maanantai 23. toukokuuta 2016

Onnellisuus


"Oletko onnellinen?" kysyi eräs puolituttu mies kun kuulumisia vaihdoimme. "Olen", vastasin leveästi hymyillen, spontaanisti, miettimättä.

Ja olenhan minä. Voi jee, olen, olen kyllä.

Olen onnellinen niiden hetkien välissä jolloin ei ole kipua, kärsimystä, surua. Kun käpertyy, lamaantuu, sulkeutuu. Ja suoristuu takaisin. Kun ohuen ohuita vahvistavia säikeitä on liimaantunut ruotoon nostaen ylös. Ja jokin pitää nipun kasassa - toivoko?

Onni ja Toivo.
Kaiken kurjan kiristäen kasaama Onni-säie ja sitä tukeva Toivo-vanne.





Onnellisuusasioita tänään on...



Pojalta saatuja kukkia keittiön pöydällä. Jo nuo kaksi, poika ja kukkakimppu, saavat onnelliseksi. Varsinaisen onnellisuushihityksen aikaansaa kukkien kuihtumattomuus. Jo kolmas viikko alkanut (?)... ja nykyisin mitään ei valmisteta kestämään. 






 Homemade burger. 

"Maistuuko?"
"Tää on hyvää". (Sellainen kohteliaan kaverin peruskohtelias vastaus)
Pureskelee sapuskaa. 2s. Katse nousee lautaselta.
"Tää on oikeesti hyvää!"

Hah, peltileipä, rucola ja valkosipulikermaviilisotku rules - epäluuloinen ei kiinnitä huomiota soijapihviin.







Iltapyöräily siskon kanssa. Istuimme tarakoilla junan ohittamista odotellen. Kuin silloin joskus. 







Värit. Etenkin ne kankaissa neljä vuosikymmentä hehkuvina säilyneet.



 


 Vanhuus varpaiden alla.






Siedättyminen. Etteivät esikoisen perheen 'lapset' enää aiheuta kuin pientä aivastelua. Liekö ikääntymisen bonuspuolia, allergiareseptorit vähentyneet, väsyneet...










Musiikki. Mielialan mukaan valittu. Tänään kaunista, surusävyistäkin tarinaa.






 Tuntuu hiukan typerältä tässä listata yksinkertaisia, arkisia asioita. Niitä päivänselvyyksiä. Mutta nämä yksinkertaisuudet kuitenkin ovat osa kivijalkaani. Sen kehikon päälle ladon erilaisia viritelmiä, joskus huteria ja huojuviakin. 

Tukeva alakerta kun mahdollistaa hiukan kompleksisemman yläkerran.





Rakkautta kaikki janoaa
Onnea häilyväistä
Rakkauteen kaikki hajoaa

Syntyäkseen uudelleen
Tuoreeseen ruumiiseen

Maailman kaikki kaupungit on
Täynnä onnen sirpaleita
Niistä muodostuu
Onnellisuus

('Onnellisuus' - I.A.Teholla)







maanantai 9. toukokuuta 2016

Varpa(i)sillaan

Yksi vuoden hienoimpia hetkiä - riisua kengät ja astella ulkona paljain jaloin.

Tänään klo 15.43.

Lämpötila 22.5 C.





"Laitoit jo kesävaatteet?"

kesävaatteet... (?)

Meni hetki kunnes pääluun alla leikkasi - juniori näki minut viime kesänä usein aurinkoisella säällä näissä vermeissä.

Metsävaatteet. Shortsit ja toppi, vihreät. Reppu selässä.

kesäunivormu    yllä silloin kun puuhaillaan - metsässä, mullassa, mustikassa...


ja kevät kasvaa kesäksi

ihan kohta


Jee. I have a plan.



Vielä kuitenkin keväässä. On yhä kevät kun kirsikkapuut kukkivat.


 

 Hanami. Juhla jonka "keskeinen sisältö on kirsikkapuun kukkien katseleminen". 

Eilen vietimme omaa pientä äitienpäivähanamia. Pienimuotoinen kolmen kollini juhla. Se karvaisin puuttuu kuvasta... kolleista suurin... olkapää on jo niin vahva, että siihen voi hetkeksi nojata..


Hyvä ryhmä.



 


 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Sanoja kuvina

mikrokosmos

jos jumala on olemassa
se lepää nyt mun vierelläni
naisen muodon ottaneena
niin, tässä hetkessä
näytä mulle mikrokosmos
vie mut lähemmäksi sua

--

ja mä näen elämän
kerroksittain syntyvän





haudankaivaja

--

kahdeksan virhettä kuvassa, jolla myyt sieluasi
kymmenen virhettä luvassa, kun sä kerrot uskostasi
sä olet tähti, hyväntekijä, pyhä uudisraivaaja
mietin lähtisinkö sun mukaan, mä kyyninen haudankaivaja
kun kaikki on kaupan: suru, tuska ja kärsimys
minä kaivan haudan, jossa lepää epäilys 




Omat laulut - näyttely
Johanna Sipilä & Pekka Turunen
TikettiGalleria
2.4. - 2.5.2016

"Näyttelyssä on esillä Turusen valokuvia ja videoita sekä Sipilän maalauksia.  Molempien taiteilijoiden teoksia on aiemmin käytetty eri tavoin Ismo Alangon levynkansissa ja konserttien visuaalisina elementteinä."

Minä mattimyöhäinen tietysti viimeisenä päivänä liikkeellä...


Kankaalle vangittuja sanoja. Yllä muutama hätäisesti räpsäisty kuva. Johanna Sipilä on osuvasti tallentanut Alangon musiikin tunnelmia kankaalle.


Alla oleva Pekka Turusen valokuva on ihana. Jos nyt kysyttäisi "mitä sinulle kuuluu?", vastaisin tuota kuvaa näyttäen "hyvää".





maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kevät

Puut vielä paljaat. Ei kauaa, pientä vihreää jo paikoin kurkistaa oksistojen silmuissa.




Valo pääsee metsään, ruskean likainen risukkokin on houkutteleva. Ei hehkeä kesäkaunis vaan sellainen viehättävän paljas, natiivi.




On tietenkin puli puli sanova puro.





Jollekin on tullut kiire.




Joku riidellyt.




Joku rakastanut.


                      
                       Maire + Pekka
                                             Manu + Päivi
                                                                  Meeri + Paavo
                                                                                        Mona + Per
                                                                                                          Mikko + Pihla
                                                                                                                                ....
                                                     






 Muutaman päivän olen painellut myös pelloilla, niillä joilla talvella hiihdin. Maisema on sama, mutta kuitenkin kaikki näyttää erilaiselta. Sulaneen lumen alta paljastunut sänkipelto on juuri sopivasti kuivahtanut kävelijää varten. Saa hiippailla rauhassa, kuunnella lintuja, tuulta. Aurinko lämmittää mustan takkini selkää.

missä kävit?
pellolla.
?.... okei. 




Kulmat hiukan kurtussa, unohdin nenäsilmät kotiin. Siis silmälasit, rillit, kakkulat, näkimet. Opin M. Agricolan päivänä uuden (jo käytöstä poistuneen) sanan - nenäsilmät. Hauska.

Nenäsilmien läpi olisi ollut mukavampi katsella lintujen kevättä. Tänään mukanani oli onneksi toinen silmäpari, joka tarkensi sumeaa kaukonäköäni.

taivaanvuohi... 
kurkipari... ne sentään näin itsekin

Olisi tiedossa käynti optikolla.

Kietoudun pellolla kurkeni käsivarteen ja tihrustan taivaalle. Voihan fiilis. Aika simppeliä, eikös?

Täytyy myöntää, niin mukavaa kuin heinähattuna onkin - huomenna hymysuin kaupunkiin.


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Valo

Valon voimaa, luulisin.

Se, että tänään olen fiilistellyt olemisen onnellisuutta pitkin päivää.

Tuli eteen esimerkiksi nappi, joka sai nauramaan, kangaskin kuin kukkaketo. Vaikka vaate ei ollutkaan 'mun vaate', se ei vähentänyt hymyä.




Kevät on vasta käynnistynyt, tuntuu kesäkin jo varpaissa. Siis varpaat odottavat laidunaikaa, aikaa jolloin kenkiä ei juuri käytetä. Muutama kuukausi vielä.  

Aku jo kurkki muurahaispesää, vielä oli hiljaista. Kaksi päivää sitten vietettiin muuten Maailman autismitietoisuuden päivää, jonka tarkoituksena on lisätä suuren yleisön ja autististen lasten vanhempien tietoisuutta autismista. Perheemme nuori herrasmies, harvoin ja valikoiduin sanoin kommunikoiva Aku on jo 23-vuotias. Dg. autismi. Tiedän jo, etten voi tietää kaikkea autismista, josko kukaan voi. Mutta tuntea siitä paljonkin voin. On sellainen tiedon, tuntemisen, ymmärryksen, hyväksymisen ja soveltamisen kombinaatio. Tiedän senkin, että tuo mainio tyyppi on opettanut ja kasvattanut vanhempiaan, veljiään, serkkujaan, kummejaan ja muita läheisiään enemmän kuin mistään tiedonlähteestä voi oppia. Se, että on erityinen olematta erityisasemassa. Yhtenä muiden joukossa. Ominaisuuksien kirjo nimeltä ihmisyys - se on se juttu.



   
                        

                          Mun metsäkaveri.
                                                                                                     




Lisää kevään ja valon asiaa - kotimatkan kahvit (tai kaljat, hah) kannella. Kohta pääsee. 





Kävelin tänään auringossa divariin, sekin yksi 'valoa ikkunassa' paikka. En muista että olisin antikvariaatista koskaan pahoilla mielin poistunut, päinvastoin. Jos onkin ollut allapäin, on pahat tuulet jonnekin tuhansien niteiden sekaan unohtuneet.


Sain hiukan siivottua kirjahyllyäni, löytyi muutama kiertoon lähtevä. Seuraavia tulokkaita on mukavampi kotiuttaa kun niille on tilaa. Et on niinkuin tervetullut olo :).  


Minulla on (taas) aika tunnepitoinen suhtautuminen joihinkin tavaroihini.


 "Oi hitto, nyt tulee kiire bussille. Kuule Lindley, niin paljon kuin haluaisinkin seurassasi jatkaa täytyy soitto nyt kuitenkin lopettaa". Siirrän soittimen neulan sivuun, sammutan laitteet. 
"Juttelet sä sille levylle?" kuuluu nauraen eteisestä. 
"Tietysti, onhan epäkohteliasta lähteä kesken biisin kävelemään."











Ai niin, muutaman uuden tulokkaan kanssa oli eilen leffailta(päivä oikeastaan). Hirmu jännää.

"Sitten hän näki ne. Lokit. Ulapalla, keinumassa aalloilla. Ne, joita hän oli ensin luullut vaahtopäisiksi aallonharjoiksi, olivatkin lokkeja. Satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Ne nousivat ja laskivat aaltojen mukana pää tuulta vasten, kuin mahtava laivasto...". 

 



Mitä kevätaurinko siis saitkaan aikaan? Yhdellä päivän paisteella muistutat minua hyvistä jutuista. Herätät. Että on ihmisiä, joiden olemassa olon tiedostaminen riittää hyvään olooni. Näkeminen saa hymyn kasvoille, läheisyys tuo lämmön, lohdun tarvittaessa.



Iltavalokin on ollut häikäisevää tällä viikolla. Ismo Kullervo - kukas muu.







Että onhan noita, onnelliseksi tekeviä asioita. "Paskan määrä on vakio", sanoi topakasti opettajaystäväni kun pääsiäissaunan lauteilla vihtoen ajatuksia vaihdettiin. Niin, se osasto tulee perässä jokatapauksessa, joten keskityn onnellisuuteen.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tänään



Aurinkoa ja pakkasta. Värejä sikin sokin. Lautasella suolaista ja makeaa. Viileä huone, peiton alla on lämmin.







Vastakohtia. Sekoituksia.

Sovussa keskenään kodissani.

Seinien ulkopuolella pelottavan riitaisaa.





Tuohon tassuun kuuluu vihreä kumppani. Yksin näyttää surkealta.




Varjoihin vaipuu jotka eivät vihreää nallea vierellään kestä.












 

Tuntuu tuskaa. Niin kauheeta scheissea taas, ettei jaksa ajatella ees. Kyllästyttää ajatella. Ai mitä teen? Luen, kirjoitan, myyn kirjoja, soitan kitaraa. Keitän Karille kahvia. Väkisin, hampaat irvessä. Olla ystävällinen ja kiinnostunut mahdollisuuksien mukaan.

Noin kuvaili eräs tuntemuksiaan tänään. Jotta jaksaa, täytyy sulkea muutama ajatteluhana. Tulvii muuten.


En vieläkään ymmärrä elämää, rakastan sitä silti. Vaikka väkisin.



 

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"En ymmärrä elämää, rakastan sitä"





"Mitä taidetta tuo taulu esittää?", kysyi juniori kerran.
"Mitä ikinä haluat", muistan vastanneeni.

Mietin mitä itse haluan siinä nyt nähdä.



Kun edessäni on (taas) kasa sirpaleita.

miksi juuri se rakkain, toimivin, minun tarpeisiini sopiva

Rikoin sen. Typeryyttäni, huolimattomuuttani. Kaadoin kiehuvaa kylmän päälle. Eihän mikään (kukaan) sellaista kestä. Ellei ole kiveä.






Ismo Kullervo laulaa kanssani "mä olen hölmö, pelle, aivokääpiö, kaikkien aikojen idiootti".

"En  ymmärrä elämää, rakastan sitä" Alanko jatkaa. Tuohonkin yhdyn.

(Levykansitaide onnistuessaan <3, tässä yksi.)
 



"Muumipeikon on helppo nähdä itsensä Mörkönä.
Hän on olento, joka pilaa kaiken, mihin haluaisi liittyä, 
ajaa pakoon ne, joita hän yrittää lähestyä."





Haluan...


... paeta kaltevan katon alle. Kuulokkeet korvilla, nurkkaan neulomaan.


--

Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.

(Aale Tynni)







... lämmitellä varpaita uunin reunalla.

... keittää iltakahvit.

... tuoksutella palavaa puuta.

... työntää tuleen turhan, huolen, harhan.

... lukea, laulaa, luritella.

... saunoa, suunnitella (mieluiten samaan aikaan).

... olla hiljaa, kuunnella sitä.


... tehdä niitä pieniä asioita jotka saavat aivojeni mielihyväkoneiston käyntiin.


"Kun näkee niin hirmuisen paljon kunnottomuutta ja huonoutta ympärillään. Ja kun sitten lisäksi itsekin on huono. Tahtoisi olla hyvä eikä kykene. Tahtoisi ymmärtää kaikki ja on pimitetty."
                                                                                                          (Minna Canth)




Aina kuitenkin löytyy jotain (tai joku) joka kuorii lisäaineilla koreiksi ja kestäviksi kyllästetyt arjen kuoret kauniiksi keoksi. Rauhallisesti siirtää ne jäteastiaan. Istuu eteesi, katsoo silmiin, hymyilee. "Herkullista", toteaa.

























Ostan itselleni pahvisia kukkia - niitä joita voi myös kuunnella...












































... ja purskahdan parkuun 'muuten vain'-  kukkia saadessani.







Keski-ikäistyvä hassu nainen.

Ajatus ja mielialat hyppivät laidasta laitaan. Hormonimyrsky? Rakastunut kumppaniini jokaikisellä ruotoni solulla. Mieheen jonka käsivarsi on mielestäni tehty uumaani varten. Jonka askeleet sopivat omiini. Harpomme konkkelikoivillamme samaan tahtiin. Olen onnellinen. Lapset voivat hyvin. Työtä on niin paljon kuin haluaisi tehdä. Kotimme on viihtyisä. Naapurit hymyilevät. Kaupasta saa kaikkea, milloin vain. Aurinko paistaa.

Mitä ihmettä rimpuilen? Että voinko elää pientä onnellista arkeani kun ihan lähellä ihminen riistää toista?

Melkein suutuin Saul Bellowille, joka oli laittanut kirjaansa kolmivuotiaan väkivaltaisen murhan. Äitinsä riepotteleman, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Bellow pamautti tapahtuman esiin varoittamatta. Ahdistusitku ei ollut loppua. Kohtaus kirjassa muistutti etten pysty muuttamaan maailmaa oikeudenmukaiseksi. Aina se kyykyttää.

Ajatus totisesti hyppii. Nyt oksettaa, kohta innokkaasti ryntään tulevaisuutta kohti.


Tänään on maaliskuun 19. päivä. Iloitsen kaikista 'minnacantheista', rohkeista eläjistä, ajattelijoista, vanhojen tomujen tuulettajista.

"Kalliin ajan lisäystä" annetaan virkamiehille - eiköhän oikeus ja kohtuus vaatisi, että heiltä myöskin otettaisiin "huonon ajan vähennystä".                               
                                                                                                                (Minna Canth)


Elämäni musiikki menee mollissa.



T. melankoliadiggari