keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesä keikkuen tulevi

Kesä odottelee jossain. Kulman takana, mäen alla. Kurvaa välillä näkyviin, pujahtaa piiloon.

Kalareissulta palannut juniori jo selvä kesälomalainen - ei muista asiaa nimeltä aamuherätys. Huolettomasti hiippaa tokkuraisena keittiöön, kulauttaa vesilaillisen ja palaa unimaailmaan. "Ai sä meetki töihin, niin niin nyt olikin keskiviikko. No hyvää työpäivää." Nielaisen suuhun pyrkivän hyvän koulupäivän toivotuksen. Kuuluu jo tuhinaa.

Nyt on jo kesäkuun kymmenes. Ja olen unohtanut alkaneen kesän.

Pysäkki-ihmisenä olen yhä siellä suvivirsiviikossa, kohta on kesä kun koulut loppuu, onnea valmistuville jne. päivissä. Mitä sitten olen tehnyt kun en ole kesää laskenut tajuntaani?

Töitä.

Suunnitelmia kesää varten. onkohan ne valmiita kuukauden päästä? kahden?

Harjoitellut kesäkinkereihin lainalapsen ja yhden omistani kanssa. Festarituoksuja ja rytmejä, bajamajat. Hetkittäin auringonlämpö selässä, joukko hyväntuulista hytkyvää ryhmää yrteillä ja ilman.



Silitellyt kirppiksille kiertoon meneviä helmoja.



Katsellut kuvia viime kesältä.

ai juu, tomaatit piti istuttaa... riisisäkit taisin laittaa valmiiksi tuohon laatikkoon jo maaliskuussa...



olipa kuuma tuo kirpputoripäivä... nenä ja olkapäät punottaen iltasaunaan



Ja niin edelleen. Kuvia leppoisuudesta, lämmöstä.


Viime viikonloppuna vietimme siskospäivää. Pyöräilimme samaiselle pikkukylän kirppikselle. Helmat hulmuten, sukkahousut jalassa.



Muutama kiva löytö, paljon naurua. Sellaista saumatonta duoilua.
"Ootte mainioita, tekisin teistä siskos- jutun", sanoi eräs myyjä.

Juu, juttu on olemassa.

Jatkoimme piknikille Kirkkopuistoon (ei taida sillä pikku nurmialueella kirkon parkkipaikan vieressä olla virallista puistostatusta - tai no, nyt on). Avocadoa, juustoleipiä, pähkinöitä. Viileyttä torjuimme kirppislöydöillä: mekolla, villapaidalla. Siskon villasilkkihuivilla (upea). Punaviinillä. Naurulla, yhdessäololla. Niin paljon aina puhuttavaa.

Kirkkoon matkaava Jimmy Pagen näköinen vanha setä otti meistä kuvia.

Mikä päivä. Pienestä kiinni. Ei haitannut tihkusade. Villa, viini ja sisko lämmittivät.



 things are goin´

 round
               and 
                         round    








Mutta ei tuokaan päivä kesää tajuntaani tehnyt, ainakaan pysyvästi. Jatkan suunnittelua. Kesä tulee kohta. enkä tarkoita hellettä, vaan sitä tunnetta kesästä.... vapauden, herätyskellottomuuden... voi kellua...


Loma. Se on loma jota odotan. Siitä alkaa kesä.

kuukausi vielä, huoh





maanantai 1. kesäkuuta 2015

Matkaan (mars!)

Yhä pysäkillä. Tai oikeastaan monikossa, pysäkeillä. Olen jo vauhdissa. Matkaan junalla, raitiovaunulla, bussilla. Seison pysäkillä, asemalla ja odotan. Astun kulkuneuvoon, istun alas. Katselen ikkunasta ulos. Katselen ihmisiä. Suljen silmät ja suunnittelen.

Matkaa maailmalle. Tai vaikka Savoon. Tai pikkuruiseen saareen, jossa ei ole muita. Vain lilliputtimökki sinapinkeltaisine sohvineen.  Minä ja koko maailma ympärilläni.

Miksi tuntisin itseni yksinäiseksi? Onhan planeettamme linnunradalla.
                                            (Henri David Thoreau)











Mielikuvat. Niissä on hyvä.

Kesälaitumet, Cyndi, hamekangas.




Kotioven viereen joku on istuttanut hamekankaan värisiä kukkia. Pelargonian ja jonkinmoisen huitulan, sellaisen tähkäkukan.








o
n

k
a
u
n
i
s

t
o
t
i
s
e
s
t
i




Pysäkkien välillä nuoret nauravat. Kesälaitumia odottavat.

Koulunsa lopettaneita, jatkavat uutta tuntematonta kohti. Yksi määrätietoisesti, reitti selvillä. Toinen tuumailee, miettii mihin kääntyä risteyksessä. Noita tunteita on yhä, vähän väliä mietin suuntaa, iän ja kokemuksen turvin risteykset ihania mahdollisuuksia.

Pojat lukivat ammattiin valmistuneelle serkulleen Pikku prinssiä. Sen kohdan jossa katsellaa ruusuja.

Runokirja on lahjana se kukka joka ei kuihdu, näivety, matkaa maatuviin roskakasoihin. Tällä kertaa tyttölapsi sai Sinervoa.

Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
on sinussa, kourallinen
hekottavia kyyneliä
  
(Helena Sinervo)






Alakoulun päättänyt juniori laittoi hymypatsaansa talossa jo olleen viereen.
"Toi sun on aika rupunen."
Onhan se hiukan kolhuja saanut ja arpinen, elänyt. Pohjaan raapustettu 30.5.1984. Kaunis ja kestävä. Ja yhä hymyilee.

Matkaan - jonnekin. Mielessä tai todellisuudessa. Ei sen väliä. Kunhan matkaan.





maanantai 4. toukokuuta 2015

5:15

Olen ollut pikkasen pysäkillä. Tarpeeni irrottautua arkirutiineista tuntuu loputtomalta.  Ei huvita aikuisten 'pitää' puuhat. Haluaisin vain hengailla ja hullutella. Hippeillä ja fiilistellä. Istuttaa taimia, tapetoida, kuunnella musiikkia, kävellä tuntitolkulla kaupungilla, kääriytyä käsivarteen, lukea, tonkia divareita. Neuloa, ommella, suunnitella, raapustella ajatuksia.  

no eihän noilla elä, eläke ei kerry, mitä jos kaikki ajattelisi noin... blaa, blaa, blaa

Niin niin. On systeemi. Plääh.

Annan villakoirien vilistä, kaapaisen suurimmat vastaantulevat käteeni. Pyykkikone pyörii silloin kun huvittaa tai kun puhtaat sukat uhkaavat loppua. Syön milloin sattuu, lojun lattialla kirjan kanssa.

Kevätväsymys? - vaikka ei väsytäkään... intoa on - paitsi klo 5.15 herätyksiin.

Väsyn töissä. Työssä jossa periaatteessa viihdyn - kuitenkin se tuntuu taas vain tylsältä välineeltä suoriutua välttämättömistä kuluista.


Toissa viikolla irrottauduin. Menin satamaan, hyppäsin lauttaan, kelluin lahden eteläpuolelle.
Unohdin puhelimeni kotiin. Muutaman päivän lilliputtiloma ilman puhelinta - tuntui mahtavalta.

Pieniä latautumisjuttuja.

Viettää päivää katsellen. Istua ikkunassa.



Kurkkia ikkunasta kadulle.



 Kuvitella olevansa prinsessa linnan tornissa...




  ... joka laskeutuu salonkiin aamiaiselle...












... perhosmekossa ja villasukissa.



Prinsessa pujahtaa pubiin, pelaa biljardia Beatlesien seurassa. Juo olutta keskellä päivää. Hyppii hihkuen tasajalkaa kun voittaa erän.


Pitää kädestä kiinni.




Kelluin lahden yli takaisin.

Kävelin lapsuudenajan kovaksi kuljettuja polkuja.


Katselin kevättä.


Kuuntelin The Whon 5:15. Ne aamuherätykset - vielä pari kuukautta.

yksinkertaista
mennä hetkeksi sivuun
satuun

todeta
täällä olisin useamminkin














maanantai 13. huhtikuuta 2015

Sunnuntaina sinistä

Sunnuntaina huomasin istuvani keittiön pöydän ääressä - usein. Katselin ikkunani ohi lipuvia hahmoja. He sytyttelivät tupakkejaan, laskivat kolikoita haparoivin sormin, päät yhdessä. Taisi suuta kuivaa. Sunnuntaiaamu lähiössä. Illalla luettu Melleri tuli mieleeni kun seurailin neurologisen naapuruston aamupuuhia.

                                                        Kuule lauri hei älä mulle ala
                                                        ihan totta stikkaa vaan spaddu
                                                        ja lähe vetää
                                                                      Älä mulle ala, älä ala
                                                        Kato
                                                        Näin On Näppäimet
                                                        qwertyuiopåü 




Hidasta nautiskelua.  Lehti ja lempeää musiikkia. Genesis myy Englantia punnalla, saksan aksentilla mies laulaa olevansa nervous and blue, aamun suomiedustus antaa maailman rullata suuntaansa.

Today I'll take my time
let the whole world ramble on
If it rains outside, that won't bother me
Let it rain or shine, it's all the same to me
Let it drift on by, you'll be seeing I won't be worrying
like before 

(Pembroke)

  
"Sä olet kyllä hauska - kahvia ja teetä samalla aamupalalla".
Niin, ensin kahvi sitten teetä.
Pöytäliina pitäisi vaihtaa, totesin.

Leivotaanko pullaa? Joo.



Kävely siniharmaassa sadesäässä. Ompelua. Värjäyspuuhia. Sinisiä juttuja. Oho. Sinistä mokkaa jeesuskirpparilta. Odotellut osoitetta minne asettua. Nyt löytyi yksi.



Vaihdetussa liinassa muutama sininen kukka. Pöydän ääressä istuskellaan kasariajalta olevan koivuisen tv-tason päällä (ruma kun mikä, mutta täyspuinen joten...). Toinen istuintyynyistä sai mokkapäällisen, sinisen.


Värjäyssessiossa alunperin vaaleat mekko, jakku ja ostoskassi verhoutuivat sinisyyteen.



Odottelevat nyt tovin seinällä Toven toverina. Mekko kesää, jakku korjausta, kassi kauppareissua.


Siniharmaa, laimea sunnuntai. Pidin siitä.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Hetkeksi hiljaisuuteen, hitauteen

Aikatauluja. Ajanvarauksia. Jumittavia koneita ja ohjelmia. Jumittavia ihmisiä - minäkin. Juoksevia. Huutavia. Aivan liian äänekkäitä. Ärtyisiä.

Juna-aseman portaissa kehoni tuntuu hiljentävän vauhtia automaattisesti kun ympärilläni olevat ihmiset lisäävät sitä. Pidentävät askeltaan, ryntäilevät, tönivät kiirehtiessään lähtevään junaan. Johon on ehdittävä. Seuraavaa joutuu odottamaan jopa vartin. Jokin minussa vastustaa vaikka Kiireen imu on voimakas. Halu juosta, ehtiä. Ehtiä mihin?

kävelijän vakionopeudensäädin
sen haluaisin
tasainen vauhti, rauhallinen
liikkeen pehmeys
onkohan sellaista säädintä

on tietysti
unohdin sen

pääluuni alla

tarkistan säädöt, päivitän
siihen kivikautiseen versioon
jossa ei ole kiire



Tarve siirtyä hiljaisuuteen. Maalle.


Kuunnella ääniä luonnosta. Kolme viikkoa sitten jää paukkui, kumisi, kolisteli. Riehui oikeastaan. Onkohan jäätä enää? Ei taida. Olisin halunnut nähdä jäiden lähdön, kun kevät rikkoo talven kilven.

Antaa puupölkkyjen rasittaa ruumista.



Tauolla aurinko hellii. Saa näyttää metsäläiseltä. Asu lainataan mökin emännän isän varastoista. Takki tuoksuu metsätöiltä.



 Illalla odottaa sauna. Pölyt kehosta, pahat ajatukset mielestä valuvat pesuveden mukana maahan.



Istutaan tuvan pöydän ääressä. Jutellaan tai ollaan hiljaa. On lämmintä. On sisko.



Katselen illalla kun heimolainen sujahtaa lapsuutensa lakanoihin.



Aamulla paistaa aurinko.


Kohta lähden. Puolimatkassa kääriydyn hetkeksi käsivarteen. Huominen perjantai on pitkä - onneksi.
Puput lapsuudestani jäävät kotiin vilkuttamaan.


in silence easy
to be born again
           -
ain´t nothing but a stranger in this world
I´m nothing but a stranger in this world

Van Morrisonin Astral Weeks levy on soinut viikolla usein. Jäänyt soimaan myös mieleen. 

Mieli, joka tarvitsee 'vaihtuvat vuodenajat'. Kun joskus tuntuu ettei kuulu tänne.



perjantai 13. maaliskuuta 2015

Risuja, ruusuja ja "Simple human kindness"

Kurkotellaan. Vaikka ylhäällä on harmaata. Kurkotellaan silti. Kevät tulee.


Halkeamia, säröjä.

Maailma alkaa auringonkeltaisesta,
vihertyy, sinertyy, rusottaa - liikut, käännyt
samana kaikissa maisemissa ja kaikissa niissä
muuttuen lakkaamatta. 
(A.T)
 

On pysähtynyttä, harmaata ja hiljaista. Risujen takaa pienen likaisen puron solinaa. Iloinen ääni. Kuulee kun malttaa olla hetken aloillaan, kuunnella, kurkistaa.








Löytyy ääniä, liikettä, sävyjä. Risuröykkiön takana elämää.
  
suojassa? 

Sammal on sotkun keskellä niin vihreää, että tekee mieli koskea, silittää.

Maa on viisas äiti: se ottaa vastaan
lastensa levottomuuden,
painaa ahdistuksemme rintaansa vasten 
lujasti, lempeästi.
Istu neljän lähteeni väliin, ahdistettu,
kerro kaipauksesi ruohoille ja puille.
Lehdet vievät sanaa, ruohot kantavat kauas,
ystävä kuulee kutsun,
saapuu luoksesi, nurmen samettipintaa
astuen niinkuin kauris.

(A.T)



Luonto on uskomaton systeemi.

Kuten me ihmiset. 

Kuten eräs potilaani, 82-vuotias englantilainen herrasmies, entinen opettaja. Astui työhuoneeseeni, otti ruutuhatun päästään, kumarsi kevyesti.

"Hello, I´m Sherlock." ja totisesti, hän oli kuin tuo kuuluisa etsivähahmo "... okay, then I´m your Watson."
 
Näin keskustelumme alkoi. Viiden minuutin aikana ehdimme tarttua oleelliseen - miten uskaltaisimme antaa itsestämme enemmän, hymyillä tuntemattomalle, tervehtiä häntä, oikoa kurtistuneet kulmat. Tuuletella onnistumisia, näyttää onnellisuutta, antaa. Miksi jurotamme? Keskustelua syntyy helpommin huonosti olevista asioista. Tai ainakin puhetta. `Sherlock´ tarttui kulttuurieroon.
Palattuani lomalta, kaksi kollegaani huutelivat hymysuin "voi, kaipasin sua viime viikolla"... "ihanaa kun olet palannut"... "mietin monesti sua". Kiire toki vahvistanut kaipausta, mutta nuo huudahdukset aamulla tuntuivat tavattoman hyvältä.  Ja kyllä, tuulettelevat työtoverini edustavat muita kulttuureja - toinen afrikkalainen, toinen unkarilainen. Muut murahtelivat "moi"... "huomenta".


 Iäkäs opettaja poistuu tervehtien. Palatakseen työhuoneeni ovelle muutaman minuutin kuluttua. Ojentaa kimpun keväisen keltaisia ruusuja.

 "You´re lovely nature. An angel."
Oi oi, kohteliaisuuden vastaanottaminen tuntemattomalta, opettelen - opin. 

Voisiko opettaja adoptoida minut?







Jos joskus on pidellyt kädessään aaltojen hiomaa kiveä niin sen ymmärtää.
Että rakkaudella ihmisen sielun voisi silittää eheäksi.   
(K.K)

    

Hyräilen mielessäni tätä.

Astelen junalta kevein askelin, ei vielä kovin keväisissä kengissä mutta kohta. Harmaa verho väistyi auringon edestä.



Lainoja
Aale Tynni: Vihreys
Katja Kettu: Piippuhylly