Näytetään tekstit, joissa on tunniste second hand. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste second hand. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. marraskuuta 2014

Puoti



Puoti.

Jo sanana suloinen.

Pienehkö, tunnelmallinen. Tuoksuva.

Löytöjä. Ideoita. Palvelua. Kauniita asioita.

Houkutteleva, koukuttava puoti on se paikka, josta poistun hymyssä suin. Hymy ei ole riippuvainen ostoksien määrästä vaan fiiliksistä joita puodissa olo on luonut. Kiinnostavista, kauniista esineistä, vaihdetuista ajatuksista, ihmisistä. 

"Oh butterfly, butterfly..."

Löytöjä puoti-ihanuus Moonkista.

Moonkista on mahdotonta poistua kurkkaamatta korvakorutarjontaa. Viimeksi löytyivät nämä, tämänhetkiset suosikkikorvikset. Sellaista viidakkofiilistä.



Ideoita.


Moonkissa osa korvakoruista roikkuu ´naruilla´, jotka pingotettu liitutauluun.  Poimin idean, kotona lojui ylimääräinen kehys ja tapettijämiä. Isot, roikkuvat korvikset pysyvät nyt oordningissa. Tosin taulu on naurettavan pieni.


Moonk sijaitsee toisen puoti-ihanuuden Frida-marinan yhteydessä. Sieltä ostetut hameet ovat kotiutuneet uumalleni paremmin kuin hyvin. Mukana arjessa, töissä, vapaa-ajalla. Ja kauniita katsella silloinkin kun vain roikkuvat henkareissaan. Hameiden viehätystä lisää se, että lienemme suht samaa ikäluokkaa. 

Midi.


Tuo printti, nuo kuviot, tiesin heti. Pituus oli ainut joka hiukan arvelutti, luulin olevani mini tai maxi -tyyppiä. Mutta yllätyin, tästä tuli ´käy aina´- hame. No ehkä kesähelteitä lukuunottamatta, nämä helmat sopivat kaikkialle. 




Maxi.

Toimii. Materiaalia vaihtamalla mitä mainioin kesät talvet. Tämä vuoritettu maxihame kotiutui Frida marinasta jo keväällä, odotteli kaapissa ilmojen viilentymistä. Kaunis. Osoittautui myös oivaksi keikkahameeksi. Kaipaa yläosaan pientä sisäänottoa, mutta olen laiskotellut. Ehkä joulun jälkeen...




On olemassa vaatteita, jotka nähdessään tietää niiden kuuluvan ´toi on mun´- osastoon. Tunne ei perustu haluun ostaa ja omistaa tai vaatteen viehättävyyteen vaan simppelisti fiilikseen: tuo hame ja minä sovitaan yhteen, pidän siitä, paljon. Ja todennäköisesti pidän siitä vielä kuukausien, vuosien kuluttua. Saatan rakastua siihen. Jos jostain syystä yhteys kuitenkin katkeaa, näitä vaatteita en hylkää. Etsin niille uuden hyvän kodin, sellaisen with love paikan. 

Moonk ja Frida marina on puoticombona vailla vertaa. Hymyilyttää jo ajatuskin kipaista ensi viikolla taas Kaarlenkatu 10:n kivijalkaan. Historia lisää hymyä, nojailin tiuhaan muutama vuosikymmen sitten samaisen osoitteen ovisummeriin kun silloinen rakkaus asui talossa.

"Things are goin´ round and round..." , laulaa eräs. Elämän ihanuutta on, ettei ole oikeastaan koskaan perillä ja se tuntuu hyvältä. Ison ympyrän sisällä on pieniä ympyröitä. Paljon polkuja. Kohtaamisia, uusia ja vanhoja. Tietty perusrundi on kuitenkin olemassa, turvallisena. Hyppääthän joskus vakiopolultasi sivuun, marketin sijaan poikkea puotiin, kivijalkaan. Tavaraa täynnä olevan ostoskärryllisen sijaan kassissasi saattaa olla vain yksi löytö johon on fiilis. Ja rintalastan alla paistaa aurinko.













torstai 16. lokakuuta 2014

Kirja


Lehteä lukiessa muistaa, että syksy on kirjamaailman ruuhka-aikaa. Uutuuksien arvosteluja, messuja, Nobelia, kaikenkarvaisia kirjakinkereitä ja -kokkareita. Osaa kirjailijoista viedään tukka putkella, hurjaa kustantamojen markkinahurlumheitä. Tuntuu aika... kiireiseltä.

En muista koska viimeksi kävin kirjakaupassa. Siellä missä uutuudet ovat jämptisti riveissään. Korokkeilla haastatellaan, mainostetaan jne. Tilassa tuoksuu tulostavoitteet, myyntitilastot, bestsellerlistat... tuoksuu raha, ei kirja. Soi businessboogie.

Kirjoja kuitenkin kulkeutuu kotiini harva se viikko. Kirpputoreilta, kierrätyksestä, divareista. O-ou, nyt pääsen taas vauhtiin... Divarit ansaitsisivat oman esittelysarjansa. Nuo pienet kivijalkakaupat, jotka pursuavat vihkosia, opuksia, liki tuhatsivuisia ´pökäleitä´. Pinoja siellä, pinoja täällä. Käytävät kapeita, vastaantulija ohitetaan kylkiedellä. Tiskin takaa löytyy usein karaktääriä, hahmoja... harmaa old lady, juro murahtelija, ´onkohan tuo hereilläkään´-tyyppi, hauska tarinan tuuttaaja. Ei sellaista tyypillistä myyjägenreä. Kirjavaa, ihanan intohimoista sakkia.





Ikkunalaudalla, joka toimittaa yöpöydän virkaa, on pino luettavaa. Yleensä yksi keskeneräinen romaani ja sekalainen seurakunta kirjoja, joita lukee vähän kerrallaan (tai huomaamattaan kannesta kanteen). Sekalaiset näyttää olevan tällä hetkellä satuja.

Vapaapäivä on luksusta. Kun juniori on lähtenyt kouluun, hiippailen Hesarin ja kahvikupin kanssa takaisin sänkyyn. Kasa tyynyjä selän taakse, aloitan lehdellä. Iso mukillinen mustaa Assamia ja vaihdan romaaniin. Nyt Pulkkisen Vieras vuorossa. Minttuteetä. Yhdeltä olen yhä aamukimonossa, tukka pystyssä. Jos vielä hetken luen... ehdin sentään pukeutua ennen kuin juniori palaa koulusta kotiin. Soittotreeni siirtyi alkuiltaan, suunnittelemani tuolinpäällinen jäi neulomatta, munakoiso, kesäkurpitsa ja muut gratiinikamppeet odottavat yhä jääkaapissa pilkkojaa. No, ehtiihän noita puuhata.

Lukeminen on täydellinen keino olla tekemättä mitään. Olla vaan, reissata haaveillen ja haahuillen. Eristäytyä.

Kirja on kaveri, keskustelu on käynnissä vaikka muut eivät sitä kuulekaan. 

Kirja voi olla myös kaunis.



Lahjoista parhaimpia, antaa sekä saada.


Siskon synttärilahja. Ei ruttuiset reunat ja kuluneet selkämykset haitanneet 70-luvun keltaisen pokkarisarjan keräilijää. Sinervokin divarikamaa. "Oih", sanoi sisko.



Jotkut kirjat on muistoja täynnä, käsissä hippunen niitä ihmisiä, joita ei voi enää koskea.




A. Kiven Seitsemän veljestä (1931) on isän äidin vanha kirja. Lehtori-mummulta kirja on kulkeutunut isälleni, häneltä pikkusiskolleen, sitten minulle. Vuoden, kahden kuluttua annan sen juniorin luettavaksi, toivottavasti teos kuuluu vielä koulun "nämä on luettava"-listaan. 

Alunperin kuvittamaton kirja on saanut matkan varrella ´kuvituksia´. Vanhan kirjan parasta lisäantia. Tässä muutama suosikkini:


"Autumn flavors, yeah!"

Isäni inspiroitunut tekstistä 60-luvun alkupuolella. 

"Juhani"



Tätini on täydentänyt tyhjiä sivuja popparirakkaudella. Vuonna -64 The Beatles...





... v. -65 Rollarit....sydämissä riutuva toivo... "Yes, I know it now..."





Jyhkeä.


Tämä painava opus oli vaikuttava lapsena. Pelottavakin. Paljon kuvia, kauniitakin mutta suurin osa taistoa, väkivaltaa. En ihmettele, ettei toinen mummuni pitänyt kun kirjaa katselimme. Vaikeahan se on lapselle puhua armosta ja autuudesta kun teksti ja kuvat ovat täynnä herran pelkoa, tuskaa ja taistelutannerta. Mutta kirja oli mummulle tärkeä. Hän sai siitä toivoa ja ymmärrystä, anteeksiantoa. Oli päivänselvää, että kirjalle on paikka hyllyssäni nyt kun häntä ei enää ole. Perheraamattu on osa mummua.

Etukannen alla on lehtileikkeitä. Runoja, ajatelmia. Sinne hän keräsi tuttavien, ystävien ja sukulaisten kuolinilmoituksia. Mukana myös vanhempani. Nyt asetin päällimmäiseksi mummun oman ilmoituksen. Painan kannen kiinni. The case is closed.



"Mitä vaadin kirjalta? Että sen luettuani osaisin paremmin hoitaa kohtaloani."
-Kersti Bergroth-

Noinhan se on.

Tähän melankolisen lopun jatkumoksi sopii lähteä naapuriin, soittaa hidasta bluesia. Siinäkin puuhassa saattaa liikuttua, soittokaveri liruttelee kuusikielisellään hävyttömän kaunista kuultavaa. Mikäs siinä rinnalla bassoa pompotella. Suloista surullisuutta.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Mekko



Tämä kaunokainen osui käteeni kun tongin kierrätyslaareja etsiessäni käyttökelpoisia trikoomateriaaleja virkkauspuuhiini. Siellä mekko makasi hylättynä. Ehkä koska takavetoketjun vierestä löytyi pieni reikä. Noissa tilanteissa olen aika...no, hassu. Surullinen hylkäämisestä, mekosta tuntuu pahalta. Iloinen koska löysin sen. "Tule, vien sinut kotiin."




Pitsiä, laskoksia, silkkinauhaa, ihanan pehmoista puuvillaa.





Tämä mekko yllään on mielestäni vuosikymmeniä sitten keijukaismainen Kertrud onnellisena luvannut rakastaa Albertia, hyvinä ja huonoina hetkinä. Albert on hymyillyt, luvannut huolehtia keijukaisestaan, rakastaa. 






 Nyt heitä ei enää ole. Mutta täytyyhän tarinan jatkua. Mekolle löytyy varmasti uusi rakastunut keiju. Joka rakastaa myös mekkoa.

Tuttavani näki mekon kotonani "ai sulla on taas joku korjauspelastusprojekti menossa, onpa kaunis..."
Seuraavana iltana tulee viesti "vieläkö sulla on se vintage-mekko? haluaisin ostaa sen".

Oi oi, tiedän heti ettei hän ole se oikea. Ei ostovimmainen kertakäyttövaatteiden suurkuluttaja rakasta tätä mekkoa. Hän vain haluaa sen. Ja sitten hylkää, unohtaa. Joten kohteliaaseen sävyyn vastaan hänelle mekon olevan matkalla vintageliikkeeseen. Kuten olikin aikomukseni.





Mutta kuinkas sitten kävikään? Mekko roikkuu yhä eteisen seinällä ja viihtyy siinä. On kuin kotonaan. Yläosastaan mekko on itselleni liian pieni, joten varsinaiseen käyttötarkoitukseensa se ei meillä pääse. Jonain päivänä se oikea löytyy ja olen valmis luopumaan. Siihen asti kaunokainen asustaa ihailtuna seinällämme.