Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. syyskuuta 2017

"Ole kiltti, lue minut"

On ollut aikaa, on ollut tarve lukea. Hukkua toisen kertomaan tarinaan. Nauttia siitä voimatta muuttaa tarinan kulkua.

Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä on novellikokoelma syrjässä olevista, vaikeisiin oloihin sopeutuneista ihmisistä. Kaipuusta johonkin joka ei tunnu kohdalle tulevan, yksinäisyydestä, ihmisen suhteesta aikaan, omaan menneisyyteen ja unelmiin.

Liki kaksi vuosikymmentä sitten julkaistu teos on ohittanut minut täysin. Myös Maarit Verronen on ohittanut minut täysin.

En päästä ohitseni enää, tartun hänen teoksiin mieluusti toistekin.



Vaikka kuinka haluaisi olla päivän nenä kiinni kirjassa, ei voi istua pitkään sisällä. Ei silloin kun ulkona tuulee  ja viuhuu raikkaan navakasti.

Menin taas metsään. Metsäpolulla oli kulkenut toinenkin. En kuitenkaan tavannut Hermanni Hirveä tällä kertaa.

harmi, olisin halunnut olla taas pikkaisen pelästynyt, jännittynyt, innoissani
ensin on äänet, katkeavia oksia, rakas askel
kunnes komea eläin saapuu näköpiiriin


meistä jää jälki




 



Hain metsästä hiljaisuutta ja syötävää. Molempia löytyi, metsä on takuutuote.

Vatsa on jo tätä kirjoittaessa pullollaan sienirisottoa ja puolukkasurvosta. Who needs Siwa anymore :)... no, riisi ja juusto ei tietty kasva metsässä.






Kaunis vaara.

punainen kärpässieni saa metsässä aikaan satufiiliksen... kotona odottaa muutama lukematon...




Lähipellon takiaiset pehmenneet.






On syyskuu. Sisällä palaan lukuasentoon. On kuin jokin päättyisi.




Vielä satu Hannu Mäkelältä.

Ole kiltti, lue minut






"Kun poika oikein tarkkaan katsoo,
näkyy vielä miten suurten kirjainten alle on
aivan pienellä kirjoitettu: (käännä)


Meillä kaikilla on manuaalimme. Omani on päivitettävänä, tarkastettavana.




Päästän vielä tuulen sisälle, ovensuussa pestyjen kesämekkojen  hulmuavat helmat.

(kesämekot, mitä höpisen... käytänhän niitä myös syksyllä, keväällä...)






Katy Lied pyörii levylautasella. Surettaa. Walter Becker on kuollut, luin siitä eilen illalla amerikkalaiselta levyfoorumilta.
Ei ei ei ei ei... ei voi, ei voi EI... pääsi suustani.

Päättyvien tarinoiden listaan liittyi siis myös Steely Dan.

eihän voi olla pari ilman paria ... ei voi olla Steely Dania ilman Walter Beckeriä

Poppoon 70-luvun tuotanto on puhdasta kultaa. Ei hyvä häviä mihinkään.

Tästäkään.






The world that we used to know
People tell me it don't turn no more
The places we used to go
Familiar faces that ain't smilin' like before
The time of our time has come and gone
I fear we been waiting too long

Midnite cruiser   (Fagen/Becker)

perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.



 

torstai 15. syyskuuta 2016

Syyssatuja, muutama särökin

Syksyn hittilistaa:


Omenat.

Sellaisenaan, soseena, mehuna. Miten vain.






Metsä.

Hatun alle kaahaa hirvikärpästen lisäksi sadut ja sen sovitukset.

Iloinen perhe.





Ullakon tuhkimo.



 Myrkylliset sisarukset.




Vahveroyhteisö piiloutuneena.  
Kuuluu kikatusta.


'

Suojassa.

Kaunis luonnon helmimatto. Yhdessä versiossa matto oli ullakon hentovarren kyynelistä kahdeksanjalkaisen Kutoja-Kertun neuloma taidonnäyte. Mutta nyt ei ollut surutarinan hetki. Siis kastehelmimatto.





Hiljaisuus.

Metsäretkelläni puhelin soi. Himpun harmistuneena vastaan liki kuiskaten.

en voi nyt oikein puhua, olen metsässä
?... okei... (?)




Laulu, jonka kertosäe jää nonstoppina soimaan arkistoon. Sitä laulaa mukana, eikä metsässä ole enää niin hiljaista.


sano että aina kun öisin sataa
ne on enkelit kun
pesee linnunrataa 

paljonko on väliä tosiasioilla
rannoilla 
näin autioilla

näillä tuulen puolen kallioilla 






Hittilistaa voisi jatkaa vielä pitkään. Tässä vuodenajassa, kauniissa lakastumisessa on paljon.

Kuten pimenevät illat, jolloin pyöräillessä on hyvä laittaa sormikkaat käsiin, huivi kaulaan - ja lamppu kuntoon. Ja hiljentää vauhtia.



Kuperkeikka pimeällä hiekkatiellä ja ennestään tärähtänyt pääni saa uuden tällin. Leuka tulee saamaan uuden arven, mieltä tapahtuma pitää merkillisesti vaijerein maassa.

Viikon matalapaineelle oli annettava potku takalistoon, paras painella ihmisten pariin, joukkoon jossa muutama sata samoista sävelistä pitävä hymyillen hyräilee, laulaa, musiikista huojuu.

Hieman väkinäisesti hymyillen teippaan kolhiutuneen leuan, piirrän silmiini muutaman viivan, sudin poskille punan.



Kaapissa on jo pitkään käyttöönottoa odotellut eräs kenkäpari, nyt on sopiva hetki. Saanko esitellä - 'Handmade by Clarks', ikä en osaa kertoa.

Voi juku, nämä ovat omiaan kohentamaan kolhiintuneen koontoa.



Käsissäni on pyörinyt useita herraskenkäpareja kotiutumatta. Matalakantaiset pikkukengät eivät ole tuntuneet omilta. Suuri jalkani on tuntunut näyttävän valtavalta kanootilta. Nilkkaa paleltaa, missä varsi, missä korko?

Kengät jalassa on hyvin pukeutunut, arvokas olo. Ei kallis, vaan tuntuu arvokkaalta. Ja jalkakin näyttää varteensa sopivan kokoiselta.

Ajatuksissani pyyhälsin jo Lontoon kaduilla.



Suuntaan kulttuurivajeen ja kolhujen korjausretkeni Korjaamon Vaunusaliin. Kaksi tuntia reilu 40 vuotta sitten tehtyä musiikkia hyvällä tunnelmalla höystettynä - oi oi. Kotimatkalla raitiovaunussa naurattaa Oopperalta kyytiin tulleen hopeahapsisen tyyliherran ja lippalakkinuorisojoukon spontaani lauluesitys. Junnu Vainiota.


Kolistelulla lienee merkityksensä, herkistyy itsestäänselvyyksille, arjelle, pieni ilo kasvaa suureksi juhlaksi.

Omenapino. Luonto. Laulu. Hetken hiljaisuus. Kiireettömyys. Tai vaikka kengät.



maanantai 21. syyskuuta 2015

Syys

Sävyjä.



 Sateita.




























Silmukoita.

ihan eri paria, silti ovat pari
kahvi ja konjakki, kattila ja kansi
musta ja valkoinen, ylä- ja alamäki
jne











         


diggailisitko hiukan niitäkin jotka
                                                     eivät ole kuin sinä
                                                       ajattele kuin sinä
                                                             syö kuin sinä
                                                                        kuluta 
                                                                    kuuntele
                                                                             lue
                                                
                                                                    kuin sinä
                                                                            sinä
                                                                            sinä
                                                      sinä sinä sinä sinä

                                  ethän sano "mutta entäs minä?"     

(Kääk, taisin provosoitua töissä, valtavaa valitusta, umpimielistä putkipäistä uutisointien yksinkertaistamista, äh... että ärsyttää että ärsyynnyn...)



Vuorokaudessa on jo paljon pimeää aikaa - siis kynttilä-, villasukka-, iisisti sohvalla filtin alla aikaa. Työpäivän jälkeen on (mukamas) väsyneempi ja kas, olosuhteet loppupäivän loikoiluun on otolliset.

Loikoilua olenkin harrastanut. Lattialla. Kaapin vieressä, avointen ovien äärellä.

Rakastuin vanhaan jalkapuoleen. Vinokin se on. "Voiks tonne mennä sisään? Pääseeks fantasiamaailmaan?" innostui juniori. Samansuuntaisia mietin kun ovenkahvaan tartun. Kaapin uudet asukkaat tarjoavat mahtavia trippejä 70-luvulle.

                                                              
                                              
Tämä levy sopii kaappiin - ja kaikkeen. Yes - Fragile.    we are
                                                                           
                                           Roundabout
                                                           pyörii ja pyörii, enkä kyllästy






Uskon, että on olemassa muitakin jotka unohtuvat kuulemaansa näyttäen vähän typerältä. Lauseet jäävät kesken, tekemiset keskeytyvät, sitä vain unohtuu hymyillen huojumaan keskellä salonkia.





Onhan teitä muitakin, onhan?



Levy on niin kaunis, kuunnella sekä katsella. Ollaan samaa vuosikertaa. 
(nää ei niin tärkeät ihanat pikkuasiat kerron pienellä...)







Ja jalkakin on korjattu. Kirja toimii aina.

 

Syksyllä koiranilmojen aikaan kaipaan koiraa. Ikävöin koirakavereitani aina kun käteni jonkun karvatassun turkin tapaa. Mutta olen päättänyt, että tällä hetkellä koirani ovat kehyksissä. Nuo ihanat kolhot konkkelikoivet.




 Mortimer ja kumppanit.



Ja olen vähän syys(tä että en aina edes tiedä)kiukutellut. Kerroin, että Operating Manualissani lukee tämän kaltaisia ohjeita:


En usko sinua kun olet vihainen
hän sanoi

uskalsi ottaa
syliinsä kiukun ja raivon



Kyllikkihän se nuo lausui 70-luvulla. Juuri oikeat sanat, oikeassa järjestyksessä. 

Ja se toimii. 

Suloisen synkkä sametinpehmeä syys - tervetuloa.

(ja odotan jo joulua...)