Kaksi jälkimmäistä jälkeläistäni taitaa olla kaltaisiani, kaksi tuntia viimeisen vieraan lähdettyä olimme metsän hiljaisuudessa. Ensin heinäpellon poikki, lankkusiltaa puron yli, kiipeily vielä kalliolle - perillä vihreässä paratiisissa.
Mustikkasato sai ihailumme, maiskuttelimme muutamat kouralliset. Aika maukkaita jo, viikon päästä lienee täydellistä.
Iltapalalla loistava pöytäseurue, naapuripöydät tyhjiä.
Taustamusiikkina hiljaisuus, kauniita kukkakoristeita siellä täällä.
Paluumatkalla pojat ehtivät jo kauas edelleni. Niityn poikki kulkevan polun ympäröi huumaava tuoksu. Nata, sara, lauha, kastikka, kattara - mitä niitä onkaan. Heinä, tuo nuhan ja aivastusten aikaansaaja.
Mesiangervon tuoksupilvi polun alussa oli pysäyttävä, siihen unohduin.
Tuoksun keskellä olin taas hetken hevostyttö.
Filipendula ulmaria
Luulisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti