Omenat.
Sellaisenaan, soseena, mehuna. Miten vain.
Metsä.
Hatun alle kaahaa hirvikärpästen lisäksi sadut ja sen sovitukset.
Iloinen perhe.
Ullakon tuhkimo.
Myrkylliset sisarukset.
Vahveroyhteisö piiloutuneena.
Kuuluu kikatusta.
'
Suojassa.
Kaunis luonnon helmimatto. Yhdessä versiossa matto oli ullakon hentovarren kyynelistä kahdeksanjalkaisen Kutoja-Kertun neuloma taidonnäyte. Mutta nyt ei ollut surutarinan hetki. Siis kastehelmimatto.
Hiljaisuus.
Metsäretkelläni puhelin soi. Himpun harmistuneena vastaan liki kuiskaten.
en voi nyt oikein puhua, olen metsässä
?... okei... (?)
Laulu, jonka kertosäe jää nonstoppina soimaan arkistoon. Sitä laulaa mukana, eikä metsässä ole enää niin hiljaista.
sano että aina kun öisin sataa
ne on enkelit kun
pesee linnunrataa
paljonko on väliä tosiasioilla
rannoilla
näin autioilla
näillä tuulen puolen kallioilla
Hittilistaa voisi jatkaa vielä pitkään. Tässä vuodenajassa, kauniissa lakastumisessa on paljon.
Kuten pimenevät illat, jolloin pyöräillessä on hyvä laittaa sormikkaat käsiin, huivi kaulaan - ja lamppu kuntoon. Ja hiljentää vauhtia.
Kuperkeikka pimeällä hiekkatiellä ja ennestään tärähtänyt pääni saa uuden tällin. Leuka tulee saamaan uuden arven, mieltä tapahtuma pitää merkillisesti vaijerein maassa.
Viikon matalapaineelle oli annettava potku takalistoon, paras painella ihmisten pariin, joukkoon jossa muutama sata samoista sävelistä pitävä hymyillen hyräilee, laulaa, musiikista huojuu.
Hieman väkinäisesti hymyillen teippaan kolhiutuneen leuan, piirrän silmiini muutaman viivan, sudin poskille punan.
Kaapissa on jo pitkään käyttöönottoa odotellut eräs kenkäpari, nyt on sopiva hetki. Saanko esitellä - 'Handmade by Clarks', ikä en osaa kertoa.
Voi juku, nämä ovat omiaan kohentamaan kolhiintuneen koontoa.
Käsissäni on pyörinyt useita herraskenkäpareja kotiutumatta. Matalakantaiset pikkukengät eivät ole tuntuneet omilta. Suuri jalkani on tuntunut näyttävän valtavalta kanootilta. Nilkkaa paleltaa, missä varsi, missä korko?
Kengät jalassa on hyvin pukeutunut, arvokas olo. Ei kallis, vaan tuntuu arvokkaalta. Ja jalkakin näyttää varteensa sopivan kokoiselta.
Ajatuksissani pyyhälsin jo Lontoon kaduilla.
Suuntaan kulttuurivajeen ja kolhujen korjausretkeni Korjaamon Vaunusaliin. Kaksi tuntia reilu 40 vuotta sitten tehtyä musiikkia hyvällä tunnelmalla höystettynä - oi oi. Kotimatkalla raitiovaunussa naurattaa Oopperalta kyytiin tulleen hopeahapsisen tyyliherran ja lippalakkinuorisojoukon spontaani lauluesitys. Junnu Vainiota.
Kolistelulla lienee merkityksensä, herkistyy itsestäänselvyyksille, arjelle, pieni ilo kasvaa suureksi juhlaksi.
Omenapino. Luonto. Laulu. Hetken hiljaisuus. Kiireettömyys. Tai vaikka kengät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti