Rakastua kankaaseen... joo-o, ihan mahdollista.
Painavaan vanhaan viskoosiin.
Maksimekossa...
napit...
leikkaus...
juuri niinkuin pidän...
Ainut puute - mekko on minulle liian pieni.
Kenties tässä on uusi seinävaatteeni.
Kenties rakastan kangasta jonkun toisen yllä. Taidan tietää kenen.
Vuorokautta myöhemmin:
Niin on pieni mekkonen ettei mahtunut edes pikkuselle rimpparuotoiselle eisukuakaupunkisiskolle. Ja silloin tiedämme, ettei se mahdu ehkä kenellekään :).
Ihastelen vanhaa viskoosia nyt salonkini seinällä. Eikä kokojen kohtaamattomuus niin harmitakaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vintage. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vintage. Näytä kaikki tekstit
lauantai 30. syyskuuta 2017
lauantai 30. heinäkuuta 2016
Päättäväisyyttä
Eilen kirpputorilta kirjahyllyyni muutti Kyllikki Villan 'Elämän korkea keskipäivä'. Vaikuttaa minun kirjalta, ajattelin kun sitä selailin. Samalla kaupunkireissulla vietin muutaman tunnin sushin, Asahin ja sielunsyvyyksiltään kanssani stemmaavan soulsiskon seurassa ja kotiuduttuani olin täysin samoissa tunnelmissa kirjan takakannen tekstin kanssa.
Yksi tuntee elävänsä kun henki kulkee, toinen kun kokee, rientää, ehtii, saavuttaa mahdollisimman paljon. Siinä välissä tapoja ja tuntoja monia.
Olen se tyyppi joka voi fiilistellä asioita niitä kuitenkaan varsinaisesti kokematta. Olen se joka voi tunteja ajatella juttuja, varioida tapahtumakulkuja. Välttämättä näitä ajatuksiani en koskaan lähde toteuttamaan.
Mutta ne ovat siellä. Ajatukset, suunnitelmat, haaveet.
'Laiska siinä selittelee', tuntuu synkempi minäni kuiskivan. Höpö höpö, vastaan itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina toteuttaa, tehokkaasti tuottaa. Olen oman elämäni suuri kapellimestari ja heilutan tahtipuikkoa vaikka orkesteri ei aina seuraisikaan tai ole edes samassa salissa.
Aika onneton aasinsilta mutta nyt olen ponnistellut toteuttaakseni yhden suunnitelman. "Ei jaksa", "ei huvita" lausahdukset eivät tänään ole sallittuja, vaan nyt päätin toimia. Lompakkoni on samaa mieltä. Ylimääräiset myyntiin. Niin tylsää kuin onkin, eläminen vaatii myös valuuttaa.
Vaatehuoneestani on varkain muodostunut jos joskus käytän tai oi oi, tämä kaunotar täytyy pelastaa, löytää sille 'pari' -vaatteiden varasto. Ajattelin siellä olevan muutaman ylimääräisen, mutta rekki täyttyi nopeasti.
Rekki... niin. Se olikin päättäväistä toimintaa minulta. Nimittäin vaaterekin hankkiminen huomista myyntitapahtumaa varten. Ennestään omistan yhden, mutta se on hiukan liian suuri ja painava ja sijaitsee tällä hetkellä kesäkodissa siskon kanssa tehtyjen kirpputoripäivien jäljilta. Siis Ikeaan ostamaan se edullinen, kevyt malli jonka voi bussissa kiikuttaa kätevästi niputettuna myyntitapahtumaan. Lauantai-iltapäivänä Ikeassa, olihan kokemus. Esikoinen oli oiva opas, suoriuduimme vartissa ulos täydestä marketista.
Samanlaista soundia löytyi keittiöstä... ja kenkähyllyltä... laukkunaulakosta... Onpas ylimääräistä, astioita ja asusteita joita en olekaan kokenut omikseni.
Nyt koti-inventaario on tehty, kamppeet kasattu. Muutama odottaa vielä silitystä, plankkausta tai pölyhuiskua. Pakkaus ja nukutaan yön yli. Tarkoituksenani on huomenna huristaa bussilla kuorman kanssa Kansallismuseon vintagetapahtumaan, viettää mukava päivä aurinkoisessa pienellä tuulenvireellä höystetyssä säässä kauniissa ympäristössä hyvien tyyppien keskellä hiukan tienatenkin.
Olen jo mielestäni hurjasti tehnyt ajattelun lisäksi, etten juurikaan itseäni soimaa jos aamulla käännänkin kylkeä ja jätän myyntipuuhat tuonnemmaksi.
Jestas mitä reippautta.
Yksi tuntee elävänsä kun henki kulkee, toinen kun kokee, rientää, ehtii, saavuttaa mahdollisimman paljon. Siinä välissä tapoja ja tuntoja monia.
Olen se tyyppi joka voi fiilistellä asioita niitä kuitenkaan varsinaisesti kokematta. Olen se joka voi tunteja ajatella juttuja, varioida tapahtumakulkuja. Välttämättä näitä ajatuksiani en koskaan lähde toteuttamaan.
Mutta ne ovat siellä. Ajatukset, suunnitelmat, haaveet.
'Laiska siinä selittelee', tuntuu synkempi minäni kuiskivan. Höpö höpö, vastaan itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina toteuttaa, tehokkaasti tuottaa. Olen oman elämäni suuri kapellimestari ja heilutan tahtipuikkoa vaikka orkesteri ei aina seuraisikaan tai ole edes samassa salissa.
Aika onneton aasinsilta mutta nyt olen ponnistellut toteuttaakseni yhden suunnitelman. "Ei jaksa", "ei huvita" lausahdukset eivät tänään ole sallittuja, vaan nyt päätin toimia. Lompakkoni on samaa mieltä. Ylimääräiset myyntiin. Niin tylsää kuin onkin, eläminen vaatii myös valuuttaa.
Vaatehuoneestani on varkain muodostunut jos joskus käytän tai oi oi, tämä kaunotar täytyy pelastaa, löytää sille 'pari' -vaatteiden varasto. Ajattelin siellä olevan muutaman ylimääräisen, mutta rekki täyttyi nopeasti.
Rekki... niin. Se olikin päättäväistä toimintaa minulta. Nimittäin vaaterekin hankkiminen huomista myyntitapahtumaa varten. Ennestään omistan yhden, mutta se on hiukan liian suuri ja painava ja sijaitsee tällä hetkellä kesäkodissa siskon kanssa tehtyjen kirpputoripäivien jäljilta. Siis Ikeaan ostamaan se edullinen, kevyt malli jonka voi bussissa kiikuttaa kätevästi niputettuna myyntitapahtumaan. Lauantai-iltapäivänä Ikeassa, olihan kokemus. Esikoinen oli oiva opas, suoriuduimme vartissa ulos täydestä marketista.
Samanlaista soundia löytyi keittiöstä... ja kenkähyllyltä... laukkunaulakosta... Onpas ylimääräistä, astioita ja asusteita joita en olekaan kokenut omikseni.
Nyt koti-inventaario on tehty, kamppeet kasattu. Muutama odottaa vielä silitystä, plankkausta tai pölyhuiskua. Pakkaus ja nukutaan yön yli. Tarkoituksenani on huomenna huristaa bussilla kuorman kanssa Kansallismuseon vintagetapahtumaan, viettää mukava päivä aurinkoisessa pienellä tuulenvireellä höystetyssä säässä kauniissa ympäristössä hyvien tyyppien keskellä hiukan tienatenkin.
Olen jo mielestäni hurjasti tehnyt ajattelun lisäksi, etten juurikaan itseäni soimaa jos aamulla käännänkin kylkeä ja jätän myyntipuuhat tuonnemmaksi.
Jestas mitä reippautta.
lauantai 1. marraskuuta 2014
Puoti
Puoti.
Jo sanana suloinen.
Pienehkö, tunnelmallinen. Tuoksuva.
Löytöjä. Ideoita. Palvelua. Kauniita asioita.
Houkutteleva, koukuttava puoti on se paikka, josta poistun hymyssä suin. Hymy ei ole riippuvainen ostoksien määrästä vaan fiiliksistä joita puodissa olo on luonut. Kiinnostavista, kauniista esineistä, vaihdetuista ajatuksista, ihmisistä.
"Oh butterfly, butterfly..."
Houkutteleva, koukuttava puoti on se paikka, josta poistun hymyssä suin. Hymy ei ole riippuvainen ostoksien määrästä vaan fiiliksistä joita puodissa olo on luonut. Kiinnostavista, kauniista esineistä, vaihdetuista ajatuksista, ihmisistä.
"Oh butterfly, butterfly..."
Löytöjä puoti-ihanuus Moonkista.

Moonkista on mahdotonta poistua kurkkaamatta korvakorutarjontaa. Viimeksi löytyivät nämä, tämänhetkiset suosikkikorvikset. Sellaista viidakkofiilistä.
Ideoita.
Moonkissa osa korvakoruista roikkuu ´naruilla´, jotka pingotettu liitutauluun. Poimin idean, kotona lojui ylimääräinen kehys ja tapettijämiä. Isot, roikkuvat korvikset pysyvät nyt oordningissa. Tosin taulu on naurettavan pieni.
Moonk sijaitsee toisen puoti-ihanuuden Frida-marinan yhteydessä. Sieltä ostetut hameet ovat kotiutuneet uumalleni paremmin kuin hyvin. Mukana arjessa, töissä, vapaa-ajalla. Ja kauniita katsella silloinkin kun vain roikkuvat henkareissaan. Hameiden viehätystä lisää se, että lienemme suht samaa ikäluokkaa.
Midi.
Tuo printti, nuo kuviot, tiesin heti. Pituus oli ainut joka hiukan arvelutti, luulin olevani mini tai maxi -tyyppiä. Mutta yllätyin, tästä tuli ´käy aina´- hame. No ehkä kesähelteitä lukuunottamatta, nämä helmat sopivat kaikkialle.
Maxi.
Toimii. Materiaalia vaihtamalla mitä mainioin kesät talvet. Tämä vuoritettu maxihame kotiutui Frida marinasta jo keväällä, odotteli kaapissa ilmojen viilentymistä. Kaunis. Osoittautui myös oivaksi keikkahameeksi. Kaipaa yläosaan pientä sisäänottoa, mutta olen laiskotellut. Ehkä joulun jälkeen...
On olemassa vaatteita, jotka nähdessään tietää niiden kuuluvan ´toi on mun´- osastoon. Tunne ei perustu haluun ostaa ja omistaa tai vaatteen viehättävyyteen vaan simppelisti fiilikseen: tuo hame ja minä sovitaan yhteen, pidän siitä, paljon. Ja todennäköisesti pidän siitä vielä kuukausien, vuosien kuluttua. Saatan rakastua siihen. Jos jostain syystä yhteys kuitenkin katkeaa, näitä vaatteita en hylkää. Etsin niille uuden hyvän kodin, sellaisen with love paikan.
Moonk ja Frida marina on puoticombona vailla vertaa. Hymyilyttää jo ajatuskin kipaista ensi viikolla taas Kaarlenkatu 10:n kivijalkaan. Historia lisää hymyä, nojailin tiuhaan muutama vuosikymmen sitten samaisen osoitteen ovisummeriin kun silloinen rakkaus asui talossa.
"Things are goin´ round and round..." , laulaa eräs. Elämän ihanuutta on, ettei ole oikeastaan koskaan perillä ja se tuntuu hyvältä. Ison ympyrän sisällä on pieniä ympyröitä. Paljon polkuja. Kohtaamisia, uusia ja vanhoja. Tietty perusrundi on kuitenkin olemassa, turvallisena. Hyppääthän joskus vakiopolultasi sivuun, marketin sijaan poikkea puotiin, kivijalkaan. Tavaraa täynnä olevan ostoskärryllisen sijaan kassissasi saattaa olla vain yksi löytö johon on fiilis. Ja rintalastan alla paistaa aurinko.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Mekko
Tämä kaunokainen osui käteeni kun tongin kierrätyslaareja etsiessäni käyttökelpoisia trikoomateriaaleja virkkauspuuhiini. Siellä mekko makasi hylättynä. Ehkä koska takavetoketjun vierestä löytyi pieni reikä. Noissa tilanteissa olen aika...no, hassu. Surullinen hylkäämisestä, mekosta tuntuu pahalta. Iloinen koska löysin sen. "Tule, vien sinut kotiin."
Pitsiä, laskoksia, silkkinauhaa, ihanan pehmoista puuvillaa.
Tämä mekko yllään on mielestäni vuosikymmeniä sitten keijukaismainen Kertrud onnellisena luvannut rakastaa Albertia, hyvinä ja huonoina hetkinä. Albert on hymyillyt, luvannut huolehtia keijukaisestaan, rakastaa.
Nyt heitä ei enää ole. Mutta täytyyhän tarinan jatkua. Mekolle löytyy varmasti uusi rakastunut keiju. Joka rakastaa myös mekkoa.
Tuttavani näki mekon kotonani "ai sulla on taas joku korjauspelastusprojekti menossa, onpa kaunis..."
Seuraavana iltana tulee viesti "vieläkö sulla on se vintage-mekko? haluaisin ostaa sen".
Oi oi, tiedän heti ettei hän ole se oikea. Ei ostovimmainen kertakäyttövaatteiden suurkuluttaja rakasta tätä mekkoa. Hän vain haluaa sen. Ja sitten hylkää, unohtaa. Joten kohteliaaseen sävyyn vastaan hänelle mekon olevan matkalla vintageliikkeeseen. Kuten olikin aikomukseni.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Mekko roikkuu yhä eteisen seinällä ja viihtyy siinä. On kuin kotonaan. Yläosastaan mekko on itselleni liian pieni, joten varsinaiseen käyttötarkoitukseensa se ei meillä pääse. Jonain päivänä se oikea löytyy ja olen valmis luopumaan. Siihen asti kaunokainen asustaa ihailtuna seinällämme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)