lauantai 24. tammikuuta 2015

Kauris


Olen horoskoopiltani kauris. Tapaninpäivänä syntynyt, aamuyöstä. Pimeään joulun aikaan. Ihmekös että pidän mustasta, hämärästä. Joulusta, sen tuoksuista.



 Olen yleensä hiukan hämmentynyt kohdatessani ihmisiä, jotka kysyvät liki tuntemattomiltakin jo kolmannessa lauseessa "mikä olet horoskoopiltasi?" Kummallinen kysymys minusta. Ehkä siksi etten ole ollut horoskooppimerkeistä kiinnostunut.

Uteliaisuus on tosin herännyt. Sillä melkein aina tuohon tiedusteluun vastatessani, kysyjä näyttää epäuskoiselta. Kasvoillaan niitä ´täääähh´, ´no et voi olla tosissasi´, ´en olisi osannut kuvitellakaan´ -ilmeitä.

Siis tonkimaan minkälainen kauriin pitäisi olla. (Sopii kyllä että poikkean valtavirrasta, olla siellä marginaalissa. Ei kuitenkaan punakynällä.)



(Kaulakorut by Mine Güngör Art. Minulla seinäkoristeena. )

Kauris on kuulemma...

sitkeä ja kestävä
vakava ja kurinalainen
kärsivällinen, varovainen, erittäin käytännöllinen
vastuuntuntoinen
hänellä on korkeat moraalikäsitykset ja kypsä ajatusmaailma

no, onhan nuo ihan okei, periaatteessa hyviä ominaisuuksia, 
mutta kuulostaa vielä aika kuivalta tyypiltä...


Tosin olen se tyyppi, joka herää aamuviideltä vapaapäivänään. Neulomaan, luurit päässä lattialla istuen. Koska lapasten tilaaja on pakkassäällä ilman hanskoja. Sanoi olevansa mielummin ilman kunnes saa nämä omilta tuntuvat, hänelle tehdyt. Ja sanoi toista sovittaessaan "olen jo näihin rakastunut". Mitä muuta voi kuin laittaa tuulemaan. (kurinalainen, käytännöllinen, vastuuntuntoinen?)



Juniori totesi herätessään kummastelematta "ai sä oot jo siinä". Tottunut äitinsä aamuvariaatioihin.


Kauris on... 

konservatiivinen

joissain asioissa joo-o

kulturelli, janoaa kauneutta

kauneutta - kyllä kiitos

säästäväinen, joskus rahan käyttäminen on niin vastenmielistä, että elää miltei puutteessa

hah, rahan käyttö on helppoa kuin mikä, mutta sen tienaaminen yli tarpeen tienaamisen vuoksi 
- se on silkkaa elämän tuhlausta


Tämä horoskooppimaailmahan on mielenkiintoista. 


Kotiini on viime aikoina ilmaantunut kauriita sinne tänne. Pidän niistä. Ne saavat hymyilemään, niihin on fiilis ja kuulkaahan... minusta tuntuu että olen kauris. Koikkelehdin kivikkoisilla poluilla, hömelönä hyppelen välillä sinne tänne sivuun. Varmajalkainen joka voi vapista. Vakava hepsankeikka. Paketti vastakohtaisuuksia. Ihme miksaus. Se marginaalikauris. 

Rakastunut itseensä uudelleen.


Who do you love -taulu oli menossa peilin viereen. Kehotin (käskin) junioriakin lukemaan taulun tekstin aina ennen kuin kurkkaa peiliin. Diggailen nyt itseäni ja tuota tyttö ja kauris -taulua niin paljon, että teksti jäikin pöydälle, kuvan kumppaniksi.


Laulelen tämän kaunisäänisen miehen mukana.       



Black is the colour of my true love's hair,
Her lips are like some roses fair,

She's the sweetest smile, And

the gentlest hands,

I love the ground, Whereon she stands.


(Maria, olit oikeassa - kuva on niin mun, kiitos :) )



Näytänkö kauriilta? 





Eilen näytin kantojuhdalta.





Pakkanen, illan pimeys ja katulamput ovat kivoja. Paljon varjoja, ihania varjoja. Joillekin ja jossain pimeys on ymmärrettävästi vain synkkää pimeää. Minulle juuri nyt, tänään, tässä hetkessä pimeys on kauniita varjoja, syttyviä ja sammuvia valoja, sävyjä.



Miltä kaurisnainen näyttää?

tummat, poikkeuksellisen kauniit silmät, katse aistillinen ja kiehtova
uuh, sopii...

yleensä tumma, runsas tukka

sellainen hevosenhäntä... vaikkakin nyt aika pätkä

näyttää aina menestyneeltä (vaikka ei olisikaan)

plääh... so far away from me

kultakoruja, neutraali tweedtakki, klassinen jakkupuku

vanhoja isoja koruja, nahkahousut, korkeat korot... tai hamehippinä... miten milloinkin, 
mutta EI KOSKAAN kultakoruissa ja neutraaleissa tweedeissä

laatutietoinen

kyllä - itseni ikäiset ja omatekemät vaatteet 
ovat varsin laadukkaita :)


tyyli klassinen, bisnespukeutumista mukaileva housupuku tai vastaava, harvemmin keekoilee minissä

höpö höpö, nahkamini on mainio vaate


Voi, noita määritelmiä ja kuvauksia kauriista on vaikka kuinka. Täytynee palata vielä myöhemmin. Hiukan opiskella alaa.



Oikeasti näytän tältä... 

(tai siis tänään, huomenna saattaa olla jotain muuta)

..velmuilevalta pipopäältä, joka ei juuri viihdy kuvattavana...
toooosi tyylikäs... huomaathan klassisen menestyjän, haaah hah ha...



... ja hymyilevältä haaveilija hölmöltä. Viime viikoina useinkin.




Ilmenee sellaista vaaleanpunaista hattarafiilistä.

Voiko ihminen tuntua läheiseltä ja etäiseltä, vieraalta ja tutulta samanaikaisesti? Voi.

Palaathan kuitenkin maailmalta pian?

lauantai 10. tammikuuta 2015

Kaunis kiireettömyys


Herään, avaan silmät ja katson ulos. Siellä ne huojuvat, takapihan puut, joista on tullut kiireettömien aamujeni kaverit. (Hitaita aamuja on viikossa kyllä harmittavan vähän, etenkin nyt pimeänä aikana.)

Aamuaurinko värjää yläoksat. Hitaasti, verkalleen valo lisääntyy, oksien väri muuttuu. Yhtä kiireettömästi aloitan päivän, katselen, kuulostelen.



"Oho, noin pitkällä jo. Täytyy nousta." Ja vastustan hosumista. Muka kiire, mihin? Aikaa on.



Kiireettömyys on kaunista. Kun istuu vierekkäin keittiön pöydän ääressä lehteä lukien. Sen vanhan puupöydän, joka on kauniin lattiamaton päällä. (Ethän remontoi keittiövanhustasi... koskaan?)






Kun lukee lehdestä horoskooppia ääneen. Vaikka ei niihin uskokaan. Mutta niitä voi lukea ´hymyillään hölmönä´- päivinä.

Edessä on iskemätön vuosi... säästä muuten, mutta älä tunteissa.

(Onpa omaperäistä.)



"Veditkö tuon hatusta?"  Nauraa. En vetänyt. Joku vain tiesi mitä hämmentyneelle Ravulle piti sinä aamuna sanoa. 

Kauris ei ylläty omastaan. Rasittunut, koska olet lähtenyt liian moneen hankkeeseen mukaan. Kyllä. Yritä levätä. Selvä. Tunne-elämän erikoinen kokemus. On, on totisesti.



Kun voi hipaista toista. Kääriytyä hetkeksi käsivarteen. Kun ei ole kiire ahmia. Hotkien tulee ähky, valitus ja tympäännys. Hitaus on herkullista. Kun rauhassa mutustaa joka suupalan, maistelee sanottuja sanoja... mmm, hyvää.

Ymmärrätköhän itse miten ihmeellinen olet?

Hukkasin siniset kuperaruusu lapaset. Neuloin jämälangoista uudet. Ja pipon. Ja huivin. Olen neulonut tuntitolkulla useana päivänä levyjä kuunnellen. Taas aika syvällä levyissä ja langoissa. 

Kellun jossain epämääräisyydessä. Kiireettömyydessä. Täällä on aika kaunista.


"Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä:
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä."

(Lauri Viita)


keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Loppuja, alkuja

Vuoden viimeinen päivä.

Kaksi päivää sitten oli pirun kylmää. Kaikki kuurassa, ilma sinistä. Eskimona kävelin kippuraista tietä, oli liian kylmä juosta. Hiukset huurussa, peukkua palelsi. Kylmä on kuitenkin kaunista ajattelin.


Eilen oli nollakeli, tänään jo lämpöasteita. Harmaata vaaleaa suttua, sellaista sameaa. Ilma muuttuu kuin mielialat. Yht´äkkiä. Vakaa kaunis paukkupakkaspäivä on päivässä kahdessa vaihtunut vetiseksi epämääräisyydeksi. Kun kurkkii ikkunasta mihinköhän se nyt muuttuu, ylle villa- vai sadetakki. Jääkausikeli on helppo, siellä kelsin sisällä on turvallisessa kotelossa, talven rooliasu. Suttusää tuo epävarmuuden, kumma välitila. Talviteatterin lavasteet, selkeä käsikirjoitus katoaa ja näyttämöllä onkin vain sekamelskaa, harmaamekkoinen siivooja viheltelee luuttuineen.

Olisi talvipakkanen voinut vielä viipyä. Mutta palaahan se. Ensi vuonna.

Luulin tunteinenikin viettäväni tuollaista vakaata jääkautta. Voiko sieltäkin luonnon lailla vierailla hetkeksi suojasäähän? Lämpimämpään epävarmuuteen. Voi näköjään.

"Istutko kymmenen minuutin taksimatkan kanssani?"

Kun on joku, joka saa hymyilemään. Liki tuntematon, joka on etäisesti olemassa.

Lopuissa on paljon siivottavaa. Kuten joulun päättymisessä. Koristeet muuttavat taas vuodeksi rasioihinsa, sinne ylähyllylle. Kuusi, joka on saanut tänä vuonna nenäni tukkoiseksi ja silmät vuotamaan, saa lähtöpassit jo nyt. Harmi, sillä pidän siitä, sen tuoksusta. Mutta sen rinnalla en voi hyvin. Joten sekin yhteiselo saa päättyä.

Vuoden loppuun ja uuden alkuun tein suklaata. En ole saanut pähkinöistä, suklaasta ja taateleista vielä tarpeekseni, liekö sellainen mahdollistakaan. 



Esikoiselta sain mukin lahjaksi. Oli kuulemma näköiseni. Onhan se ainakin iso :). Olen jo unelmia pullollaan, osa kelpoja toteuttaa kun vain aloittaa, osa niitä kaukaisia  I wonder if... juttuja. Mutta lisääkin mahtuu. Unelmakupissa ei saa pohja paistaa. Aina on uusia alkuja.


tiistai 23. joulukuuta 2014

Aina yhtä lumoavaa

On lumi maassa. Hälyn vaimentaja, kaunistaja. Pienimmällä jo pulkka takapuolen alla, punaposkena nauraen viilettää. On kuusen koristelijoina tonttuja. Lapsenomaista iloa niillä kaksikymppisilläkin. Joulun tuoksuja. Oli uni, jossa hipaisin huulillani jonkun poskea ja se tuntui varpaissa saakka. Kohta astuu junasta sisko. Joulun lumous on taas meissä.



Olo on keveä kuin taivaalla pehmeästi kaartelevalla lintuparvella.




perjantai 19. joulukuuta 2014

Valmisteluja

Enää viisi yötä jouluun. On lomaa kaksi viikkoa ja juniorilla todistus taskussa. Iltaisin on tehty valmisteluja, pienellä poppoolla ja samankokoisella budjetilla. Tunnelmoitu, kuunneltu joulumusiikkia, poltettu kynttilöitä, juteltu.

Teimme lanttulaatikoita pakastimeen odottelemaan aattoa. Valmisteluihin kuuluu koemaistelu, nyt kaverina fetasalaatti yrttiöljyin, voi mikä herkkucombo olikaan.



Joskus keittiössä tapahtuvat kokeilujen epäonnistumiset yllättää. Tarkoituksena oli tehdä kermakaramelleja kookossokerista ja hunajasta. Sellaisia pehmeitä suussa sulavia herkkuja, joita voi antaa lahjaksi kauniissa vanhoissa peltipurkeissa. Suhteet ja kiehumiset ei aivan sujunut, kiinteiden namusten sijaan jääkaapissamme on nyt vuoallinen kinuskikastiketta. Mutta hyvää sellaista. Ei sitä lahjakippoon kehtaa lappoa, omaan kuppiin kylläkin. Pakasteherukoita, turkkilaista jugurttia ja tuota kinuskia - kuin kauan kaivattu sokeriton jäätelö, nam. (Ja kun juniori ei pitänyt kinuskin paahteisesta mausta, jää tekele minulle :) ). Herkku jäi kuvaamatta, sujahti suuhun sukkelaan. Sama iltana en taida toista kupillista...


Sataa vettä vähän väliä, siitä ilmenee harmitusta. Vesisateesta huolimatta pukeudun kuin eskimo, kosteus paleltaa. Tuuletusikkunasta kuulen kun sade matkaa äänekkäästi loristen viemärikaivoon. Ääni alkaa ahdistaa, sillä luen juuri Katja Ketun Hitsaajaa. Tarina pyörii Estonian onnettomuuden ympärillä, tulee surullinen olo. Suljen ikkunan, otan välilukemiseksi Hannu Mäkelän Tonttu joka pelkäsi joulua. Kirja sopisi varmasti monen johtoportaan lahjapakettiin. Yksinkertainen, verkkaisempi kehitys olisi monelle oikea juttu, ei kaikkien tarvitse matkustaa pendolinolla. Lähijunallakin pääsee. Kukin tavallaan. Ymmärtäväisitköhän?



Juniorikin on vaihtanut iltasarjakuvat joulutarinoihin, samoihin tonttutarinoihin joka vuosi.  Valloittavia, - ovat. Molemmat.




Neuloin nipun lahjalapasia. Sormien lomassa soljuva villalanka tuntuu hyvältä, jouluiselta. Voi kuvitella lumen putoilevan hiljaa. Putoilee puhtaana pimeän ja kuran peitoksi. Ehkä lähipäivinä.



 Vaikka onkin pimeää, sydämessä on valoa.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Parveilua

Taas on se aika vuodesta kun parvi kotkia, naakkoja, rääkkiä, kääkkiä, hyyppiä kokoontuu. Kunnes taas liihottavat kuka minnekin. Siis se parvi siivekkäitä, jossa kukin erilainen: pieniä, isoja, värikkäitä, mustavalkoisia, töyhdöllä ja ilman. Yksi yhdistävä tekijä parven puluilla on - ovat illan mittaan aika äänekkäitä. Saattaa huomisilla bongaripalstoilla ilmetä ihmettelyä: "..siis kummallinen sekaparvi, näkikö kukaan, outoja lintuja, ei näy mutta kuuluu... kaamea kaakatus, kuuluvat saunovan, kuuntelevat rokkia, soulia, funkia - kovaa, varjoja vain, näyttävät jorailevan, erikoiset koreografiat lentoradoissa...". 

Hoi siskot, kohta räpyttelen junalle, loppumatkan liihotan. Paketti jo valmiina.

Siis heimokokoontuminen tänään. Saunoen, syöden. Tonttuillaan. Tämä on ollut niiiin tilauksessa. Oi juhlaa!


Sisko ja neljä melkein ovat kaikki himojumppaajia. Who is who? :)

(Ken ihmettelee viittausta lintuihin, kerrottakoon: - tämä ystäväjoukko on kerran kaksi vuodessa tapaillut jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Miehet, kumppanit, poikaystävät alkoivat kommentoida tapaamisiamme ".. jaahas, kotkat kokoontuu taas". Tokihan me otimme linnut omiksemme - liihottavat, syöksyvät, vapaat taivaankaunistajat :) ).

lauantai 6. joulukuuta 2014

Päivä itsenäisyyttä


Juhlapäivä.

Pukeuduin juhlaan.
Kimono ja korvikset.



Luin kotimaisia, Onervaa ja Arvidia.



Tein juhlalounaan.
Feta-pinaattipiirakkaa .



Perinteitä.
Kaksi kynttilää ikkunassa. 
(Tapa jäänyt, lapsena äidin ja koiran kanssa tehtiin iltalenkki sen tehtaan ohi jonka kymmenissä ikkunoissa useassa kerroksessa 6.12 paloi kaksi kynttilää. Se oli kaunista. Miltäköhän siellä tänään näyttää?)

Tänä vuonna ikkunassani itämaisempi versio, ihanat lyhtyveljekset muuttivat meille.


Paljon ajatuksia, suunnitelmia, joulusta, talvesta, kesästä tulevasta. Missä olen, mitä haluaisin. Hetki basson pompottelua Peter Greenin kanssa, vähän neulontaa. Naapuriin pastapäivälliselle piakkoin. Itsenäisyysjuhlaa pienemmässä mittakaavassa. 

(Ja kun sieltä kipitän kotiin, voi juhlakaavan aloittaa halutessaan alusta. Eikös juhlat kuulu jatkua aamutunneille?)