torstai 6. marraskuuta 2014

Sininen


Suhtautumiseni siniseen väriin on hieman outo. En yleensä pidä sinisestä. Tai pidän joskus. Taivaansinisestä taivaalla. Merensinisestä merellä. Mustikansinisesta mustikassa. Jossain yhteyksissä saan sinisestä puistatuksia. Esimerkiksi sininen kahvikuppi tai teemuki eeeiiiii... mahdotonta. Sähkönsininen pusero, e-ei... kauniinkin sinisen silkkipuseron koen ylläni puhvihihaiseksi kultanappiseksi olkatoppaus-polyester-hirvitykseksi (ehkä 80-luku traumatisoinut.. ?) Minäkuvani sinisissä on vinksallaan. Ja se on alkanut häiritä. Tunne jolloin melkein inhoaa jotain joka saattaa kuitenkin olla kaunista, on epämiellyttävä. Merkillinen mieli.


Aloitan siedätyksen siniseen. 


Neulon sinisiä lapasia. Pidän neulomisesta ja langan ollessa täysvillaa ei värillä ole väliä. 
Tosin en tee lapasia itselleni :).



Katsastan kämppäni sinisyyden. Kuvittelin eläväni suht´ sinivapaassa kodissa, mutta eihän se niin ole. Kaikenlaista löytyi.


Villahuivi, sininen. Kylmien säiden lenkkihuivi.



´Ursus´-puntit.
(Miten monta kertaa olenkaan suunnitellut maalaavani ne mustiksi. Punttipuuha on jotenkin pönttöä mutta yksinkertainen tapa tehdä välttämätönta käsi-hartiahuoltoa.  Sähäkkä sininen sopii pönttöilyyn ;) Joten ursukset säilyttänee värinsä.)



Sängyn alla on sininen puulaatikko, jonne heittelen kiertoon ja kirppikselle menevää kamaa.
20 vuotta sitten ihan itse valitsin maalin (?).





Tämä puujakkara on hirvittävä ja samalla mahtava. Elinkaarensa aikana se on ollut valkoinen, punainen ja 80-luvulta lähtien sininen. Ollut monessa mukana, tiettävästi jo vanhempieni kihlajaiskahveilla v.-67. Tuolilla on pari, jonka maalasin jo vuosia sitten alkuperäiseen väriinsä, valkoiseksi. Viime aikoina olen pyöritellyt ajatusta: istuinosaan burgundinpunaiseen vivahtava ruskea puuöljy (en tiedä onko sellaista) ja jalkoihin musta maali.

Mutta... jotenkin maalaus on lykkääntynyt. Tuolista on tullut yksi kotini hahmoista. Karseessa sinisyydessäänkin jakkarassa on enemmän soulia kuin missään muussa huonekalussani.

(Valkoinen jakkara saakoon uuden värityksen... maalauskättä kihelmöi :) )




Sinisiä kirjoja.



 
Keittiön laatikosta löytyi sini-valkoinen
lankapurkki. Ollut kirpputoriuhan alla useasti sinisyytensä vuoksi. Historia on jumittanut sen kuitenkin laatikkoon. Kippo toiminut samassa virassa niin kauan kuin muistan, jo lapsuudenkodissani. Viereisen essun sinisyys taas on upea. Kiekuroita, koukeroita, eri sävyjä. Punaista, violettia, laventelia, hiekkaa. Sinne sekaan sininen istuu.
.







Kaapin perukoilla lymyilee yksi sininen teekuppi, isoisän vanha. 
Yksi kyläilijä kaivaa sen aina esiin teekupikseen.



On yksi taivaansininen mekko. Kaksi sinisävyistä puseroa.

"Hei, sullahan on sininen pusero!" 
"Tämä on vedenvärinen".

Voi apua, mikä lukko.

Joskus asuin 30-luvun vanhassa punaisessa puutalossa. Puuhellan, pönttöuunien ja lautalattioiden ympärillä oli paljonkin taloon sopivia sinisiä tavaroita, sellaista vanhaa murrettua sävyä. Eivätkä ne häirinneet. Mutta tuohon elämänjaksoon liittyy ihanien juttujen lisäksi asioita joita ei halua muistella. Ahdistusta, häkissä olemisen tunteita.

Joten kadotin sinisen.

Tyyneyttä, lempeää ja rauhallista elämänasennetta, kaipauksen sävyttämää kaunista bluesia. Sitä sininen oli. Muiden muuttuvien tunteiden, menetysten mukana suhteeni siniseen kuitenkin muuttui.
Goethen tapaan yhdistinkin sen varjoon, pimeyteen, heikkouteen, kylmään. Virallisuuden, jäykkyyden väri. Paracelsuksen mukaan sininen oli vahingollista sielulle ja terveydelle. Joo-o, kaikki nuo tulkinnat sopivat minulle. 

On jo korkea aika myllätä mielikuviaan, antaa siniselle taas mahdollisuus. 
("Täytyy antaa mahdollisuus", sanoi aikanaan eräs musamies kun tuskailin oloani imitoija-Elviksen yleisössä."

Jatkan siis sinisen sukan neulomista, unohdan maalaan siniset piiloon- puuhat.

On yksi juttu, jolloin sininen on näyttänyt aina kauniilta. Histologiset preparaatit. Kuin maalauksia.



(Kuva www.solunetti.fi/histologia)

2 kommenttia:

  1. Olipa kaunis kirjoitus. Tuli mieleen tämä:
    (aika pitkä, mutta ajattelin että pitäisit)

    "Mihailovskoje, minne tsaari
    karkoitti Puskinin,
    oli kylmä. Niin kaunis kylmä,
    että palelen vieläkin.
    Yön kätkössä nukkui tsaari
    ja vallankumous.
    Oli jäänyt vain taivaankaari
    ja Puskinin runous.

    Koko seutua saartoi jokin
    ajaton raukeus.
    Oli kylmä. Niin kaunis kylmä
    kuin jäätynyt kaipaus.
    Maan varjossa vuosisadat
    kuin metsät taipuivat,
    ja tiettömät taivaanrajat
    yön sineksi vaipuivat.

    Majapaikassa, minne saavuin
    hyisessä kohmeessa,
    oli tyttö. Niin kaunis tyttö
    kuin huurteinen mustikka.
    Ja tuskin sain puhutuksi
    ja tuskin hengitin,
    kun portilla seisoi Puskin
    kuin huurteessa itsekin.

    Tanssisalissa lauloi poika,
    kaunis ja komea,
    mutta kylmä. Niin kaunis kylmä
    kuin keisarin hopea.
    Hän rakasti nuorta naista,
    ei inua ollenkaan,
    vaan Puskinin aikalaista,
    sitä huurteista mustikkaa.

    Joku hulttio kaatoi kuppiin
    kirkasta juotavaa.
    Oli kylmä. Niin kaunis kylmä
    kuin liljojen valkeaa.
    Kun kurkotin unen alta,
    näin oudon kentaurin,
    joka vaikutti hevoselta,
    mutta pää oli Puskinin.

    Mihailovskoje, kauemmaksi
    en tahdo vaeltaa.
    On kylmä. Niin kaunis kylmä,
    että vieläkin paleltaa.
    Pian lumous voisi viedä
    yön kätköön minutkin,
    ja uniisi voisin jäädä
    kuin mustikka huurteisin."

    (Aulikki Oksanen/Puskinin hevonen: Kaunis kylmä)

    Terveisin, toinen värikoordinoidun kirjahyllyn omistaja.
    (Puskinin hevonen on sinisten kirjojen hyllyllä ;))

    VastaaPoista