sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Perinteisesti



Naapurin mummon kanssa kilpasilla. Auringon paisteessa varrella virran.

Kalevalan päivään sopien "tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä".

Hiihettiin hikehen.



perjantai 12. helmikuuta 2016

"Kevyt kantamus"


Tänään on hyvä päivä, päätin niin.

Heräsin vapaapäivään venytellen, tunnustellen. Onko tulostaan eilen vihjaillut lihaksia uuvuttava, pään puuduttava flunssa valloittanut yön aikana ruotoni. Päässä pörisee. Ei sinällään uutta - pöhköt ajatukset (ne ihanat, innostavat) pörräävät siellä muutenkin jokapäiväisesti. Jaa-a, ei mahdoton olo. Hiukan himmaillen jaksaa puuhailla.

Suunnitella.

Aamuinen lumisade lohdutti kun katselin eteisen nurkassa nököttäviä suksia. Jos vielä pääsisi ladulle...

Jos ei ladulle, jäälle kenties. Mielikuvissani pyyhällän jäällä kuin Joni neljä vuosikymmentä sitten.


 


I see something of myself in everyone             
Just at this moment of the world                     
 As snow gathers like bolts of lace                 
    Waltzing on a ballroom girl                           
                                

Joni Mitchell - Hejira (1976)



Taidan kuunnella Hejira -levyn samantien uudestaan. Annan Mitchellin ja Pastoriuksen silittää, hyväillä.

Kaipaan silitystä.

Luin eilen uutisia. Nii-in tiedän, suurin osa lukee tai kuuntelee uutiset päivittäin, useastikin. Mutta useimmiten, kuten eilenkin, uutiset oksetti. Puristi ja ahdisti. Silmäluomien alla poltteli. Oli vaikeuksia jutella lehden uutisista juniorin kanssa. Että meissä kaikissa oleva toinen puoli, se paha puoli, on joillakin ottanut pääroolin. Tänään en ole avannutkaan uutissivuja, ehken huomennakaan.

Ajatuskulku on hiukan hidasta tänään, sellaista raskasta ja syvää, kuin basson kieliltä tuleva ääni. Mieli ei kuitenkaan jää raskaaksi, haluan kevyen kantamuksen kaltaiseen juttuun.
 "mitä otin matkalle mukaan? Niin vähän kuin mahdollista! Vain kevyt kantamus...pieni laukku jonka voi huolettomasti siepata mukaansa ja kulkea sitten ripein mutta ei kiireisin askelin..".
Tasaisen turvallisen kompin päällä, vierellä tai ympärillä on jotain keveää, kaunista. Olisiko toivo. Toivo siitä lapsellisen satumaisesta lopusta, jossa hyvä voittaa pahan.




Poukkoilen, lehdestä luetut palaavat mieleen.

mikä hitto meitä vaivaa
tiedetään niin paljon, ei tajuta juurikaan

ahneita
liiaksikävelijöistä kirjoitettiin jo yli sata vuotta sitten
ne jotka horivat liköörinsä taikinakulhosta,
eivät usko juoman maun tulevan herkemmin esiin pikku pikareista
ahneita 
ahneita


Pappi J. Heinimäki tuo esiin liiaksikävelijät sekä kuvaa ahneutta kirjassaan Seitsemän syntiä: "Ahneus on menettämisen pelkoa. Sen vastakohta on luottamus. Armoitettu joutohenkilö ei ikävysty heti, kun hän istahtaa alas. Hän ymmärtää hyödyttömyyden siunauksen. Hän tietää, että parhaista asioista ei ole mitään hyötyä, mutta paljon iloa."

Jäin maistelemaan tuota  ei mitään hyötyä, mutta paljon iloa. Hah, kuin tämä minun jumittava vapaapäiväni.

 
Kovapäisyydestäni huolimatta laitan otsaani lapun "Käsiteltävä varoen". Jämäkästi, hellän varovasti, kuten tuon mekon silittäminen. Ei voinut kiirehtiä, yksitellen oli kärsivällisesti kukkasolmut suorittava. Kaunis eikö?

Mekko jo matkannut eteenpäin, rakastunut siro kesäkeijumorsian löytänee sen.



















 








maanantai 1. helmikuuta 2016

Harmia harmaasta

Vielä viikko sitten pidin harmaasta. Sateinen, sumuinen aamupäivä, jolloin eläkeläisten sivakoimalla ladulla oli lisäkseni vain muutama mummo ja vaari. Yhä saa suupielet hymyyn viikontakainen teräsvaari joka ohi suksiessaan tervehti jäyhästi nyökäten, pipoaan kohottaen - kuin olisimme 20-luvun puistokävelyllä kohdanneet.



Viikko sitten oli havujakin, prrrkle.
 



Sama harmaus, pieni lämpötilan kohoaminen ja sadepäivät sulattivat ladun sekä suunnitelmani. Olin jo ajatuksissani varannut vähintään neljä seuraavaa maanantaiaamupäivää ladulle, metsälle, hiljaisuudelle. Lumen äänille, punaisille poskille.

Pyh.


Käännän kelkkaa siis kelin mukaan. Tänään on helmikuun ensimmäinen päivä. Luin nimen tulevan jäähelmistä, joita näkyy puun oksilla suojasään jälkeisillä pakkasilla. Niitä pakkasia ja lumisadetta odotellessa...

laitan lautaselle auringon... porkkanasta, inkivääristä, kookoskermasta



 kuuntelen kesää...  Joni Mitchell 'The Hissing Of Summer Lawns'  <3








nautin bussipysäkillä auringosta... tienpenger näytti jo keväiseltä, katselin fiiliksellä "missä leskenlehdet?"




Illalla villaneulomusten sijaan sujahdan peiton alle lukemaan.



"Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog."

Hah, tämä alkaa hyvin.

Terveisin,

Kevättä Viettävä Talven Paluun Odottaja

maanantai 18. tammikuuta 2016

Hiihdellen

Eteisen kenkähyllyssäni tököttää nyt muiden tallukkaiden seassa kengät, jotkat yleensä majailevat unohduksissa vaatekaapin nurkassa. Kaivetaan esiin satunnaisesti talvisin. Viimeksi neljä-viisi vuotta sitten.

Hiihtomonot. (siniset...?)





En muistanut kuinka hauskaa tuo sivakointi onkaan. Talon kulmalta pääsee pellolle, metsään - hiihtäen tehdylle ladulle jota ei ole valaistu, jossa hiihtelevät eläkeläiset. Ja me. 




Kuvakulmasta huolimatta en ollut rähmälläni, putsailin suksen pohjia, katselin harmautta. Lumisadetta. Totesin yleensä vieroksumani tasaisen harmauden olevan tänään ihana asia. Turvallinen, äänet vaimentava umpio. Lumi on upea elementti. Ja takanani oleva nuori mies upea hiihtokaveri. Muutaman sanan vaihdoimme, omissa ajatuksissamme hiihdeltiin. Taitaa molempien pipojen alla olla paljon ajateltavaa. Kuitenkin oli se yhdessäolon tunne. Sellainen erityismies tuo Aku.




Samanlaiseen verkkaiseen "ai, tänne asti jo...", unohdun puuhiini -tyyliin olen vuoden aloittanut.

Vanhoja valokuvia, tuumailuvihkoja, kirjapinoja.

Pitkiä kuuntelusessioita...      Kuvan levyn sain lahjaksi esikoiselta. Tyttömäisen pinkki!



...joka tarkoittaa myös pitkiä neulontatuokioita - ja pitkiä sukanvarsia.  Paljon kertyneitä jämälankoja.
 


Lumisade ja pakkassää tunnetusti haastaa Valtion Rautatiet - harvennettuja junavuoroja, aseman ohittavia pikajunia, "tekninen vika, pahoittelemme..." kuulutuksia. Junapulmat ja kehno ajokeli toi mukanaan hyvääkin - sain isosiskon yökylään muutamaan otteeseen. Sisko siskonpedissä. Siis pitkiä juttutuokioita iltaisin. Ja lopulta väsyneinä hihittelimme ystävällemme (suunnittelee kesäkanojen hankkimista) lahjaksi annettavaa Pientä kananhoidon opasta vuodelta -31. Tarkkaa puuhaa tuo haudonta, munien tarkastelu jne.


Kuusestakin loppujen lopuksi luovuimme, vaikka ei olisi huvittanut. Puu oli kaunis kuin mikä. Punaiset tontut ja muut piippalakit varastoin pikaisesti joulupyhien jälkeen, mutta se kuusi... perinteisesti venytän ja venytän. Erityisesti tänä vuonna puuhun oli fiilis. Kannettiin kylältä ilmamyöhäisellä. Sitä koristellessa Aku mutisi 'Hemuli' Tapio Hämäläisen ääntä imitoiden: "Epäkasvitieteellistä".  



high flying bird



No mutta, jumittaja unohtaa joulun ja jatkaa talven viettoa.  Laitan levyn soimaan, kiroan hetken hemmetin syöpäsoluja, ryöväreitä. Onko se ajankohta vai mikä, mutta vääryys tuntuu reuhaavan. Tasan kahdeksan vuotta sitten suljin äidin sairaalahuoneen oven viimeisen kerran. Syöpä se silloinkin.

Hiihdellään hiljakseen.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Highlights

Viime vuonna (joka loppui eilen)


tapasin jonkun


joka käänsi katkaisijaa


sytytti

sai liekkinä loimuamaan


tein asioita joista nautin

yksin

metsät




vedet
























ihmisvilinät


ruusuja - risujakin



päätöksiä

sisko, enemmän yhdessä kuin aikoihin



vahvistui että on olemassa se kolmas sisko(s)



suunnittelin tulevaa

ja siitäkin listasta tuli pitkä.


"On hienoa kun yhä muistaa elämän kohokohdat kristallin kirkkaana. Ne epämiellyttävät ovat himmentyneet, haalistuneet - ei niitä oikein muistakaan", sanoi 91-vuotias isoäitini muutama viikko sitten. Valkoiset hiukset, hauras, läpikuultava iho. Kankeat, tottelemattomat raajat. Kirkaskatseiset, tarkkanäköiset silmät. Mieli ja ruumis eripariset. Mikä arkisto sinulla onkaan valkean kampauksesi alla.

Katselin taas hänen luonaan valokuvakansiota, samaa jota olen selaillut 40 vuotta siellä käydessäni.

katsopas 3-vuotias pikku Nina!
tällainen sinusta tuli
vieläkin opin ja uskallan
putoan, kiroan, kerään sirut, kokoan, 
ahneesti uskallan, aina uudestaan


Muistan tuon hetken tätini rippijuhlista. Minua jännitti, ihmisiä ympärillä paljon, kaikuisa kirkko oli suuri.

Haluaisin halata tuota pikkutyttöä. Kertoa että kaikki sujuu hyvin. Tai ei aina suju, teet virheitä, välillä sattuu niin vietävästi. Tapahtuu asioita joita et ymmärrä. Mutta 44-vuotiaana sinusta silti tuntuu että elämä on kaunista.


Vuoden ensimmäisenä päivänä astelimme hautausmaalla. Uuden alun kynnyksellä kävelimme siellä mihin joskus päädymme. Hymysuin sytytimme kynttilän.



Tästä erityisestä, ihanan kummallisesta kolmikosta havaitsin olevani nykyisin korkokengittä lyhyin. Me pönöttäjät :).



Aika rientää.

 




torstai 10. joulukuuta 2015

"Olen sinua varten luotu"



minä kesytön tyttö, meidän piti
vallata aika takaisin ja kulkea

löytää jostain salainen tie
joka kerran johdatti jalkani
(hah, punaisissa joulusaappaissa)
jalkojesi luo

tässä olemme vihdoin kasvotuksin,
toisemme löytäneinä
mikään ei ole meiltä mennyt hukkaan


koeta ymmärtää

olen sinua varten luotu


(lainattuja lauseita, sekaan sujautettuja sanoja Pablo Nerudan teoksesta Kapteenin laulut; Oodi ja oraat 3)


En tiedä saako noin tehdä, sohia ja soveltaa Nerudaa. Mutta niin kuitenkin tein. Kun sanat tuntuvat sisuksissa, sukellan niiden seassa, iloisen röyhkeästi nautiskellen. Tietoisena voimakkaiden tunteiden kääntöpuolesta - jos astuu harhaan. Neruda puhunee Harha-askeleessa syrjähypyistä, luen loppusäkeet mielelläni puuskahduksina hukkaan heitetyille hetkille.


Jos viet minulta elämäsi,
kuolet,
vaikka eläisitkin.

Kuin vainaja tai varjo joudut
vaeltamaan maailmassa ilman minua.






Aika tummanpuhuvaa tekstiä - kuvakin.

Mutta valo on olemassa, on on. Heti siinä vieressä.





keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Marras, mainio marras

Pimeys. Aamulla on seurana ja jo alkuillasta kietoo kainaloonsa. Kun ikkunasta katsoo ulos, näkee vain heijastuksen itsestään. Tämä on synkkyydestä huolimatta mukavaa aikaa. Voi piilotella, olla halutessaan liki näkymätön. Tutun turvallista aikaa ennen joulua. Luppoilua. Töistä kaahaan (miten kävellen nyt voi kaahata) kotiin, jossa pikainen ruokahuolto, pikainen päiväraportti juniorilta, villasukat jalkaan (jos ei jo ollut valmiina) ja vaakatasoon. Lukemaan. Kiiruhdan tarinaan, jonnekin, minne vain. Puhelin soi, ärsyynnyn häiriöstä. Kiukuttelen, en halua höpistä joutavia.

Marras on mökissäni harras. Sitä ei sopisi häiritä. Aamujunassa mulkoilen 'mökääjiä' tuimasti. No hitto, tarviiko aamuhämärän syleilyssä huutaa luuriin uudesta neljän metrin sohvasta "jota sun on Pipa ihan pakko tulla kattoo", sävyihin sopivista koristetyynyistä, siipasta joka ymmärtää lähteä työmatkalle viikoksi, iiiiihanista uutukaisista viinilaseista "joista sun on Pipa iiiiiihan pakko tulla ottaa muutama lasillinen"... (ja sitä kesti ja kesti, koko hiivatin turhan Espoon halki matkatessamme, vastakkain, kengänkärkemme toisiinsa osuen...  sinä ikäiseni nainen möykkäsit kuin pahin teinisuttura...).

Olen siis myös ärtyisä. Vetäytyvä. Valikoiva. Jutut joihin omat ihtohimoni kohdistuvat herättävät minut tästä hartaasta marrashorroksesta. Silloin olen samanlainen poriseva papupata, punaposkin puhua pulputan.

Yht'äkkiä saan puustin - jynssään tuon vanhan höögforssin noesta ja rasvasta. On marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä. Sopiva päivä isäni entisen työpaikan tuotoksen pesuun.

Millaistakohan tehtaalla oli 70-luvulla?



Marraskuun toisena sunnuntaina katselen kuvia vanhemmistani. Tämä kuva on vuodelta -67. Miten onnellisilta he näyttävät.

isäkseni tulit
kun rakastuit kuvan kaunottareen
äitiini
velmu olit
äidin suuri rakkaus
pipoa ja teekuppia teille ikävöiden nostan 
































Yhdessä yhä.




Kesällä teille Porissa juttelin - tai ettehän te siellä ole, kivelle on kuitenkin kiva kertoa kuulumisia, on jotain mihin koskea. Vähän kun pitelen kädessä isän piippua tai painaudun äidin juhlamekkoa vasten. 

Mielessäni pysytte tuona kihlajaiskuvan onnellisena parina. Ennenkaikkea parina. Rakastuneina.


rakkaus, mitä se on
jotain jota en oikein osaa käsitellä, kaitsea
villinä tulee, valtaa minusta osan, yrittää kaapata kokonaan

ja onnistuu 
ääni(mies)            
              joka tekee minut onnelliseksi

etäinen ja silti siinä


Marrasmietteitä. Rakkaus ja kuolema tuntuu kulkevan niissä käsi kädessä. Ilman dramatiikkaa tai liiallista pelkoa. Kummallisen luonnollisesti, osana surupolkuja. Voimakkaita fiiliksiä molemmista, alkuja, loppuja, uutta ja vanhaa limittäin - sellaista koripunosta olemme.




Niin, ja rakkautta
Jota vaalia
Sitä säilyttää 
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo, mut mä odotan sua

--

Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
                                                      (I.Alanko)




Ja kierrätyskeskus - mitä ihmettä... katsokaa nyt noita kansipapereita... <3 <3.

Säilyneiden aarteiden ihanuus.