani - kävin jääkiekko-ottelussa.
"Hallilla olisi päivällä paikallisottelu, mennäänkö?"  
"Ööö... äh..."  (miten h......ssä tämän ohitan, olen jo kahdesti muutaman kuukauden aikana kieltäytynyt ottelukutsusta, olisiko aika tehdä jotain mistä ei ole niin innostunut, ehkä kaikki hallissa eivät ole huutavia urpoja...). 
"Mennään vaan". 
Ja mukavasti meni, paikanvaihdolla selvisin sättivistä manailijoista. Kun seitsemäntuhatta katsojaa kannustaa suosikkejaan, onhan siinä tunnelmaa. En kuitenkaan hankkinut kausikorttia. Kävellessämme hallilta takaisin kaupunkiin olin varsin tyytyväinen epäitsekkyyteeni, olinhan suonut  kaupunkilomastani muutaman primetimetunnin jääkiekolle. 




Ajatuksissani olin jo illan konsertissa.



Toisen illan konsertissa esiintyi kolme yhtyettä, kaikki suosikkejani. Pääosin 70-luvun progepitoista musiikkia tarjoilevaan tapahtumaan harpoin vihrein helmoin. Mainio talvimekko, kesäkäyttöön tai kuumaan klubitilaan vuori ja paksuhko kangas lienevät liikaa. Malli on juuri ruodolleni sopiva, leikkaus rinnan alla, josta maltillisesti levenee maksipituuteen. 






  Edellisillan rockimman konsertin viihdyin punamustassa... 





... kuten illan pääesiintyjäkin.





Livemusiikki - (onnistuessaan) aivan mahtava taiteenlaji.

Musiikkiteema on jatkunut kotona tuliaisia selaillen ja kuunnellen. Paikallinen jeesuskirppis myi kuvan kirjan kolmen euron hintaan, liki viisikymmenvuotias Beatles-kirja oli huimasti tuplan edellisestä.








Kuuntelen levydivari Sammakasta meille muuttaneita Wilsonin siskoksia vm. -78.




Tiiviin viikonlopun jälkeen toinen lähti liki kolmen viikon työreissulle. Etäisyys ei vie meitä kauemmas toisistamme, päinvastoin.




katselin noita samoja pilviä,

sanoi


 



oli siinä vieressä

ollessaan harjun toisella puolen



















 
 we are connected

we are all connected


Mainoslause, biisi tms.... jostain lause kuvia katsellessa tuli mieleeni. 



Minulle tekee hyvää poistua kotipihalta, tutuilta kujilta, totutuista rutiineista. Nautin katsella ihmisiä, elämää, kaupunkikuvaa, matkan maaseutua, puita, lumihiutaleita, pyykkinaruja... samoja arkisia asioita joita voin katsella arjessani lähikaupungissakin. Ne samat asiat tuntuvat erilaiselta, ei paremmilta tai huonommilta vaan kiinnostavilta kun katselen niitä ensikertaa muualla, paikassa jossa en ole ennen ollut. Minimuotoista, simppeliä elämysmatkailua?

Hei teille saman pilvikaton alla olevat lajitoverini :).


Ja kävin vain Tampereella.



























perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.



 

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Ravintoa

Täytyy ravita itseään säännöllisesti. Esimerkiksi puoliyhdeksän aikaan ilta-auringon yhä lämmittäessä, Karjalaisen Jiin lavalla jollottaessa on hyvä hetki istahtaa trukkilavakuutiolle ja nautiskella Sandron halloumi mezze.  

Ja ottaa kuva kun ruokalautaselta on puolet jo kaavittu, asetelma on raikkaan suttuinen. Hihittelen tyytyväisenä kun ajattelen yleensä näkemiäni ruokapostauskuvia. Tämä otos on mielestäni onnistunut. Näköiseni ja huomaatkos kun se tulvii festarikesäillan fiilistä...



Ravita täytyy myös kuulokeskusta, mielihyväosastoa, sitä pääluun alaosaa joka nyt sinnikkäästi pyrkii pitäytymään rauhallisessa lomamoodissa. Viime viikolla ravitsin yläkertaani Porissa musiikilla. Hiippailin lavojen väliä kuunnellen non-stoppina suomalaista, afrikkalaista, amerikkalaista soitantaa. Hyvää ja huippuhyvää soitantaa. Istuin, jorailin, lauloin, liikutuin. Viiden tunnin ajan omassa kuplassani tuhansien ihmisten seassa. Voi mitä nautiskelua olikaan! Olen siitä ehkä kummallinen, että haluan nuo hetket kokea yleensä yksin. Vaikka viinistä pidänkin välttelen festareiden anniskelualueita sillä siellä ovat yleensä ne tapahtumaan tapahtuman takia tulleet jotka nautiskelevat hiukan eri tavoin. Seurustelevat seurakunnissa hilpeästi, pitävät hauskaa kohtuullisella volyymillä - mutta että kesken soolonkin on tarve kertoa pikkupetterin parhaat ja päivitellä sen ja sen eroa jne... Hivuttaudun sivummalle ja yritän olla vähemmän nirppanokan näköinen mitä siinä hetkessä olen. Mutta tämäkin on usein korjattu etukäteen asettautumalla tilaan oikein, säätämällä selittäjäsuodattimet täysille ja nautintoanturit pystyyn. Vanhetessa viisastuu.

Ja kun omat suosikit ovat soittaneet ja ne 'ei niin mut ihan ok'-orkesterit aloittavat, on hyvä hetki ravita ruumistaan muutenkin. kts.edellä :).




Lämpimän kesäpäivän ja kauniin yökajon väliin mahtui hieno päivä. Kävelin yöbussille hiukan kaupungin kuumaa aluetta kiertäen. Valtavirtaa juhli marginaalimman ohessa, jumps jamps jumps jamps kuului jokilaivasta, "oi se on Tuiskua - sinne!" pilpattivat edessäni kävelevät tyttöset.




Yö oli silti kaunis.




Sillalla ajattelen toisella puolella Suomea olevaa yötyöläistä.

Tulee lämmin.



Kaivan matkatyynyn repustani ja asettaudun bussin penkille istumanukkuma-asentoon. Edessäni istuu harmaahapsiherra, joka lienee ikänsä puolesta jo oikeutettu tapahtumien alennettuun hintaan. Hänkin etsii mukavan matkustusasennon. Kaivaa laukustaan kirjan ja alkaa lukea.

Linja-auto hyrisee, laitan silmät kiinni. Neljä tuntia myöhemmin aamuvarhaisella Helsinkiä lähestyessämme, harmaahapsilukija nostaa katseensa kirjasta ja pakkaa sen takaisin laukkuun.

Puutuneita jäseniäni oikoen ajattelen noita maailman ihania rakastettavia ventovieraita.


perjantai 8. heinäkuuta 2016

Koordinaatit

Koordinaatteja ei nyt juurikaan ole. Seuraavaan kolmeenkymmeneenkolmeen päivään. Joo-o, laskin päivät.

Vain lähtöpaikka tiedossa. Lähteminen tuntuu tärkeältä.




Kalenteriini rustailen merkintöjä, jotka olevat kuitenkin viitteellisiä. Jos kyseisenä aamupäivänä ei huvitakaan lähteä Espan lavalle kuuntelemaan huippujazzkitarointia (epäilen vahvasti etten olisi paikalla), lankaliikkeeseen yhteisvirkkaustuokioon, kirpputoritapahtumaan, levyfestareille, kyläjuhliin... jne, niin jätän lähtemättä.

Joskus riittää tunne innosta ja kiinnostustuksesta asioihin, tapahtumiin, ilmiöihin, ihmisiin. On halua nähdä ja kokea. 

Lomasuunnitelmani on tunnustella aamuisin sosiaalista kapasiteettiani, joka määrittelee lähdenkö muiden joukkoon vai menenkö omineni metsään tai merenrantaan.




Kiikaroin rauhassa.

Outoja asioita tapahtuu, muutoksia itsessä ja muissa. Tai havainnointeja oikeastaan. Että näkee asioita erilailla, uudesta vinkkelistä. Ettei aina välitä.

Yksinkertaisin havainnointi (joskaan ei niin maatamullistava) muuttuvasta mielestä, ennakkoluulojen voimakkaasta vaikutuksesta mielipiteeseen: tätä takkutukkaisena lakanaan kääriytyneenä (loma-asu no1.) kirjoittaessani kuuntelen Zappaa - ja pidän siitä. Kovastikin.







Lievästi leuhkien totean ottavani ainakin tänään asiat jeesusmaisen rauhallisesti vaikka huolehtimiseen aihetta antavia asioita on pilvin pimein.




Hoi laitumille!

tiistai 25. elokuuta 2015

Kesän purkua (todennäköisesti vol1.)

Olen kierrellyt tätä. Kesän purkua. Kamerasta, käsilaukusta, muistivihkosta, kalenterista. Kuin kesä olisi ohitse jos kansioin kuvat, katselen niitä, muistelen. Hymyilyttää säästämäni liput ja laput.

Aloitan varovasti, pieni pala kerrallaan. Kaunis on jotenkin haurasta. Jos sitä villinä myllään ja pinnalle paljastan - hajoaako, häviääköhän se... (no ei tietenkään, mutta mieli on ihmeellinen, vastakohtainen, varma ja arka samanaikaisesti...)

Kesä oli kaunis.

 
Kaunista lähellä, kaunista kaukana.   
olet jossain
ja silti olet siinä 




Isot jalkani viihtyivät kesässä.


Varpaat vilkuttivat auringolle...


... halailivat vilun pois.




Eräänä iltana unohduin. Keskellä siltaa olevalle puupenkille. Istuin ja katselin. Kuuntelin, haistelin.



Sään sävyttämä puu on kaunis...



.. ja kaislikossa suhisee.


Joo-o, pitää hurjaa suhinaa kevyessäkin tuulessa.


Hihittelin merkittäviä luontohavaintojani.






























Ja leikin.

Aamu Apila, Panu Puolukka ja Mauri Mänty rakensivat veneen. Maailmalle mielivät, uusia tuulia, kokemuksia.


Vene vesille, sillan ali lipui... missä on, joko upposi?



Jeeeee, siellä mennään!
(onko vain Aamu enää veneessä... taisi jättää pojat rannalle.. )
 



Yksin, kaksin tai kolmin, ajatuksissani Aamu Apilan lailla kelluin peilityynellä,
eteenpäin
uuteen
tuntemattomaan 
missä kippo voi keikata
kastun
kylmetyn

kahlaan
otan askeleen käsivartta kohti, se siellä etäisyydessä
kietoudun siihen 
ja kas, yhä pinnalla.

Joskus tuntuu, ettei tiedä mistään mitään. Vaikka on olevinaan varsin järkevä otus. (Ja miettii samalla: 'Mainio Mielipuoli' - mikä nimi hahmolle!)


"Mutta tämän verran tiedän: olen tavannut sinut
enkä koskaan enää voi olla sama kuin ennen."
                                               (Hannu Mäkelä)

Niin, tämän verran tiedän.

 

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Myrsky

Aamulla heräsin rätinään ja paukkeeseen. Luonto piti konserttiaan. Ukkonen rytisi ja uhitteli.

Miten maa taas makaakaan, tuntui murisevan.

Juniori kuului irroittelevan huoneessaan sähköjohtoja pistokkeista. "Laitetaan kynttilät päälle, katson tabletilta sääennusteen". Voi mikä käytännöllisyys ja nykyaikaisuus samassa nipussa. "Kymmeneltä viimeistään se on ohi". Majakkasaarelta ostetuilla tikuilla sytyttää kaksi kynttilää, asettuu mukavaan asentoon lukemaan keskeneräistä divarilöytöään Hobittia. Ihan kiva myrskysetti meillä, eikö vain?




Pujahdan takaisin sänkyyn, katselen kirja kädessä kynttilänliekin leikkiä ja ajattelen miltä myrsky tuntuisi merellä.

Ulkoluodolla. Siellä missä joku oli käynyt ja siitä luettuani oli päivänpaisteen kirkasta mihin poikien kanssa retkeilisimme.




On karua ja kuitenkin niin pirun kaunista.







Kun ikkunoista kurkistelin näkymä oli suunnasta riippumatta suunnilleen sama. Merta, paljon merta ja taivasta. Huomasin katselevani ja aistivani paikkaa vaihtelevasti joko silloin joskus 40-luvulla- tai nykyaikaisin silmin. Vanhoissa rakennuksissa, tai no, melkein kaikessa vanhassa tarina tuntuu kulkevan mukana. Eletyt energiat ovat rakenteissa, seinäpapereissa, kivissä, kattiloissa. 


Siitä johtunee, että tunnelma omalla yläkannellani vaihteli kovasti luodolla. Kun keskityin jälkeläisiini, faktoihin, aikatauluun, "tarviiko Aku sun käydä vessassa" -juttuihin - olin kivalla kesäretkellä kauniissa paikassa.



Näkymä ikkunasta. Välkehtivä meri ja kirkas taivas.
  

Mutta mieli on merkillinen. Hakee ulottuvuuksia, ulos faktasta niihin miltä majakanvartijasta tuntui kun... mietteisiin. Silloin näkymä ikkunasta on toisenlainen.  Hiukan melankolinen. Huone pimeni, auringonpaisteesta huolimatta taivas tuntui tummuvan.


Yksinäisyys, eristyneisyys. Onkohan luodon asukkaista tuntunut etteivät he haluaisikaan asua maissa?

Majakanvartijan työhuone. Katselin huonetta talvi silmin. Jäätävä viima, kohmeiset sormet. Hiljaisuus, pimeys.

Huone tuntui niiiiiiin yksinäiseltä.



Mutta ehkä luodolla asustavat olivat yksin viihtyviä. Tai tulivat sellaisiksi.

Olin ajatuksissani, hyräilin.


Nykyaika havahdutti, kuului huutoa "Help! Heeeeelp!!"

Kaksi hahmoa vedessä vyötäisiä myöten. Pelästyneinä, aaltojen heiluteltavina. Liukas leväinen rantakallio jalkojen alla. Rauhoitellaan, noukitaan tytöt ylös. Siinä kalliolla sitten istun sylissäni tärisevä litimärkä kirppukokoinen japanilainen tyttölapsi. "We are soooo stupid. I'm sorry, so so sorry..." tyttö toistelee.

Niin samanlaisia me kaikki loppujen lopuksi olemme, maanosasta, ulkomuodosta riippumatta. Uteliaita, intohimoisia - ja joskus hiukan typeriäkin.

Laitoin housuni kuivumaan halkopinon päälle, kaivoin repusta villapaidan ja kääriydyin laivatytön tuomaan vilttiin. Mukava asu oikeastaan tuo villapaita ja vilttihame yhdistelmä. Kallio oli lämmin ja varpaani viihtyvät paljaina.



wool - love it


Villasukat jalkaan kotimatkalle - muovilattia ei lämmitä.






 ihanat tytöt rannalla :)


Esplanadia kävellessämme hihittelin kuinka junteilta mahdoimme näyttää terasseilla istuvien mielestä. Takkutukkainen äiti, eikä pojatkaan purjehdusseuran hellyhanseneilta näyttäneet.

Outsiderit, tyytyväiset sellaiset nautiskelivat tötteröt. Jäätelö maistui hyvältä.