Lämpömittari näyttää 6 C°. Kävelen junalle, matkalla töihin. Ihana kirpeä aamu, sormikkaat tarpeen.
Kesän vapauden, aikatauluttomuuden, ruoka- ja juomajuhlien, valvottujen öiden, pitkään nukuttujen aamujen, reppu selkään, suunta sinne minne jalat vievät- päivien jälkeen tuntuu järkevältä astella taas aamuarkea, syödä lounas lounasaikaan, neuvoa, palvella, kuunnella, neuvotella, suunnitella, noudattaa aikatauluja.
Ja reilun viikon jälkeen olen valmis tuuttaamaan. Istun työhuoneessani, mieleen hiipii tuttu tunne - en kuulu tänne. Kollegat tuskailevat kahdenkymmenen vuoden päässä olevaa pientä eläkettään, miten sinne asti jaksaa jne. Ympärilläni on joukko ohjeriippuvaisiksi ja aloittekyvyttömiksi muuttuneita, epävarmoja, tyytymättömiä ihmisiä. Tuntevat olevansa työpaikkansa vankeja vailla mahdollisuutta. Miten hitossa näin on käynyt? Kriittistä kehittävää keskustelua, ideointia esimiesten kanssa ei jakseta käydä. Toimitaan miettimättä ohjeiden, niiden huonojenkin mukaan. Nuristaan, lopulta rähjätään. "Ei se mitään auta", "ihan turha tuosta on sanoa" on yleisiä vastauksia jos muutoksen mahdollisuudesta yrittää puhua. Siitä miten itse voit vaikuttaa työhösi.
Se on surullista. Ja väsyttävää.
Olen tehnyt työhöni vaikuttavia 'siirtoja', aioin tehdä tulevaisuudessakin. Täytyy hypätä pois mukavuusalueelta ja kurkata sen 'toimi järkevästi'- laatikon ulkopuolelle, pois 'pitää' alueelta. (Jaa, olenkohan siinä laatikossa koskaan ollutkaan...) Ja olla valmis köyhyyteen.
Luopuminen. Asioista, esineistä, ihmisistä jotka jonkin ajan kuluttua eivät olekaan enää 'pakko olla' asioita. Muuttuvat 'joskus on kiva' jutuiksi tai täysin tarpeettomiksi. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut? käy joskus mielessä.
No, arkiraamien muokkaaminen on työn alla. Työkenkä ei kiristä kun narut on omissa käsissä. Hyvinvointiini eniten vaikuttava tekijä - narut omissa käsissä.
Sään säätönaruihin eivät keinoni näytä tepsivän. Kuinka kävikään - kahtena viimeisenä aamuna mittarissa näyttää taas yli kahdenkymmenen!
Olen jo iloinnut muutamista kirpeistä aamuista (sukkahousuista hameen alla, saappaista, villasukista, sormikkaista), lätäköistä, tuulista, pilvipeitteistä, ukkosista, siitä kun yht'äkkiä taivas tummuu, katto avaruuteen kuulostaa repeävän kun ukkonen paukkuu niin että korvissa soi. Syksy, ihana syksy. En minäkään ihastele kolmen viikon yhtämittaista sadejaksoa, jatkuvaa harmautta. Mutta pidän muutoksesta. Pimeydestä, hämärästä. Siitä kun luonto siirtyy lepotilaan. Vihje?
Se että työ ja harrastusasiat ovat aivan eri genreä tuntuu toimivalta perjantaina. Vapaa tuntuu enemmän vapaalta ainakin näin pitkän lomajakson jälkeen.
"Mitäs aiot viikonloppuna?" kysyttiin.
"En mitään. Luen. Kun silmät väsyvät, kuuntelen."
Lasi kylmää olutta, kirja ja vallaton mielikuvitus seuranani sujahdin sohvatyynyjen sekaan.
nyt se lakkaa
tulee harvinainen ja pyhä kuollut hetki
hiljaisuuden ihme
iltakukkujien ja aamuvirkkujen välissä
Tiedättehän sen hetken yössä kun kukkujatkin jo nukkuvat, kun on aivan hiljaista?
Niin hiljaisuus lankeaa yöstä tähän kaupunkiin,
lyhyttäkin lyhyempi hiljaisuus, kuin aavistus
sydämenlyöntien välissä, kuin pimeys silmää räpäytettäessä.
Tämä salainen hetki koittaa aina, odottamaton seisahdus
kahden vaiheille, kun yksi päivä jätetään taakse ja uusi alkaa.
Jonin tiheätunnelmaisen romaanin kanssa vietetyn illan ja yön jälkeisen aamun ulkoiluosoite määräytyi lämpötilalukeman ohjaamana - niemennokkaan, tuuleen, kalliolle.
Kerroksia, uurteita, kelottuneita käkkänöitä.
Yhtä ihania joka kerta.
Ja hiljaisuus, vain tuuli puhuu. Lauseet, sanotut sanat se hajottaa
puuskillaan hiljaisuutta käskien.
Siellä istumme, minä, poika ja
sisko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti