maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kevät

Puut vielä paljaat. Ei kauaa, pientä vihreää jo paikoin kurkistaa oksistojen silmuissa.




Valo pääsee metsään, ruskean likainen risukkokin on houkutteleva. Ei hehkeä kesäkaunis vaan sellainen viehättävän paljas, natiivi.




On tietenkin puli puli sanova puro.





Jollekin on tullut kiire.




Joku riidellyt.




Joku rakastanut.


                      
                       Maire + Pekka
                                             Manu + Päivi
                                                                  Meeri + Paavo
                                                                                        Mona + Per
                                                                                                          Mikko + Pihla
                                                                                                                                ....
                                                     






 Muutaman päivän olen painellut myös pelloilla, niillä joilla talvella hiihdin. Maisema on sama, mutta kuitenkin kaikki näyttää erilaiselta. Sulaneen lumen alta paljastunut sänkipelto on juuri sopivasti kuivahtanut kävelijää varten. Saa hiippailla rauhassa, kuunnella lintuja, tuulta. Aurinko lämmittää mustan takkini selkää.

missä kävit?
pellolla.
?.... okei. 




Kulmat hiukan kurtussa, unohdin nenäsilmät kotiin. Siis silmälasit, rillit, kakkulat, näkimet. Opin M. Agricolan päivänä uuden (jo käytöstä poistuneen) sanan - nenäsilmät. Hauska.

Nenäsilmien läpi olisi ollut mukavampi katsella lintujen kevättä. Tänään mukanani oli onneksi toinen silmäpari, joka tarkensi sumeaa kaukonäköäni.

taivaanvuohi... 
kurkipari... ne sentään näin itsekin

Olisi tiedossa käynti optikolla.

Kietoudun pellolla kurkeni käsivarteen ja tihrustan taivaalle. Voihan fiilis. Aika simppeliä, eikös?

Täytyy myöntää, niin mukavaa kuin heinähattuna onkin - huomenna hymysuin kaupunkiin.


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Valo

Valon voimaa, luulisin.

Se, että tänään olen fiilistellyt olemisen onnellisuutta pitkin päivää.

Tuli eteen esimerkiksi nappi, joka sai nauramaan, kangaskin kuin kukkaketo. Vaikka vaate ei ollutkaan 'mun vaate', se ei vähentänyt hymyä.




Kevät on vasta käynnistynyt, tuntuu kesäkin jo varpaissa. Siis varpaat odottavat laidunaikaa, aikaa jolloin kenkiä ei juuri käytetä. Muutama kuukausi vielä.  

Aku jo kurkki muurahaispesää, vielä oli hiljaista. Kaksi päivää sitten vietettiin muuten Maailman autismitietoisuuden päivää, jonka tarkoituksena on lisätä suuren yleisön ja autististen lasten vanhempien tietoisuutta autismista. Perheemme nuori herrasmies, harvoin ja valikoiduin sanoin kommunikoiva Aku on jo 23-vuotias. Dg. autismi. Tiedän jo, etten voi tietää kaikkea autismista, josko kukaan voi. Mutta tuntea siitä paljonkin voin. On sellainen tiedon, tuntemisen, ymmärryksen, hyväksymisen ja soveltamisen kombinaatio. Tiedän senkin, että tuo mainio tyyppi on opettanut ja kasvattanut vanhempiaan, veljiään, serkkujaan, kummejaan ja muita läheisiään enemmän kuin mistään tiedonlähteestä voi oppia. Se, että on erityinen olematta erityisasemassa. Yhtenä muiden joukossa. Ominaisuuksien kirjo nimeltä ihmisyys - se on se juttu.



   
                        

                          Mun metsäkaveri.
                                                                                                     




Lisää kevään ja valon asiaa - kotimatkan kahvit (tai kaljat, hah) kannella. Kohta pääsee. 





Kävelin tänään auringossa divariin, sekin yksi 'valoa ikkunassa' paikka. En muista että olisin antikvariaatista koskaan pahoilla mielin poistunut, päinvastoin. Jos onkin ollut allapäin, on pahat tuulet jonnekin tuhansien niteiden sekaan unohtuneet.


Sain hiukan siivottua kirjahyllyäni, löytyi muutama kiertoon lähtevä. Seuraavia tulokkaita on mukavampi kotiuttaa kun niille on tilaa. Et on niinkuin tervetullut olo :).  


Minulla on (taas) aika tunnepitoinen suhtautuminen joihinkin tavaroihini.


 "Oi hitto, nyt tulee kiire bussille. Kuule Lindley, niin paljon kuin haluaisinkin seurassasi jatkaa täytyy soitto nyt kuitenkin lopettaa". Siirrän soittimen neulan sivuun, sammutan laitteet. 
"Juttelet sä sille levylle?" kuuluu nauraen eteisestä. 
"Tietysti, onhan epäkohteliasta lähteä kesken biisin kävelemään."











Ai niin, muutaman uuden tulokkaan kanssa oli eilen leffailta(päivä oikeastaan). Hirmu jännää.

"Sitten hän näki ne. Lokit. Ulapalla, keinumassa aalloilla. Ne, joita hän oli ensin luullut vaahtopäisiksi aallonharjoiksi, olivatkin lokkeja. Satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Ne nousivat ja laskivat aaltojen mukana pää tuulta vasten, kuin mahtava laivasto...". 

 



Mitä kevätaurinko siis saitkaan aikaan? Yhdellä päivän paisteella muistutat minua hyvistä jutuista. Herätät. Että on ihmisiä, joiden olemassa olon tiedostaminen riittää hyvään olooni. Näkeminen saa hymyn kasvoille, läheisyys tuo lämmön, lohdun tarvittaessa.



Iltavalokin on ollut häikäisevää tällä viikolla. Ismo Kullervo - kukas muu.







Että onhan noita, onnelliseksi tekeviä asioita. "Paskan määrä on vakio", sanoi topakasti opettajaystäväni kun pääsiäissaunan lauteilla vihtoen ajatuksia vaihdettiin. Niin, se osasto tulee perässä jokatapauksessa, joten keskityn onnellisuuteen.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tänään



Aurinkoa ja pakkasta. Värejä sikin sokin. Lautasella suolaista ja makeaa. Viileä huone, peiton alla on lämmin.







Vastakohtia. Sekoituksia.

Sovussa keskenään kodissani.

Seinien ulkopuolella pelottavan riitaisaa.





Tuohon tassuun kuuluu vihreä kumppani. Yksin näyttää surkealta.




Varjoihin vaipuu jotka eivät vihreää nallea vierellään kestä.












 

Tuntuu tuskaa. Niin kauheeta scheissea taas, ettei jaksa ajatella ees. Kyllästyttää ajatella. Ai mitä teen? Luen, kirjoitan, myyn kirjoja, soitan kitaraa. Keitän Karille kahvia. Väkisin, hampaat irvessä. Olla ystävällinen ja kiinnostunut mahdollisuuksien mukaan.

Noin kuvaili eräs tuntemuksiaan tänään. Jotta jaksaa, täytyy sulkea muutama ajatteluhana. Tulvii muuten.


En vieläkään ymmärrä elämää, rakastan sitä silti. Vaikka väkisin.



 

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"En ymmärrä elämää, rakastan sitä"





"Mitä taidetta tuo taulu esittää?", kysyi juniori kerran.
"Mitä ikinä haluat", muistan vastanneeni.

Mietin mitä itse haluan siinä nyt nähdä.



Kun edessäni on (taas) kasa sirpaleita.

miksi juuri se rakkain, toimivin, minun tarpeisiini sopiva

Rikoin sen. Typeryyttäni, huolimattomuuttani. Kaadoin kiehuvaa kylmän päälle. Eihän mikään (kukaan) sellaista kestä. Ellei ole kiveä.






Ismo Kullervo laulaa kanssani "mä olen hölmö, pelle, aivokääpiö, kaikkien aikojen idiootti".

"En  ymmärrä elämää, rakastan sitä" Alanko jatkaa. Tuohonkin yhdyn.

(Levykansitaide onnistuessaan <3, tässä yksi.)
 



"Muumipeikon on helppo nähdä itsensä Mörkönä.
Hän on olento, joka pilaa kaiken, mihin haluaisi liittyä, 
ajaa pakoon ne, joita hän yrittää lähestyä."





Haluan...


... paeta kaltevan katon alle. Kuulokkeet korvilla, nurkkaan neulomaan.


--

Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.

(Aale Tynni)







... lämmitellä varpaita uunin reunalla.

... keittää iltakahvit.

... tuoksutella palavaa puuta.

... työntää tuleen turhan, huolen, harhan.

... lukea, laulaa, luritella.

... saunoa, suunnitella (mieluiten samaan aikaan).

... olla hiljaa, kuunnella sitä.


... tehdä niitä pieniä asioita jotka saavat aivojeni mielihyväkoneiston käyntiin.


"Kun näkee niin hirmuisen paljon kunnottomuutta ja huonoutta ympärillään. Ja kun sitten lisäksi itsekin on huono. Tahtoisi olla hyvä eikä kykene. Tahtoisi ymmärtää kaikki ja on pimitetty."
                                                                                                          (Minna Canth)




Aina kuitenkin löytyy jotain (tai joku) joka kuorii lisäaineilla koreiksi ja kestäviksi kyllästetyt arjen kuoret kauniiksi keoksi. Rauhallisesti siirtää ne jäteastiaan. Istuu eteesi, katsoo silmiin, hymyilee. "Herkullista", toteaa.

























Ostan itselleni pahvisia kukkia - niitä joita voi myös kuunnella...












































... ja purskahdan parkuun 'muuten vain'-  kukkia saadessani.







Keski-ikäistyvä hassu nainen.

Ajatus ja mielialat hyppivät laidasta laitaan. Hormonimyrsky? Rakastunut kumppaniini jokaikisellä ruotoni solulla. Mieheen jonka käsivarsi on mielestäni tehty uumaani varten. Jonka askeleet sopivat omiini. Harpomme konkkelikoivillamme samaan tahtiin. Olen onnellinen. Lapset voivat hyvin. Työtä on niin paljon kuin haluaisi tehdä. Kotimme on viihtyisä. Naapurit hymyilevät. Kaupasta saa kaikkea, milloin vain. Aurinko paistaa.

Mitä ihmettä rimpuilen? Että voinko elää pientä onnellista arkeani kun ihan lähellä ihminen riistää toista?

Melkein suutuin Saul Bellowille, joka oli laittanut kirjaansa kolmivuotiaan väkivaltaisen murhan. Äitinsä riepotteleman, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Bellow pamautti tapahtuman esiin varoittamatta. Ahdistusitku ei ollut loppua. Kohtaus kirjassa muistutti etten pysty muuttamaan maailmaa oikeudenmukaiseksi. Aina se kyykyttää.

Ajatus totisesti hyppii. Nyt oksettaa, kohta innokkaasti ryntään tulevaisuutta kohti.


Tänään on maaliskuun 19. päivä. Iloitsen kaikista 'minnacantheista', rohkeista eläjistä, ajattelijoista, vanhojen tomujen tuulettajista.

"Kalliin ajan lisäystä" annetaan virkamiehille - eiköhän oikeus ja kohtuus vaatisi, että heiltä myöskin otettaisiin "huonon ajan vähennystä".                               
                                                                                                                (Minna Canth)


Elämäni musiikki menee mollissa.



T. melankoliadiggari






sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Perinteisesti



Naapurin mummon kanssa kilpasilla. Auringon paisteessa varrella virran.

Kalevalan päivään sopien "tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä".

Hiihettiin hikehen.



perjantai 12. helmikuuta 2016

"Kevyt kantamus"


Tänään on hyvä päivä, päätin niin.

Heräsin vapaapäivään venytellen, tunnustellen. Onko tulostaan eilen vihjaillut lihaksia uuvuttava, pään puuduttava flunssa valloittanut yön aikana ruotoni. Päässä pörisee. Ei sinällään uutta - pöhköt ajatukset (ne ihanat, innostavat) pörräävät siellä muutenkin jokapäiväisesti. Jaa-a, ei mahdoton olo. Hiukan himmaillen jaksaa puuhailla.

Suunnitella.

Aamuinen lumisade lohdutti kun katselin eteisen nurkassa nököttäviä suksia. Jos vielä pääsisi ladulle...

Jos ei ladulle, jäälle kenties. Mielikuvissani pyyhällän jäällä kuin Joni neljä vuosikymmentä sitten.


 


I see something of myself in everyone             
Just at this moment of the world                     
 As snow gathers like bolts of lace                 
    Waltzing on a ballroom girl                           
                                

Joni Mitchell - Hejira (1976)



Taidan kuunnella Hejira -levyn samantien uudestaan. Annan Mitchellin ja Pastoriuksen silittää, hyväillä.

Kaipaan silitystä.

Luin eilen uutisia. Nii-in tiedän, suurin osa lukee tai kuuntelee uutiset päivittäin, useastikin. Mutta useimmiten, kuten eilenkin, uutiset oksetti. Puristi ja ahdisti. Silmäluomien alla poltteli. Oli vaikeuksia jutella lehden uutisista juniorin kanssa. Että meissä kaikissa oleva toinen puoli, se paha puoli, on joillakin ottanut pääroolin. Tänään en ole avannutkaan uutissivuja, ehken huomennakaan.

Ajatuskulku on hiukan hidasta tänään, sellaista raskasta ja syvää, kuin basson kieliltä tuleva ääni. Mieli ei kuitenkaan jää raskaaksi, haluan kevyen kantamuksen kaltaiseen juttuun.
 "mitä otin matkalle mukaan? Niin vähän kuin mahdollista! Vain kevyt kantamus...pieni laukku jonka voi huolettomasti siepata mukaansa ja kulkea sitten ripein mutta ei kiireisin askelin..".
Tasaisen turvallisen kompin päällä, vierellä tai ympärillä on jotain keveää, kaunista. Olisiko toivo. Toivo siitä lapsellisen satumaisesta lopusta, jossa hyvä voittaa pahan.




Poukkoilen, lehdestä luetut palaavat mieleen.

mikä hitto meitä vaivaa
tiedetään niin paljon, ei tajuta juurikaan

ahneita
liiaksikävelijöistä kirjoitettiin jo yli sata vuotta sitten
ne jotka horivat liköörinsä taikinakulhosta,
eivät usko juoman maun tulevan herkemmin esiin pikku pikareista
ahneita 
ahneita


Pappi J. Heinimäki tuo esiin liiaksikävelijät sekä kuvaa ahneutta kirjassaan Seitsemän syntiä: "Ahneus on menettämisen pelkoa. Sen vastakohta on luottamus. Armoitettu joutohenkilö ei ikävysty heti, kun hän istahtaa alas. Hän ymmärtää hyödyttömyyden siunauksen. Hän tietää, että parhaista asioista ei ole mitään hyötyä, mutta paljon iloa."

Jäin maistelemaan tuota  ei mitään hyötyä, mutta paljon iloa. Hah, kuin tämä minun jumittava vapaapäiväni.

 
Kovapäisyydestäni huolimatta laitan otsaani lapun "Käsiteltävä varoen". Jämäkästi, hellän varovasti, kuten tuon mekon silittäminen. Ei voinut kiirehtiä, yksitellen oli kärsivällisesti kukkasolmut suorittava. Kaunis eikö?

Mekko jo matkannut eteenpäin, rakastunut siro kesäkeijumorsian löytänee sen.



















 








maanantai 1. helmikuuta 2016

Harmia harmaasta

Vielä viikko sitten pidin harmaasta. Sateinen, sumuinen aamupäivä, jolloin eläkeläisten sivakoimalla ladulla oli lisäkseni vain muutama mummo ja vaari. Yhä saa suupielet hymyyn viikontakainen teräsvaari joka ohi suksiessaan tervehti jäyhästi nyökäten, pipoaan kohottaen - kuin olisimme 20-luvun puistokävelyllä kohdanneet.



Viikko sitten oli havujakin, prrrkle.
 



Sama harmaus, pieni lämpötilan kohoaminen ja sadepäivät sulattivat ladun sekä suunnitelmani. Olin jo ajatuksissani varannut vähintään neljä seuraavaa maanantaiaamupäivää ladulle, metsälle, hiljaisuudelle. Lumen äänille, punaisille poskille.

Pyh.


Käännän kelkkaa siis kelin mukaan. Tänään on helmikuun ensimmäinen päivä. Luin nimen tulevan jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Niitä pakkasia ja lumisadetta odotellessa...

laitan lautaselle auringon... porkkanasta, inkivääristä, kookoskermasta



 kuuntelen kesää...  Joni Mitchell 'The Hissing Of Summer Lawns'  <3








nautin bussipysäkillä auringosta... tienpenger näytti jo keväiseltä, katselin fiiliksellä "missä leskenlehdet?"




Illalla villaneulomusten sijaan sujahdan peiton alle lukemaan.



"Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog."

Hah, tämä alkaa hyvin.

Terveisin,

Kevättä Viettävä Talven Paluun Odottaja