Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. toukokuuta 2017

Teekutsut ja lisää ihmemaata



Emme olisi voineet aurinkoista kaupunkipäivää paremmin aloittaa kuin Alice in wonderland -henkisellä teetuokiolla Annankadulla. Pienen antiikkiliikkeen tiloihin oli päivän ajaksi valmisteltu viehättävä kahvila-teehuone. Hetki arvokasta arkea ilman kankeaa pönötystä, ajattelin. Hienostunutta hemmottelua naurun kera, ei haittaa vaikka suusta hupsahtaisi ulos pieniä hassuja sanoja, sellainen oli paikan fiilis.

Erityisesti tilassa viehätti se, että suuri osa sisustusmateriaalista oli päämme yläpuolella. Katossa roikkui kymmeniä upeita antiikkilamppuja (joista odotti Irvikissan kurkkaavan). Alhaalla lattiatasossa oli muutamia huonekaluja, harvoja valittuja esineitä. Sovitusnukke essuineen <3! Ja tuo vaaleanpunainen lamppu, oi oi. Valkoinen vaatetus saa harvoin sydämeni läpättämään mutta nyt sekin kumoutui. Valkoiset pitsimekot neitojen yllä sekä somisteena oli se kaunis kuorrutus tässä kakussa.

Nuori mies seurassani oli myyty näiden hymyilevien tarjoilijattarien ja suussa sulavien herkkujen myötä, eikä ihme. Jos teehuone avautuu toistekin, olemme ovella.









Teekutsuilta matkasimme takaisin keskustaan, moikkasimme siippaa työssään Kansalaistorilla,  jossa oli ohjelmaa Naisten Kymppiin valmistautuville jumppaajille. Emme oikein istuneet joukkoon vaatetukseltamme ja vaikka pieni venyttely olisi ollut hyväksi jatkoimme matkaa. Hihittelin kyllä itsekseni näkyä jos olisin siellä painitoppijuoksutrikoojoukossa laajoin kaarin venytellyt 70's maksimekossani... 
Joukkue-,  saati laumaurheilu ei ole minua varten, hoidan sykkeen nostot ja hikoilut mieluiten yksikseen. Metsäpoluilla, pikkuteillä, paikoissa joissa virttyneet varusteeni sulautuvat maastoon. Tosin hikoilua on ollut viimeaikoina liian vähän mutta minulla on suunnitelma siihen(kin)...


Muutaman mutkan kautta kävelimme Sörnäisiin Teurastamon kesäavajaisiin kuuntelemaan Saimaa-yhtyeen jammailua. Eikä tuo hauska pumppu pettänyt taaskaan - silkkaa santanamaista intrumentaali-ilottelua sopivin härömaustein.




Kaupungissa oli ravintolapäivä, siellä täällä oli ruokakojuja, hyviä tuoksuja. Olin kuitenkin sopinut sen 'siskon joka ei ole sukua' kanssa nauttivani illemmalla sushia, joten tyydyin ilmassa leijuviin tuoksuihin. Poika on hiukan valikoiva, valitsi itselleen kaupan tiskiltä perunamuusia paistetun lohen kanssa. Niin me ihmemaalaiset osallistuimme ruoan teemapäivään kävelemällä läpi kylän trendikkään marketin mustan vakuumirasian kanssa.

Jotain kuitenkin jäi kadultakin käteen. "Haluatteko maistaa pyöröjä?" kuului Hesarin alkupäässä Harjutorin reunalta. Hiukan hämärä paikka tehdä kakkukauppoja, vilkaisin myyjää epäillen. Tönäisin kuitenkin epäluuloni taaemmas ja maistoimme paistoksia. "Karjalaista perinneruokaa", kertoi nainen. Hieman väsähtäneen siniluomen pyörökioski oli perässä vedettävä kauppakassi ja ruskea pahvinpalakyltti Pyöröt 3e/kpl. Voi juku, tässä on yritystä. Ja leipomukset olivat maukkaita, teimme kaupat kahdesta. "Taikina on karjalanpiirakan kaltaista, täyte tässä perunamuhennosta." Olisin halunnut haastatella naista hiukan lisää mutta hesarin takuutörtöt olivat tulossa kohti, seikkailivat vahvassa etukenossa kaulakkain siksakkia suuren rähinän säestämänä. Aku heistä hieman häiriintyi, joten kiiruhdimme eteenpäin.

Seuraavan päivänä söimme juniorin kanssa lämmitetyt, voilla sivellyt pyöröt hernesopan kaverina. Nam.





Pyörö on avonainen, pyöreä ja paksukuorinen piirakka. Hapantaikinapyöröihin käytettiin täytteenä talkkunaa, perunamuhennosta, ryynipuuroa tai herneitä. Pyörön kuoritaikinasta taputettiin paksuhko pyöreä levy, jonka päälle levitettiin täytettä melkein reunoihin saakka. Täyte sai olla kiinteätä, sillä pyörön reunoja ei rypytetty tai taivutettu täytteen päälle muiden avopiirakoiden reunojen tapaan. Pyöröjä valmistettiin erityisesti Laatokan Karjalassa ja Pohjois-Karjalassa; paikoin niitä nimitettiin muillakin nimillä, esimerkiksi kukkosiksi,  vatruskoiksi tai tapuntaisiksi (esim. Lumivaara).

Lähde: Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, Jaakko Kolmonen 1987




Illalla kotiuduin tyhjään, hiljaiseen kotiin. Totesin ettei kirjahyllyssäni ole yhtään teosta Liisasta Ihmemaassa. Ei ole tainnut tulla kohdalle painosta joka olisi viehättänyt riittävästi. Vanha Toven kuvittama Irvikissa kortti eteisen seinällä muistuttaa meitä tarinasta.




Ja kun niitä asukuvia en saa aikaiseksi niin esittelen uuden asusteparini. Sormus on ollut hiukan tauolla, aikoinani käytin sitä paljonkin, pidän siitä valtavasti. Nyt siitä vielä enemmän, sillä on kaltaisensa kumppani, kolmiyhteyskorvakoruiksi nimetty korupari. Pitkästä aikaa tuli se tunne jossa molemmat ovat omillaankin ihania mutta parina valloittavat minut täysin.

Ai mistä korvakorut löytyi - no Moonkista tietenkin.


 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Yli satavuotiaita ajatuksia

Minna Canthin päivä. Huomaan saman kuvion vuosittain toistuvan. En päivää erikseen muista, mutta lipun liehuessa pihasalossa tarkistan kalenterista merkkipäivän aiheen. Kävelen kirjahyllylle, otan ruskeasta osastosta pienen kirjan jossa on Minna Canthin ja Maria Jotunin ajatuksia. Niitä lueskelen ja huomaan etteivät heidän ajatuksensa ole vieläkään vanhentuneet lainkaan.
(kursivoidut kappaleet lainoja kirjasta Elämässä kiinni toim. Salme Saure)

 


"Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä, ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä valinnoilla ja keinoilla, niin hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä."

Ajatus toi mieleeni muutama päivä sitten kuulemani Yeonmi Parkin puheen. Pohjois-Koreasta paennut nuori nainen ahdistaa sanoillaan kumaraan, saa tuntemaan toivottomuutta, saamattomuutta. Hämärtyvässä illassa itken itsekseni enkä ymmärrä maailmaa taaskaan.


Pakenen toviksi satuihin, ne saavat usein mielen tolpilleen. Luen Krokotiili Genasta ja hänen ystävistään. Krokotiilista, joka lähtee aamuisin töihin eläintarhaan. Työskentelee siellä krokotiilina. Töihin tullessaan riisuu pukunsa, lakkinsa, ripustaa ne kävelykeppinsä kanssa naulaan ja käy pitkäkseen uima-altaan viereen. Kyltti kertoo altaassa olevan afrikkalaisen viisikymmenvuotiaan krokotiilin jota saa ruokkia ja katsella. Työpäivän päätyttyä Gena pukeutuu huolellisesti, kävelee pieneen huoneistoonsa jossa se lukee sanomalehtiä, polttaa piippua ja pelaa itsekseen erämiehen  shakkia. Ikävystyy yksin olemiseen, hankkii ilmoituksella ystävikseen vanhassa puhelinkopissa asuvan trooppisen eläimen nimeltään Muksis ja pienen Ulla-tytön. Ystävykset päättävät auttaa muita ystäviä haluavia, rakentavat ystävyydelle oman talon. Sadussa hauskuuttavat myös kaavamainen byrokraatti, virkamies Ivan ja kaiken sanomalehteen kymmenkertaistava reportteri.



Satu on hauska, hyväntuulen lähettiläs.


"Kuivuuteensa näivettyy se sielu, jossa ei ole muuta kuin järkeä ja tietoja."

Täytyy hullutella myös, tehdä (tai ainakin suunnitella) hiukan hölmöjä, päättömiä asioita.


Sitten on tämä vaaliaika. Toistasataa vuotta vanhat Canthin ajatukset tuntuvat kertakaikkisen ajankohtaisilta miettiessäni ketä haluan äänelläni suosia. Haluaisin löytää ehdokkaan, sen teeskentelemättömän työmyyrän, joka jaksaa turhautumatta tarpoa byrokratian seassa. Joka käyttää taskulaskimen lisäksi muitakin mittareita.


"Sitä, joka ei viitsi teeskennellä, ivataan 'maailman parantajaksi'. Mutta entäs jos siitä nimestä kerran jäisi iva pois, jos olojen parannus olisikin odotettavana juuri siltä taholta?"

"Syytä onkin herroilla levottomuuteen, kun heidän kainaloiset kanansa eivät enää tahdo kainalossa pysyä, vaan rupeavat päristelemään ja pyrkivät lentoon."

"Turha on valittaa 'ajan henkeä', turhaa on ennustaa tulevia 'pimeyden aikoja'. Tutkittakoon syyt, jotka ajan hengen ovat synnyttäneet, ja poistettakoon ne syyt, niin voimme toivoa, että nuo pimeyden ajat eivät meitä kohtaakaan."


Jaa-a, saa nähdä kuinka käy, poliittinen kiinnostukseni on ollut ailahtelevaa. Aloitin 'etsi ehdokas' -projektin keskeyttämällä Hesari-tilauksen. Asiakaspalveluneidolle tuntui vaalit olevan ymmärrettävä syy lehden lukuhaluttomuuteen.



Aivot syliin ja siirryn sohvalle kuuntelemaan.


















maanantai 24. marraskuuta 2014

"Night time is the right time..."




"... to be with the one that you love... "

Kyllä vaan. 
Me & my dear Bernina.
Me & my projects.


Oli tuoli, oli takki. Molemmat varmasti aikanaan rakkaudella hankittu ja käytetty. Nyt ajan hammas aika raadoiksi nakertanut.



 "So in love... you don´t have to worry, you have my devotion.. " Curtis laulaa levyltä. 
Juu juu, suurella rakkaudella ja antaumuksella puuhaan raatojen parissa.

Hihat suikaleiksi... Berninan kanssa yöajelulle... 




Tarkoitus oli päällystää jakkara ´uudella´ kankaalla vanhan päälle. Touhuiluni taitaa kuitenkin korreloida suoraan pääluuni alla tapahtuvaan ´mielensiivoukseen´ - kaavin ja irroittelin kaikki vanhat roippeet pois. Täyte olikin aika haperoa, syystäkin siis turkit ja fyllit vaihtoon. Jos tällä korjauksella jakkarakin kestäisi tulevat painot ja kolhut.







 ´Miles´

mun uusi lelu

ihana

(tosin aika äänekäs)








Valmis. Hieno, eikös?

(Jalkojen kohtaloa mietin jonain toisena yönä. Mustaksi ajattelin, 
mutta toisaalta tuo kulunut valkoinen tuntuu istuvan.)



















Toinen yöprojekti. 

Villahame. Upean tuntuinen kangas mutta reikiä helmassa, sisus säpäleinä. Korjaan, kursin kasaan. 

En itselleni, mutta jollekin. Vaikka minä en halua sitä, joku ehkä haluaa. Kaikille on joku jossain.

(Paitsi parittomille teekupeille. Niille, jotka haluavat olla yksin.)



Kaikki muuttuu niin nopeasti. Vielä hetki sitten oli kaunis, valkoinen lumi maassa. Lupaus joulusta. Nyt onkin harmaa, loskainen, petollisen liukas maa jalkojen alla. ´RRrrrakastan joulua´-tyyppinä en suostu alakuloon - poltan kynttilöitä, paketoin yhden joululahjan, tupsuttelen paljon kanelia viiliin. Ja aina voi hypätä joulukertomuksiin, satuihin...

(Tässä sadussa tonttu tosin halusi nähdä kesän, juuri joulun kynnyksellä.)


...neuloa lumisukkaa...


... laittaa jouluvalot.


Odotan joulua kuin pienet lapset. Ei enää niin montaa yötä.

torstai 2. lokakuuta 2014

Asukkaita, kaikkialla



Muutama päivä sitten, ennen kylmiä aamuja, menimme metsään, juniori ja minä. Sieniä mielimme. Jo muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen maisema muuttui, oltiin maalla. Pyörät metsätielle parkkiin ja töppöstä toisen eteen. Katse oli  tiiviisti kohti maata ja kuten metsässä usein käy, on matkannut jo tovin kunnes havahtuu "aha, missäs nyt ollaan". Alkaa katsella ympärilleen laajemmin. Taloja oli harvakseltaan, ne ohitettiin kaukaa, eihän sitä toisten takapihoille. Syvemmälle, syvemmälle metsään, kunnes ihmisasumuksia ei enää näkynyt. Asumatonta seutua, ajattelin. Kunnes ensimmäinen metsän asukas tuli vastaan.


Katariina Kyy, Sergei Sahalaidan naapuri


Katariina Kyy pysähtyi, katseli meitä tyynesti, ikäänkuin arvioiden. Ehkä totesi meidät vaarattomiksi, niin rauhallisena ja pelottoman oloisena meitä tarkkaili, häiriintymättä kameran linssin läpi tiirailevasta naisesta. "Eiköhän tämä riitä", tuntui sanovan ja lipui primadonnan elkein meille näkymättömästä kolosta sammaleisen kannonkohouman sisään. Astelimme varoen eteenpäin, poimin rouskun sieltä, haperon täältä. Ilmeisesti Katariinan naapuri, saman polun varressa asustava Sergei Sahalaita pyyhälsi vauhdilla edestämme oikealta tulevan oikeudella. Ei vilkaissutkaan, saati hiljentänyt vauhtiaan, "Takapihan turisteja, hmph!", taisi tuhahtaa. 



(tämä kuva ei ole meidän satumetsästä vaan napattu netistä)


Juniori touhusi innokkaana suppilovahverojen kimpussa, oli löytänyt aimo kasan. Metsästä kuului katkeavien oksien paukahtelua, tasaista askellusta, joku ryskien tulee. 
"Ajattelimme kyllä syödä nuo päivälliseksi, mutta menköön", sanoi Herman Hirvi kun lapsensa kanssa meidät ohitti. 
(Meidän satumetsässä hirvet syövät sieniä ja myös isät kulkevat vasojen kanssa. Todellisuus taitaa olla toisin.)

Evästauko, tomaatti-juusto-kanamunaleipiä mutustellen. Pomppaa peura puun takaa, pomppaa toinen, Pipsa ja Pera Peura. Katselevat meitä matkan päästä tovin, jatkavat loikkimistaan.
"Jos niilläkin oli nälkä?" sanoo juniori, katsoo eväitään. Ottaa repusta omenan, kerää vähän jäkälää, puunlehtiä, vie ne vähän matkan päähän kannon nokkaan. "Vein niille vähän välipalaa."



Pipsa Peura, Pera tulee perässä.


Vai asumatonta aluetta, olinhan taas... Metsähän on vaikka kuinka monen koti. Kun ekan asukkaan oli kohdannut, asteltiin harkitummin, ehkä varoenkin (samalla tuli mukaan eläinten nimeäminen, niiden lausahdukset, kuvittelemamme ajatukset). Liikuttiin vieraanvaraisemmin, ollaan täällä kylässä -askelin  Tiedäthän kun kylässä istuu sohvalle, asettuu ainakin ensiksi aika reunalle, ryhdikkäästi. Ero on huikea siihen kotona tapahtuvaan karvismaiseen ´kirjan kanssa nojatuoliin´-loikkaan.

Metsän eläimet ovat kuten kaupunkikortteleiden asukkaat. Hekään eivät innostu tapahtumista, jotka tuovat kaupunkiin ihmisvirrat, mukana myös juhlijat, hippaajat, bilehileet. Tuo kovaääninen joukko, joka tulee sinne "missä kaikki on", suoltaa suustaan suuren määrän tuubaa, ilman sen suurempaa sisältöä. Roiskii ja roskaa. Älä käsitä väärin, pidän kyllä juhlista, rakastan kaupunkikortteleiden elämää, kivijalkakauppoja, viehätyn hahmoista joita puiston puskista nousee. Pidän myös yksinolosta, hiljaisuudesta. 

Metsässä tai kaupungissa, olethan niinkuin haluaisit vieraiden olevan kotonasi. Sienestäjän ja marjanpoimijan sesonkiajan tai kaupungin juhlaviikon humun rinnalla on alueen asukkaiden arki. Melkeinpä kaikkialla on jonkun koti ja pihapiiri.


´Hermannin päivällinen´, nam





sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ajellen, autolla, ajatuksilla



Mikä kottarainen joskus olenkaan. Kolaroin autolla, tulee sirpaleita. Tilaan uusia osia, noudan ja vien ne sekä menopelin korjaajalle. Joka soittaa perään, hymähtää, ellei jopa hekottele liuhutukkansa takana "Kuulehan, osat on vääriä". Olin siis tilannut väärän mallin mukaan. Jo kiristää. En hosupäissäni edes muista minkä mallisella autolla huristelen. Onkos se niin oleellista onko malli sitä tai tätä, jiitä tai geetä, oopeli ku oopeli. Neljä rengasta ja ratti. Valot ja vilkut edessä ja takana. Mut ei käy, varaosa- ja autokorjaajamiesten maailmankaikkeudessa on systeemi. Kirjaimet kohilleen. Uusi rundi, soitto, tilaus, nouto, vienti (kiitos varaisosiskolle kurvailuseurasta, ´isosiskona´ olemisesta, kiristely vaihtui kirppistelyyn  )



Olen se Taikapuun pippurikeijukainen (ehkä aavistuksen isompana), koko ajan kolisee. Mutta kuten satu, tämäkin tarina päättyy onnellisesti. Menen naapuriin lasilliselle, ennen nukahtamista luen satuja ja huomenna saan soiton "Autonne on valmis ja lasku on tosi pieni".



Kirpparilla mielenlaatu vaikutti kiinnostuksen kohteisiin. Kirjoja, kuvioita, sellasia satumaisia, värikkäitä. Niinkuin tuo kiinalainen purkki, joka saa sisäänsä kaneli-palmusokeriseoksen. Perhospurkin sisällön kuuluu tuoksua kun kantta raottaa. Pääsee sinne perhosniitylle, sinne missä kaikki on mahdollista. Todellisuus on joskus niin jäykkää, joustamatonta. Ymmärrän toki ettei iso ruuvi mahdu oikeassa elämässä pieneen mutteriin, mutta autohässäkkä muistutti kuinka paljon on asioita joiden ei tarvitsisi olla kankeita, ne näin meillä on ollut tapana, ohjeissa sanotaan, systeemin mukaan, kyllä sinun kuuluisi jne. jutut.



Kiipeänkin taikapuuhun. Tämä kappale on siskon syntymävuodelta -68. Oikeastaan oli tarkoitus antaa kirja hänelle lahjaksi. Mutta en taida raaskia. Ehkä löydän toisen kappaleen. Sisko ilahtunee Sinervostakin. Siskolla muistaakseni on meidän lapsuustaikapuu hyllyssään, sieltä seitkytluvulta. Eihän ne numerot niin tärkeitä ole, eihän? Tarinat, kuvitus kuitenkin yhtä. Itselleni vain noi lahja-syntymävuosiyhteydet on merkittäviä. O-ou mitä itsekkäitä selityksiä keksinkään. Kun en haluakaan luopua.



Juniorille löytyi taskarikokoelmastaan puuttuva perushiiri ensipainoksena. Ilahtui, halasi ja rutisti.