Eilen kirpputorilta kirjahyllyyni muutti Kyllikki Villan 'Elämän korkea keskipäivä'. Vaikuttaa minun kirjalta, ajattelin kun sitä selailin. Samalla kaupunkireissulla vietin muutaman tunnin sushin, Asahin ja sielunsyvyyksiltään kanssani stemmaavan soulsiskon seurassa ja kotiuduttuani olin täysin samoissa tunnelmissa kirjan takakannen tekstin kanssa.
Yksi tuntee elävänsä kun henki kulkee, toinen kun kokee, rientää, ehtii, saavuttaa mahdollisimman paljon. Siinä välissä tapoja ja tuntoja monia.
Olen se tyyppi joka voi fiilistellä asioita niitä kuitenkaan varsinaisesti kokematta. Olen se joka voi tunteja ajatella juttuja, varioida tapahtumakulkuja. Välttämättä näitä ajatuksiani en koskaan lähde toteuttamaan.
Mutta ne ovat siellä. Ajatukset, suunnitelmat, haaveet.
'Laiska siinä selittelee', tuntuu synkempi minäni kuiskivan. Höpö höpö, vastaan itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina toteuttaa, tehokkaasti tuottaa. Olen oman elämäni suuri kapellimestari ja heilutan tahtipuikkoa vaikka orkesteri ei aina seuraisikaan tai ole edes samassa salissa.
Aika onneton aasinsilta mutta nyt olen ponnistellut toteuttaakseni yhden suunnitelman. "Ei jaksa", "ei huvita" lausahdukset eivät tänään ole sallittuja, vaan nyt päätin toimia. Lompakkoni on samaa mieltä. Ylimääräiset myyntiin. Niin tylsää kuin onkin, eläminen vaatii myös valuuttaa.
Vaatehuoneestani on varkain muodostunut jos joskus käytän tai oi oi, tämä kaunotar täytyy pelastaa, löytää sille 'pari' -vaatteiden varasto. Ajattelin siellä olevan muutaman ylimääräisen, mutta rekki täyttyi nopeasti.
Rekki... niin. Se olikin päättäväistä toimintaa minulta. Nimittäin vaaterekin hankkiminen huomista myyntitapahtumaa varten. Ennestään omistan yhden, mutta se on hiukan liian suuri ja painava ja sijaitsee tällä hetkellä kesäkodissa siskon kanssa tehtyjen kirpputoripäivien jäljilta. Siis Ikeaan ostamaan se edullinen, kevyt malli jonka voi bussissa kiikuttaa kätevästi niputettuna myyntitapahtumaan. Lauantai-iltapäivänä Ikeassa, olihan kokemus. Esikoinen oli oiva opas, suoriuduimme vartissa ulos täydestä marketista.
Samanlaista soundia löytyi keittiöstä... ja kenkähyllyltä... laukkunaulakosta... Onpas ylimääräistä, astioita ja asusteita joita en olekaan kokenut omikseni.
Nyt koti-inventaario on tehty, kamppeet kasattu. Muutama odottaa vielä silitystä, plankkausta tai pölyhuiskua. Pakkaus ja nukutaan yön yli. Tarkoituksenani on huomenna huristaa bussilla kuorman kanssa Kansallismuseon vintagetapahtumaan, viettää mukava päivä aurinkoisessa pienellä tuulenvireellä höystetyssä säässä kauniissa ympäristössä hyvien tyyppien keskellä hiukan tienatenkin.
Olen jo mielestäni hurjasti tehnyt ajattelun lisäksi, etten juurikaan itseäni soimaa jos aamulla käännänkin kylkeä ja jätän myyntipuuhat tuonnemmaksi.
Jestas mitä reippautta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirpputorit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirpputorit. Näytä kaikki tekstit
lauantai 30. heinäkuuta 2016
torstai 28. heinäkuuta 2016
Huolettomia kesäpäiviä
Täydellinen ajankäytön suunnittelemattomuus on vienyt lomalaisen mukanaan. Päivät ovat rakentuneet miten milloinkin. Aamulla herään kun ruotoni ja pääkoppani tuntuvat riittävästi levänneeltä. Aamutakissa hiippaan pihan poikki postilaatikolle, napsin kirsikan suuhuni, muutaman karviaisen kaveriksi. Luen päivän lehteä aamiaispöydässä, toinen vieressä kääntelee sivuja.
Tai noustuani otan pöydältä omenan, hyppään polkupyörän selkään ja polkaisen metsään. Kori kädessä haahuilen tunteja metsässä, palattuani valmistamme päivän aterian. Keltavahveromuhennosta ja mustikka-vadelmarahkaa jälkiruoaksi.
Joskus mietin mahdollisuutta elää kesästä syksyyn mahdollisimman omavaraisesti. Viljellä, kalastaa, marjastaa ja sienestää.
Kyläilimme Inkoon saaristossa.
Vanhan laiturin nokassa ongella istuessa tulee tuumailtua monenmoista. Taivas on tuona päivänä sopivasti pilviharson verhoama, tuulee kevyesti. On aamu, jolloin villasukat voivat olla shortsien kaverina.
"Harmi nyt ettei aurinko paista kun tulitte."
"Näin on hyvä."
Jos ennusteen mukaan päivästä on tulossa kuuma, lähden retkilleni jo varhain. Palatessani mustikkametsästä kello on puoli kymmenen aamulla ja aamukastetta helmeilee yhä niityn korsilla. Aurinko kuitenkin alkaa jo tuntua liian kuumalta olkapäilläni. Edelläni polkua pitkin lentelee perhonen, toinenkin. Keisarinviitta Argynnis paphia ja neitoperhonen Nymphalis io. Perhosten hauras hento olemus, levoton poukkoileva lentotyyli on lumoavaa katseltavaa.
Neitoperhonen ja kaveri. Kaunotar ja kiiltävähaarniskainen, lienee turilas. Kultakuorianen Cetonia aurata ?
Päiväkuumuuden vietän varjossa tai sisätiloissa, kirppareilla, kierrätyskeskuksissa. Hallimaisissa tiloissa, joissa huonekorkeutta riittää eikä paahde pääse iholle. Iloitsen lapsenomaisesti pienistä tarpeellisista löydöistäni.
Toven Nukkekaappi 1e? Olihan se jo hyllyssä mutta ei kansipaperillisena ensipainoksena, joten... Kehyslaukku ei ehkä ole juttuni mutta eihän sitä kokeilematta tiedä. Olen viime aikoina yllättänyt itseni käyttämällä myös pikkulaukkuja vaikka aika usein sujahtavatkin loppujen lopuksi mukana kulkevaan kangaskassiin. Postikortti Henri Matissen maalauksesta The Italian Woman (1916) oli selvä tapaus, ei pohdintaa tarvitsenko vai en. Nyt kortti kehyksissä ja tämän tekstin päästyä bittiavaruuteen on taulu jo seinällä.
Auringon laskiessa lähelle puidenlatvoja otan taas korin ja poljen marjaan. Ilta vadelmarinteessä kumisaappaissa ja puuvillamekossa. Saunalöylyt. Hämärtyneessä myöhäisillassa pihakeinussa popsin hiilloksella paahdettuja kasviksia. Nukkumaan kun huvittaa.
Vielä on lomaa jäljellä, säätelen rytmiä arkisemmaksi tuonnempana.
Vastapainoksi maaseutupäiville huristimme eilen kaupunkiin. Espalla kuuntelimme jazzia, ravintolassa söimme röyhkeästi säästäväisten lähiruokapäivien jälkeen neljan ruokalajin päivällisen, jota sulattelimme kuumilla kaduilla kävellen.
Liki viikon aion vuoropäivin suhailla lande-kaupunki akselilla. Sopii. Vaihtelu virkistää, tuo kulunut sanonta. Niin totta.
Hei, nyt sataa. Hyvä. Sienet näytti jo hiukan janoisilta.
Tai noustuani otan pöydältä omenan, hyppään polkupyörän selkään ja polkaisen metsään. Kori kädessä haahuilen tunteja metsässä, palattuani valmistamme päivän aterian. Keltavahveromuhennosta ja mustikka-vadelmarahkaa jälkiruoaksi.
Joskus mietin mahdollisuutta elää kesästä syksyyn mahdollisimman omavaraisesti. Viljellä, kalastaa, marjastaa ja sienestää.
Kyläilimme Inkoon saaristossa.
Vanhan laiturin nokassa ongella istuessa tulee tuumailtua monenmoista. Taivas on tuona päivänä sopivasti pilviharson verhoama, tuulee kevyesti. On aamu, jolloin villasukat voivat olla shortsien kaverina.
"Harmi nyt ettei aurinko paista kun tulitte."
"Näin on hyvä."
Jos ennusteen mukaan päivästä on tulossa kuuma, lähden retkilleni jo varhain. Palatessani mustikkametsästä kello on puoli kymmenen aamulla ja aamukastetta helmeilee yhä niityn korsilla. Aurinko kuitenkin alkaa jo tuntua liian kuumalta olkapäilläni. Edelläni polkua pitkin lentelee perhonen, toinenkin. Keisarinviitta Argynnis paphia ja neitoperhonen Nymphalis io. Perhosten hauras hento olemus, levoton poukkoileva lentotyyli on lumoavaa katseltavaa.
Neitoperhonen ja kaveri. Kaunotar ja kiiltävähaarniskainen, lienee turilas. Kultakuorianen Cetonia aurata ?
Päiväkuumuuden vietän varjossa tai sisätiloissa, kirppareilla, kierrätyskeskuksissa. Hallimaisissa tiloissa, joissa huonekorkeutta riittää eikä paahde pääse iholle. Iloitsen lapsenomaisesti pienistä tarpeellisista löydöistäni.
Toven Nukkekaappi 1e? Olihan se jo hyllyssä mutta ei kansipaperillisena ensipainoksena, joten... Kehyslaukku ei ehkä ole juttuni mutta eihän sitä kokeilematta tiedä. Olen viime aikoina yllättänyt itseni käyttämällä myös pikkulaukkuja vaikka aika usein sujahtavatkin loppujen lopuksi mukana kulkevaan kangaskassiin. Postikortti Henri Matissen maalauksesta The Italian Woman (1916) oli selvä tapaus, ei pohdintaa tarvitsenko vai en. Nyt kortti kehyksissä ja tämän tekstin päästyä bittiavaruuteen on taulu jo seinällä.
Auringon laskiessa lähelle puidenlatvoja otan taas korin ja poljen marjaan. Ilta vadelmarinteessä kumisaappaissa ja puuvillamekossa. Saunalöylyt. Hämärtyneessä myöhäisillassa pihakeinussa popsin hiilloksella paahdettuja kasviksia. Nukkumaan kun huvittaa.
Vielä on lomaa jäljellä, säätelen rytmiä arkisemmaksi tuonnempana.
Vastapainoksi maaseutupäiville huristimme eilen kaupunkiin. Espalla kuuntelimme jazzia, ravintolassa söimme röyhkeästi säästäväisten lähiruokapäivien jälkeen neljan ruokalajin päivällisen, jota sulattelimme kuumilla kaduilla kävellen.
Piston
Liki viikon aion vuoropäivin suhailla lande-kaupunki akselilla. Sopii. Vaihtelu virkistää, tuo kulunut sanonta. Niin totta.
Hei, nyt sataa. Hyvä. Sienet näytti jo hiukan janoisilta.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Viestintää
Milloin viimeksi lähetin postikortin tai kirjeen? On siitä aikaa. Satunnaisia spontaaneja fiiliskortteja lukuunottamatta, yhdeksänkymmentävuotias isoäitini lienee ainut jolle säännöllisesti kirjoitan. Ehkä käytännön syistä. Isoäiti ei käytä sähköpostia, kuulee huonosti puhelimessa, tekstiviestittely on hänelle hankalaa. Aina kun kirjeen tai kortin tiputan postilaatikkoon tulee hyvä mieli. Tiedän, että vastaanottaja ilahtuu saapuvasta postista, kirjoitetuista kuulumisista. Ihan arkisista asioista, sellaista jutustelua meidän arjesta.
Aiemmin kertomastani matkalaukusta, memoryboxista, löytyy myös kirjeitä ja kortteja. Niiden viestit on kauniita, kiirettömiä, liikuttaviakin. Taidan olla nyt valtavassa nostalgia pyörteessä, kaipaan jotain, en tarkkaan osaa sanoa mitä se on. Ehkä vain ikävöin heitä joita ei enää ole.
| Sukulaisten saamia postikortteja 50-luvulla |
"Hei sisko,"
"Laitan sinulle paketin, kun tästä selviän.
Lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut."
"T. Pikkuveli"
Varsin jörönä tunnettu sukulaismies lähetti isosiskolleen ylhäällä näkyvän tyttökortin vuonna -55. Onhan vielä jossain nelikymppisiä, jotka kertovat kuulumisiaan sisaruksilleen, läheisilleen, rakkailleen kortein tai kirjein? Tuo "lehdestä näet mitä täällä on tapahtunut" on kiinnostava.
Onko veljellä kaikki hyvin? Huolia? Voisinko auttaa? No kuulen sitten... joskus myöhemmin. Seuraavassa kirjeessä ehkä. Sisko varmaankin kirjoitti kirjeen ja jäi odottamaan vastausta. Saattoi olla huolissaan, mutta odotti. Tuolloin oltiin tottuneita että tiedonsaanti voi kestää. Ei poljettu harmistuneena jalkaa kun tekstariin ei tule vastausta minuutissa. Miksi se ei vastaa sähköpostiin, yritin soittaa mutta et vastannut, missä oikein olet ... närkästyneitä tuhahduksia kun ei olla saatavilla.
Onko veljellä kaikki hyvin? Huolia? Voisinko auttaa? No kuulen sitten... joskus myöhemmin. Seuraavassa kirjeessä ehkä. Sisko varmaankin kirjoitti kirjeen ja jäi odottamaan vastausta. Saattoi olla huolissaan, mutta odotti. Tuolloin oltiin tottuneita että tiedonsaanti voi kestää. Ei poljettu harmistuneena jalkaa kun tekstariin ei tule vastausta minuutissa. Miksi se ei vastaa sähköpostiin, yritin soittaa mutta et vastannut, missä oikein olet ... närkästyneitä tuhahduksia kun ei olla saatavilla.
Odotuksen kutkuttava tunne on aika harvinaista nykyään. Siis ei malteta odottaa. Kun ei tarvitse. Uutisointi ja tiedonsaanti on niin nopeaa nykyään etten perässä pysy. Mikä kiire minulla on tietää maailmanpolitiikasta, muotivirtauksista, lumivyöryistä, urheilutuloksista, viimeisimmän poppistähden megakonsertista heti... ehtiihän sen viikonkin päästä. Jos tuntuu siltä.
Muutaman vuoden olen nyt ollut ilman televisiota, kuuntelen radiota harvoin, uutisia luen netistä satunnaisesti, ehkä kerran viikossa. Silti en tunne että olisin jotenkin pimennossa, eläisin pahvilaatikossa laput silmillä. Nyt antauduin kyllä mahdollisuuteen päivittäisestä uutistulvasta, tilasin Hesarin monen vuoden tauon jälkeen. Kuukaudeksi. Aamukahvi ja -tee (joo-o, molemmat, tuossa järjestyksessä) päivän lehden kanssa oli houkutteleva ajatus. Sellainen rauhallinen aamuhetki, paperi rapisee harvakseltaan, luen sieltä täältä, voin välttää tai ahmia tekstiä kiinnostuksen mukaan. Tosin lehti on tullut viisi päivää ja kahden päivän lehdet odottaa lukijaansa. Otan ne iltalukemiseksi, eihän jutut ole vanhentuneita.
Muutaman vuoden olen nyt ollut ilman televisiota, kuuntelen radiota harvoin, uutisia luen netistä satunnaisesti, ehkä kerran viikossa. Silti en tunne että olisin jotenkin pimennossa, eläisin pahvilaatikossa laput silmillä. Nyt antauduin kyllä mahdollisuuteen päivittäisestä uutistulvasta, tilasin Hesarin monen vuoden tauon jälkeen. Kuukaudeksi. Aamukahvi ja -tee (joo-o, molemmat, tuossa järjestyksessä) päivän lehden kanssa oli houkutteleva ajatus. Sellainen rauhallinen aamuhetki, paperi rapisee harvakseltaan, luen sieltä täältä, voin välttää tai ahmia tekstiä kiinnostuksen mukaan. Tosin lehti on tullut viisi päivää ja kahden päivän lehdet odottaa lukijaansa. Otan ne iltalukemiseksi, eihän jutut ole vanhentuneita.
| Kortti kotimatkalta |
Mummun täti oli Ruotsista vieraisilla, tämäkin kortti on vuodelta -55. Paluumatkallaan hän on lähettänyt kortin, jossa kuvailee paluumatkaa, kiittää vieraanvaraisuudesta. Reissaaja on palannut jo kotiinsa kun mummu saanut postin. 90-luvun alussa Tanskan festarireissuilta lähetetimme postikortteja kotiin. Todettiin että saavutaan perille todennäköisesti samaan aikaan. Mutta ei se haitannut, kortteja lähetettiin silti.
Aina kun kirje tai kortti luukustani tipahtaa, se tuntuu hyvälle. Paperinpala on matkannut pitkän matkan, joku kirjoittanut sen minulle, ajatellut minua, halunnut ilahduttaa. Korttia tutkii, sitä pitää tallessa, haluaa säilyttää. Perinteinen postilähetys on arvokkaan tuntuinen, intiimi. Sähköisiä viestejä tulee harvoin säilytettyä. On niitäkin muutama, esimerkiksi ystävän lähettämä kiitosviesti, joka päättyi: "Tuntuu hyvältä vanheta kanssanne".
| Mummun korttivarastoa |
Äidin äidillä oli aina postikortteja varastossa. Useimmiten kissakortteja. Hän lähettelikin niitä tiuhaan, onnitellen merkkipäivästä tai muuten vaan tervehtien. Osa vanhoista käyttämättömistä korteista on yhä tallella, siellä matkalaukussa, pikkusessa kenkäboxissa. Nuo kuvat ja kortit on parasta perintöä. Aarre.
Vielä kotikomiikkaa. Ostin uuden puhelimen, ei ihan viimeisintä mallia, mutta I´m in love.
"Toimiiks toi?"
"Toimiiks toi?"
Ei toimi. Mut melkein yhteys on melkein langaton.
Niin, jälkikasvukin huokailee. Ihastelevat kyllä useimpia oldies goldies-juttujani ´makeina systeemeinä´. Lienen vähemmistön edustaja lasten kavereiden vanhempien keskuudessa suht vähävaraisena vanhan kaman kerääjänä. Mutta eipä tuo haittaa.
Kirjoitankin isoäidille syyskuulumiset.
Kirjoitankin isoäidille syyskuulumiset.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Ajellen, autolla, ajatuksilla
Mikä kottarainen joskus olenkaan. Kolaroin autolla, tulee sirpaleita. Tilaan uusia osia, noudan ja vien ne sekä menopelin korjaajalle. Joka soittaa perään, hymähtää, ellei jopa hekottele liuhutukkansa takana "Kuulehan, osat on vääriä". Olin siis tilannut väärän mallin mukaan. Jo kiristää. En hosupäissäni edes muista minkä mallisella autolla huristelen. Onkos se niin oleellista onko malli sitä tai tätä, jiitä tai geetä, oopeli ku oopeli. Neljä rengasta ja ratti. Valot ja vilkut edessä ja takana. Mut ei käy, varaosa- ja autokorjaajamiesten maailmankaikkeudessa on systeemi. Kirjaimet kohilleen. Uusi rundi, soitto, tilaus, nouto, vienti (kiitos varaisosiskolle kurvailuseurasta, ´isosiskona´ olemisesta, kiristely vaihtui kirppistelyyn )
Olen se Taikapuun pippurikeijukainen (ehkä aavistuksen isompana), koko ajan kolisee. Mutta kuten satu, tämäkin tarina päättyy onnellisesti. Menen naapuriin lasilliselle, ennen nukahtamista luen satuja ja huomenna saan soiton "Autonne on valmis ja lasku on tosi pieni".
Kirpparilla mielenlaatu vaikutti kiinnostuksen kohteisiin. Kirjoja, kuvioita, sellasia satumaisia, värikkäitä. Niinkuin tuo kiinalainen purkki, joka saa sisäänsä kaneli-palmusokeriseoksen. Perhospurkin sisällön kuuluu tuoksua kun kantta raottaa. Pääsee sinne perhosniitylle, sinne missä kaikki on mahdollista. Todellisuus on joskus niin jäykkää, joustamatonta. Ymmärrän toki ettei iso ruuvi mahdu oikeassa elämässä pieneen mutteriin, mutta autohässäkkä muistutti kuinka paljon on asioita joiden ei tarvitsisi olla kankeita, ne näin meillä on ollut tapana, ohjeissa sanotaan, systeemin mukaan, kyllä sinun kuuluisi jne. jutut.
Kiipeänkin taikapuuhun. Tämä kappale on siskon syntymävuodelta -68. Oikeastaan oli tarkoitus antaa kirja hänelle lahjaksi. Mutta en taida raaskia. Ehkä löydän toisen kappaleen. Sisko ilahtunee Sinervostakin. Siskolla muistaakseni on meidän lapsuustaikapuu hyllyssään, sieltä seitkytluvulta. Eihän ne numerot niin tärkeitä ole, eihän? Tarinat, kuvitus kuitenkin yhtä. Itselleni vain noi lahja-syntymävuosiyhteydet on merkittäviä. O-ou mitä itsekkäitä selityksiä keksinkään. Kun en haluakaan luopua.
Juniorille löytyi taskarikokoelmastaan puuttuva perushiiri ensipainoksena. Ilahtui, halasi ja rutisti.
Tunnisteet:
K. Helakisa,
kirjat,
kirpputorit,
lukeminen,
perhe,
sadut,
Taikapuu,
vanhat tavarat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

