Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.
Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.
Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.
Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.
Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.
Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.
Luonnon sokerihuurrekuorrutus.
Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.
Niihin tekoihin:
Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari.
Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.
huomenta
sukissani
fiilistelen maailman menoa
hyvältä tuntuu
Itselleni neuloin vauvasukat, kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.
...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...
Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon.
Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna.
Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.
Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.
Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.
Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:
"Lasagneako meinasit?" (mies ratikkapysäkillä)
"Mankeli!!" (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)
"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?" (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)
Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.
Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas.
Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti