Joskus yhteys syystä tai toisesta katkeaa. Tai yhteys säilyy, mutta rakkaus muuttuu. Pinnan alla piilotelleet ajatukset ja tuntemukset kasautuvat, puskevat esiin ja pam. Pudotus. Ikuisuus, tuo outo ihmisten keksimä käsite jota ei oikeasti olekaan. Unohdumme siihen ikuisuus-mukavuusolotilaan kun kaikki on hyvin. Ja olemme ihmeissämme kun muutoksia tulee.
Tuntuu kuin olisi tuo kehys. Siinä on raamit, se pysyy kasassa, on väriä ja kuvioita. Mutta silti se on tyhjä kehys, eikö?
Luopumisia tehdään koko ajan. Opettelu alkaa aikaisin: luovutaan tutista, lempihoitotädistä, lemmikkimarsusta, suosikkivillapaita ei enää mahdukaan, vaihdetaan koulua, kaverit muuttuu jne. Sellaisia pienehköjä arkielämän muutoksia. Valmistautumista aikuusiän luopumisiin.
Olen harjoitellut luopumisia ja saanut siedätystä puristaviin pettymyksiin jo kohta 43 vuotta. Mutta miten hitto soikoon luopuminen ei tunnu yhtään helpommalta vieläkään?
Sydämet auki, riekaleina repsottavat. Kun rakastaa, mutta silti on vaikeaa. Kannen alle piilotan talteen osan meitä.
Tiedän, että jonain päivänä tuntuu taas ehjältä. Ehkä jokin pala puuttuu, mutta tuntuu ehjältä.
Tarvitaan piirittäjäksi vahvaa punaista.
Musiikki on punaista...
Soppa... tee... kirjoja... punaisia.
Siniset lapaset neuloin sittenkin itselleni. Sekoitin niihinkin mukaan punaista. Ruusuja tavoittelin.
Kirjoneulontani (ensimmäinen) ei liene niin ruusuksi tunnistettava.
Uusi lajike kenties, kuperaruusu rosa convexae?
Helmat punaiset...
Ja piti hymyillä. Totta, kurjimmassakin päivässä löytyy hetkensä hymyyn. Tänään hymyn sai tämä kirjankansi, mikä yhteys...
Kirja virnuili minulle kierrätyksen ´vie pois´ hyllyllä.
Nauraen nappasin mukaani. Muistoksi hymystä.
Kuperaruusu, tietenkin. Se harvinainen, uhanalainen ja hauras lajike..
VastaaPoistaMutta kukkii kuitenkin, marraskuun pimeinä iltoinakin. <3.