tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tänään



Aurinkoa ja pakkasta. Värejä sikin sokin. Lautasella suolaista ja makeaa. Viileä huone, peiton alla on lämmin.







Vastakohtia. Sekoituksia.

Sovussa keskenään kodissani.

Seinien ulkopuolella pelottavan riitaisaa.





Tuohon tassuun kuuluu vihreä kumppani. Yksin näyttää surkealta.




Varjoihin vaipuu jotka eivät vihreää nallea vierellään kestä.












 

Tuntuu tuskaa. Niin kauheeta scheissea taas, ettei jaksa ajatella ees. Kyllästyttää ajatella. Ai mitä teen? Luen, kirjoitan, myyn kirjoja, soitan kitaraa. Keitän Karille kahvia. Väkisin, hampaat irvessä. Olla ystävällinen ja kiinnostunut mahdollisuuksien mukaan.

Noin kuvaili eräs tuntemuksiaan tänään. Jotta jaksaa, täytyy sulkea muutama ajatteluhana. Tulvii muuten.


En vieläkään ymmärrä elämää, rakastan sitä silti. Vaikka väkisin.



 

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"En ymmärrä elämää, rakastan sitä"





"Mitä taidetta tuo taulu esittää?", kysyi juniori kerran.
"Mitä ikinä haluat", muistan vastanneeni.

Mietin mitä itse haluan siinä nyt nähdä.



Kun edessäni on (taas) kasa sirpaleita.

miksi juuri se rakkain, toimivin, minun tarpeisiini sopiva

Rikoin sen. Typeryyttäni, huolimattomuuttani. Kaadoin kiehuvaa kylmän päälle. Eihän mikään (kukaan) sellaista kestä. Ellei ole kiveä.






Ismo Kullervo laulaa kanssani "mä olen hölmö, pelle, aivokääpiö, kaikkien aikojen idiootti".

"En  ymmärrä elämää, rakastan sitä" Alanko jatkaa. Tuohonkin yhdyn.

(Levykansitaide onnistuessaan <3, tässä yksi.)
 



"Muumipeikon on helppo nähdä itsensä Mörkönä.
Hän on olento, joka pilaa kaiken, mihin haluaisi liittyä, 
ajaa pakoon ne, joita hän yrittää lähestyä."





Haluan...


... paeta kaltevan katon alle. Kuulokkeet korvilla, nurkkaan neulomaan.


--

Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.

(Aale Tynni)







... lämmitellä varpaita uunin reunalla.

... keittää iltakahvit.

... tuoksutella palavaa puuta.

... työntää tuleen turhan, huolen, harhan.

... lukea, laulaa, luritella.

... saunoa, suunnitella (mieluiten samaan aikaan).

... olla hiljaa, kuunnella sitä.


... tehdä niitä pieniä asioita jotka saavat aivojeni mielihyväkoneiston käyntiin.


"Kun näkee niin hirmuisen paljon kunnottomuutta ja huonoutta ympärillään. Ja kun sitten lisäksi itsekin on huono. Tahtoisi olla hyvä eikä kykene. Tahtoisi ymmärtää kaikki ja on pimitetty."
                                                                                                          (Minna Canth)




Aina kuitenkin löytyy jotain (tai joku) joka kuorii lisäaineilla koreiksi ja kestäviksi kyllästetyt arjen kuoret kauniiksi keoksi. Rauhallisesti siirtää ne jäteastiaan. Istuu eteesi, katsoo silmiin, hymyilee. "Herkullista", toteaa.

























Ostan itselleni pahvisia kukkia - niitä joita voi myös kuunnella...












































... ja purskahdan parkuun 'muuten vain'-  kukkia saadessani.







Keski-ikäistyvä hassu nainen.

Ajatus ja mielialat hyppivät laidasta laitaan. Hormonimyrsky? Rakastunut kumppaniini jokaikisellä ruotoni solulla. Mieheen jonka käsivarsi on mielestäni tehty uumaani varten. Jonka askeleet sopivat omiini. Harpomme konkkelikoivillamme samaan tahtiin. Olen onnellinen. Lapset voivat hyvin. Työtä on niin paljon kuin haluaisi tehdä. Kotimme on viihtyisä. Naapurit hymyilevät. Kaupasta saa kaikkea, milloin vain. Aurinko paistaa.

Mitä ihmettä rimpuilen? Että voinko elää pientä onnellista arkeani kun ihan lähellä ihminen riistää toista?

Melkein suutuin Saul Bellowille, joka oli laittanut kirjaansa kolmivuotiaan väkivaltaisen murhan. Äitinsä riepotteleman, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Bellow pamautti tapahtuman esiin varoittamatta. Ahdistusitku ei ollut loppua. Kohtaus kirjassa muistutti etten pysty muuttamaan maailmaa oikeudenmukaiseksi. Aina se kyykyttää.

Ajatus totisesti hyppii. Nyt oksettaa, kohta innokkaasti ryntään tulevaisuutta kohti.


Tänään on maaliskuun 19. päivä. Iloitsen kaikista 'minnacantheista', rohkeista eläjistä, ajattelijoista, vanhojen tomujen tuulettajista.

"Kalliin ajan lisäystä" annetaan virkamiehille - eiköhän oikeus ja kohtuus vaatisi, että heiltä myöskin otettaisiin "huonon ajan vähennystä".                               
                                                                                                                (Minna Canth)


Elämäni musiikki menee mollissa.



T. melankoliadiggari






sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Perinteisesti



Naapurin mummon kanssa kilpasilla. Auringon paisteessa varrella virran.

Kalevalan päivään sopien "tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä".

Hiihettiin hikehen.



perjantai 12. helmikuuta 2016

"Kevyt kantamus"


Tänään on hyvä päivä, päätin niin.

Heräsin vapaapäivään venytellen, tunnustellen. Onko tulostaan eilen vihjaillut lihaksia uuvuttava, pään puuduttava flunssa valloittanut yön aikana ruotoni. Päässä pörisee. Ei sinällään uutta - pöhköt ajatukset (ne ihanat, innostavat) pörräävät siellä muutenkin jokapäiväisesti. Jaa-a, ei mahdoton olo. Hiukan himmaillen jaksaa puuhailla.

Suunnitella.

Aamuinen lumisade lohdutti kun katselin eteisen nurkassa nököttäviä suksia. Jos vielä pääsisi ladulle...

Jos ei ladulle, jäälle kenties. Mielikuvissani pyyhällän jäällä kuin Joni neljä vuosikymmentä sitten.


 


I see something of myself in everyone             
Just at this moment of the world                     
 As snow gathers like bolts of lace                 
    Waltzing on a ballroom girl                           
                                

Joni Mitchell - Hejira (1976)



Taidan kuunnella Hejira -levyn samantien uudestaan. Annan Mitchellin ja Pastoriuksen silittää, hyväillä.

Kaipaan silitystä.

Luin eilen uutisia. Nii-in tiedän, suurin osa lukee tai kuuntelee uutiset päivittäin, useastikin. Mutta useimmiten, kuten eilenkin, uutiset oksetti. Puristi ja ahdisti. Silmäluomien alla poltteli. Oli vaikeuksia jutella lehden uutisista juniorin kanssa. Että meissä kaikissa oleva toinen puoli, se paha puoli, on joillakin ottanut pääroolin. Tänään en ole avannutkaan uutissivuja, ehken huomennakaan.

Ajatuskulku on hiukan hidasta tänään, sellaista raskasta ja syvää, kuin basson kieliltä tuleva ääni. Mieli ei kuitenkaan jää raskaaksi, haluan kevyen kantamuksen kaltaiseen juttuun.
 "mitä otin matkalle mukaan? Niin vähän kuin mahdollista! Vain kevyt kantamus...pieni laukku jonka voi huolettomasti siepata mukaansa ja kulkea sitten ripein mutta ei kiireisin askelin..".
Tasaisen turvallisen kompin päällä, vierellä tai ympärillä on jotain keveää, kaunista. Olisiko toivo. Toivo siitä lapsellisen satumaisesta lopusta, jossa hyvä voittaa pahan.




Poukkoilen, lehdestä luetut palaavat mieleen.

mikä hitto meitä vaivaa
tiedetään niin paljon, ei tajuta juurikaan

ahneita
liiaksikävelijöistä kirjoitettiin jo yli sata vuotta sitten
ne jotka horivat liköörinsä taikinakulhosta,
eivät usko juoman maun tulevan herkemmin esiin pikku pikareista
ahneita 
ahneita


Pappi J. Heinimäki tuo esiin liiaksikävelijät sekä kuvaa ahneutta kirjassaan Seitsemän syntiä: "Ahneus on menettämisen pelkoa. Sen vastakohta on luottamus. Armoitettu joutohenkilö ei ikävysty heti, kun hän istahtaa alas. Hän ymmärtää hyödyttömyyden siunauksen. Hän tietää, että parhaista asioista ei ole mitään hyötyä, mutta paljon iloa."

Jäin maistelemaan tuota  ei mitään hyötyä, mutta paljon iloa. Hah, kuin tämä minun jumittava vapaapäiväni.

 
Kovapäisyydestäni huolimatta laitan otsaani lapun "Käsiteltävä varoen". Jämäkästi, hellän varovasti, kuten tuon mekon silittäminen. Ei voinut kiirehtiä, yksitellen oli kärsivällisesti kukkasolmut suorittava. Kaunis eikö?

Mekko jo matkannut eteenpäin, rakastunut siro kesäkeijumorsian löytänee sen.



















 








maanantai 1. helmikuuta 2016

Harmia harmaasta

Vielä viikko sitten pidin harmaasta. Sateinen, sumuinen aamupäivä, jolloin eläkeläisten sivakoimalla ladulla oli lisäkseni vain muutama mummo ja vaari. Yhä saa suupielet hymyyn viikontakainen teräsvaari joka ohi suksiessaan tervehti jäyhästi nyökäten, pipoaan kohottaen - kuin olisimme 20-luvun puistokävelyllä kohdanneet.



Viikko sitten oli havujakin, prrrkle.
 



Sama harmaus, pieni lämpötilan kohoaminen ja sadepäivät sulattivat ladun sekä suunnitelmani. Olin jo ajatuksissani varannut vähintään neljä seuraavaa maanantaiaamupäivää ladulle, metsälle, hiljaisuudelle. Lumen äänille, punaisille poskille.

Pyh.


Käännän kelkkaa siis kelin mukaan. Tänään on helmikuun ensimmäinen päivä. Luin nimen tulevan jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Niitä pakkasia ja lumisadetta odotellessa...

laitan lautaselle auringon... porkkanasta, inkivääristä, kookoskermasta



 kuuntelen kesää...  Joni Mitchell 'The Hissing Of Summer Lawns'  <3








nautin bussipysäkillä auringosta... tienpenger näytti jo keväiseltä, katselin fiiliksellä "missä leskenlehdet?"




Illalla villaneulomusten sijaan sujahdan peiton alle lukemaan.



"Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog."

Hah, tämä alkaa hyvin.

Terveisin,

Kevättä Viettävä Talven Paluun Odottaja

maanantai 18. tammikuuta 2016

Hiihdellen

Eteisen kenkähyllyssäni tököttää nyt muiden tallukkaiden seassa kengät, jotkat yleensä majailevat unohduksissa vaatekaapin nurkassa. Kaivetaan esiin satunnaisesti talvisin. Viimeksi neljä-viisi vuotta sitten.

Hiihtomonot. (siniset...?)





En muistanut kuinka hauskaa tuo sivakointi onkaan. Talon kulmalta pääsee pellolle, metsään - hiihtäen tehdylle ladulle jota ei ole valaistu, jossa hiihtelevät eläkeläiset. Ja me. 




Kuvakulmasta huolimatta en ollut rähmälläni, putsailin suksen pohjia, katselin harmautta. Lumisadetta. Totesin yleensä vieroksumani tasaisen harmauden olevan tänään ihana asia. Turvallinen, äänet vaimentava umpio. Lumi on upea elementti. Ja takanani oleva nuori mies upea hiihtokaveri. Muutaman sanan vaihdoimme, omissa ajatuksissamme hiihdeltiin. Taitaa molempien pipojen alla olla paljon ajateltavaa. Kuitenkin oli se yhdessäolon tunne. Sellainen erityismies tuo Aku.




Samanlaiseen verkkaiseen "ai, tänne asti jo...", unohdun puuhiini -tyyliin olen vuoden aloittanut.

Vanhoja valokuvia, tuumailuvihkoja, kirjapinoja.

Pitkiä kuuntelusessioita...      Kuvan levyn sain lahjaksi esikoiselta. Tyttömäisen pinkki!



...joka tarkoittaa myös pitkiä neulontatuokioita - ja pitkiä sukanvarsia.  Paljon kertyneitä jämälankoja.
 


Lumisade ja pakkassää tunnetusti haastaa Valtion Rautatiet - harvennettuja junavuoroja, aseman ohittavia pikajunia, "tekninen vika, pahoittelemme..." kuulutuksia. Junapulmat ja kehno ajokeli toi mukanaan hyvääkin - sain isosiskon yökylään muutamaan otteeseen. Sisko siskonpedissä. Siis pitkiä juttutuokioita iltaisin. Ja lopulta väsyneinä hihittelimme ystävällemme (suunnittelee kesäkanojen hankkimista) lahjaksi annettavaa Pientä kananhoidon opasta vuodelta -31. Tarkkaa puuhaa tuo haudonta, munien tarkastelu jne.


Kuusestakin loppujen lopuksi luovuimme, vaikka ei olisi huvittanut. Puu oli kaunis kuin mikä. Punaiset tontut ja muut piippalakit varastoin pikaisesti joulupyhien jälkeen, mutta se kuusi... perinteisesti venytän ja venytän. Erityisesti tänä vuonna puuhun oli fiilis. Kannettiin kylältä ilmamyöhäisellä. Sitä koristellessa Aku mutisi 'Hemuli' Tapio Hämäläisen ääntä imitoiden: "Epäkasvitieteellistä".  



high flying bird



No mutta, jumittaja unohtaa joulun ja jatkaa talven viettoa.  Laitan levyn soimaan, kiroan hetken hemmetin syöpäsoluja, ryöväreitä. Onko se ajankohta vai mikä, mutta vääryys tuntuu reuhaavan. Tasan kahdeksan vuotta sitten suljin äidin sairaalahuoneen oven viimeisen kerran. Syöpä se silloinkin.

Hiihdellään hiljakseen.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Highlights

Viime vuonna (joka loppui eilen)


tapasin jonkun


joka käänsi katkaisijaa


sytytti

sai liekkinä loimuamaan


tein asioita joista nautin

yksin

metsät




vedet
























ihmisvilinät


ruusuja - risujakin



päätöksiä

sisko, enemmän yhdessä kuin aikoihin



vahvistui että on olemassa se kolmas sisko(s)



suunnittelin tulevaa

ja siitäkin listasta tuli pitkä.


"On hienoa kun yhä muistaa elämän kohokohdat kristallin kirkkaana. Ne epämiellyttävät ovat himmentyneet, haalistuneet - ei niitä oikein muistakaan", sanoi 91-vuotias isoäitini muutama viikko sitten. Valkoiset hiukset, hauras, läpikuultava iho. Kankeat, tottelemattomat raajat. Kirkaskatseiset, tarkkanäköiset silmät. Mieli ja ruumis eripariset. Mikä arkisto sinulla onkaan valkean kampauksesi alla.

Katselin taas hänen luonaan valokuvakansiota, samaa jota olen selaillut 40 vuotta siellä käydessäni.

katsopas 3-vuotias pikku Nina!
tällainen sinusta tuli
vieläkin opin ja uskallan
putoan, kiroan, kerään sirut, kokoan, 
ahneesti uskallan, aina uudestaan


Muistan tuon hetken tätini rippijuhlista. Minua jännitti, ihmisiä ympärillä paljon, kaikuisa kirkko oli suuri.

Haluaisin halata tuota pikkutyttöä. Kertoa että kaikki sujuu hyvin. Tai ei aina suju, teet virheitä, välillä sattuu niin vietävästi. Tapahtuu asioita joita et ymmärrä. Mutta 44-vuotiaana sinusta silti tuntuu että elämä on kaunista.


Vuoden ensimmäisenä päivänä astelimme hautausmaalla. Uuden alun kynnyksellä kävelimme siellä mihin joskus päädymme. Hymysuin sytytimme kynttilän.



Tästä erityisestä, ihanan kummallisesta kolmikosta havaitsin olevani nykyisin korkokengittä lyhyin. Me pönöttäjät :).



Aika rientää.