maanantai 18. tammikuuta 2016

Hiihdellen

Eteisen kenkähyllyssäni tököttää nyt muiden tallukkaiden seassa kengät, jotkat yleensä majailevat unohduksissa vaatekaapin nurkassa. Kaivetaan esiin satunnaisesti talvisin. Viimeksi neljä-viisi vuotta sitten.

Hiihtomonot. (siniset...?)





En muistanut kuinka hauskaa tuo sivakointi onkaan. Talon kulmalta pääsee pellolle, metsään - hiihtäen tehdylle ladulle jota ei ole valaistu, jossa hiihtelevät eläkeläiset. Ja me. 




Kuvakulmasta huolimatta en ollut rähmälläni, putsailin suksen pohjia, katselin harmautta. Lumisadetta. Totesin yleensä vieroksumani tasaisen harmauden olevan tänään ihana asia. Turvallinen, äänet vaimentava umpio. Lumi on upea elementti. Ja takanani oleva nuori mies upea hiihtokaveri. Muutaman sanan vaihdoimme, omissa ajatuksissamme hiihdeltiin. Taitaa molempien pipojen alla olla paljon ajateltavaa. Kuitenkin oli se yhdessäolon tunne. Sellainen erityismies tuo Aku.




Samanlaiseen verkkaiseen "ai, tänne asti jo...", unohdun puuhiini -tyyliin olen vuoden aloittanut.

Vanhoja valokuvia, tuumailuvihkoja, kirjapinoja.

Pitkiä kuuntelusessioita...      Kuvan levyn sain lahjaksi esikoiselta. Tyttömäisen pinkki!



...joka tarkoittaa myös pitkiä neulontatuokioita - ja pitkiä sukanvarsia.  Paljon kertyneitä jämälankoja.
 


Lumisade ja pakkassää tunnetusti haastaa Valtion Rautatiet - harvennettuja junavuoroja, aseman ohittavia pikajunia, "tekninen vika, pahoittelemme..." kuulutuksia. Junapulmat ja kehno ajokeli toi mukanaan hyvääkin - sain isosiskon yökylään muutamaan otteeseen. Sisko siskonpedissä. Siis pitkiä juttutuokioita iltaisin. Ja lopulta väsyneinä hihittelimme ystävällemme (suunnittelee kesäkanojen hankkimista) lahjaksi annettavaa Pientä kananhoidon opasta vuodelta -31. Tarkkaa puuhaa tuo haudonta, munien tarkastelu jne.


Kuusestakin loppujen lopuksi luovuimme, vaikka ei olisi huvittanut. Puu oli kaunis kuin mikä. Punaiset tontut ja muut piippalakit varastoin pikaisesti joulupyhien jälkeen, mutta se kuusi... perinteisesti venytän ja venytän. Erityisesti tänä vuonna puuhun oli fiilis. Kannettiin kylältä ilmamyöhäisellä. Sitä koristellessa Aku mutisi 'Hemuli' Tapio Hämäläisen ääntä imitoiden: "Epäkasvitieteellistä".  



high flying bird



No mutta, jumittaja unohtaa joulun ja jatkaa talven viettoa.  Laitan levyn soimaan, kiroan hetken hemmetin syöpäsoluja, ryöväreitä. Onko se ajankohta vai mikä, mutta vääryys tuntuu reuhaavan. Tasan kahdeksan vuotta sitten suljin äidin sairaalahuoneen oven viimeisen kerran. Syöpä se silloinkin.

Hiihdellään hiljakseen.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Highlights

Viime vuonna (joka loppui eilen)


tapasin jonkun


joka käänsi katkaisijaa


sytytti

sai liekkinä loimuamaan


tein asioita joista nautin

yksin

metsät




vedet
























ihmisvilinät


ruusuja - risujakin



päätöksiä

sisko, enemmän yhdessä kuin aikoihin



vahvistui että on olemassa se kolmas sisko(s)



suunnittelin tulevaa

ja siitäkin listasta tuli pitkä.


"On hienoa kun yhä muistaa elämän kohokohdat kristallin kirkkaana. Ne epämiellyttävät ovat himmentyneet, haalistuneet - ei niitä oikein muistakaan", sanoi 91-vuotias isoäitini muutama viikko sitten. Valkoiset hiukset, hauras, läpikuultava iho. Kankeat, tottelemattomat raajat. Kirkaskatseiset, tarkkanäköiset silmät. Mieli ja ruumis eripariset. Mikä arkisto sinulla onkaan valkean kampauksesi alla.

Katselin taas hänen luonaan valokuvakansiota, samaa jota olen selaillut 40 vuotta siellä käydessäni.

katsopas 3-vuotias pikku Nina!
tällainen sinusta tuli
vieläkin opin ja uskallan
putoan, kiroan, kerään sirut, kokoan, 
ahneesti uskallan, aina uudestaan


Muistan tuon hetken tätini rippijuhlista. Minua jännitti, ihmisiä ympärillä paljon, kaikuisa kirkko oli suuri.

Haluaisin halata tuota pikkutyttöä. Kertoa että kaikki sujuu hyvin. Tai ei aina suju, teet virheitä, välillä sattuu niin vietävästi. Tapahtuu asioita joita et ymmärrä. Mutta 44-vuotiaana sinusta silti tuntuu että elämä on kaunista.


Vuoden ensimmäisenä päivänä astelimme hautausmaalla. Uuden alun kynnyksellä kävelimme siellä mihin joskus päädymme. Hymysuin sytytimme kynttilän.



Tästä erityisestä, ihanan kummallisesta kolmikosta havaitsin olevani nykyisin korkokengittä lyhyin. Me pönöttäjät :).



Aika rientää.

 




torstai 10. joulukuuta 2015

"Olen sinua varten luotu"



minä kesytön tyttö, meidän piti
vallata aika takaisin ja kulkea

löytää jostain salainen tie
joka kerran johdatti jalkani
(hah, punaisissa joulusaappaissa)
jalkojesi luo

tässä olemme vihdoin kasvotuksin,
toisemme löytäneinä
mikään ei ole meiltä mennyt hukkaan


koeta ymmärtää

olen sinua varten luotu


(lainattuja lauseita, sekaan sujautettuja sanoja Pablo Nerudan teoksesta Kapteenin laulut; Oodi ja oraat 3)


En tiedä saako noin tehdä, sohia ja soveltaa Nerudaa. Mutta niin kuitenkin tein. Kun sanat tuntuvat sisuksissa, sukellan niiden seassa, iloisen röyhkeästi nautiskellen. Tietoisena voimakkaiden tunteiden kääntöpuolesta - jos astuu harhaan. Neruda puhunee Harha-askeleessa syrjähypyistä, luen loppusäkeet mielelläni puuskahduksina hukkaan heitetyille hetkille.


Jos viet minulta elämäsi,
kuolet,
vaikka eläisitkin.

Kuin vainaja tai varjo joudut
vaeltamaan maailmassa ilman minua.






Aika tummanpuhuvaa tekstiä - kuvakin.

Mutta valo on olemassa, on on. Heti siinä vieressä.





keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Marras, mainio marras

Pimeys. Aamulla on seurana ja jo alkuillasta kietoo kainaloonsa. Kun ikkunasta katsoo ulos, näkee vain heijastuksen itsestään. Tämä on synkkyydestä huolimatta mukavaa aikaa. Voi piilotella, olla halutessaan liki näkymätön. Tutun turvallista aikaa ennen joulua. Luppoilua. Töistä kaahaan (miten kävellen nyt voi kaahata) kotiin, jossa pikainen ruokahuolto, pikainen päiväraportti juniorilta, villasukat jalkaan (jos ei jo ollut valmiina) ja vaakatasoon. Lukemaan. Kiiruhdan tarinaan, jonnekin, minne vain. Puhelin soi, ärsyynnyn häiriöstä. Kiukuttelen, en halua höpistä joutavia.

Marras on mökissäni harras. Sitä ei sopisi häiritä. Aamujunassa mulkoilen 'mökääjiä' tuimasti. No hitto, tarviiko aamuhämärän syleilyssä huutaa luuriin uudesta neljän metrin sohvasta "jota sun on Pipa ihan pakko tulla kattoo", sävyihin sopivista koristetyynyistä, siipasta joka ymmärtää lähteä työmatkalle viikoksi, iiiiihanista uutukaisista viinilaseista "joista sun on Pipa iiiiiihan pakko tulla ottaa muutama lasillinen"... (ja sitä kesti ja kesti, koko hiivatin turhan Espoon halki matkatessamme, vastakkain, kengänkärkemme toisiinsa osuen...  sinä ikäiseni nainen möykkäsit kuin pahin teinisuttura...).

Olen siis myös ärtyisä. Vetäytyvä. Valikoiva. Jutut joihin omat ihtohimoni kohdistuvat herättävät minut tästä hartaasta marrashorroksesta. Silloin olen samanlainen poriseva papupata, punaposkin puhua pulputan.

Yht'äkkiä saan puustin - jynssään tuon vanhan höögforssin noesta ja rasvasta. On marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä. Sopiva päivä isäni entisen työpaikan tuotoksen pesuun.

Millaistakohan tehtaalla oli 70-luvulla?



Marraskuun toisena sunnuntaina katselen kuvia vanhemmistani. Tämä kuva on vuodelta -67. Miten onnellisilta he näyttävät.

isäkseni tulit
kun rakastuit kuvan kaunottareen
äitiini
velmu olit
äidin suuri rakkaus
pipoa ja teekuppia teille ikävöiden nostan 
































Yhdessä yhä.




Kesällä teille Porissa juttelin - tai ettehän te siellä ole, kivelle on kuitenkin kiva kertoa kuulumisia, on jotain mihin koskea. Vähän kun pitelen kädessä isän piippua tai painaudun äidin juhlamekkoa vasten. 

Mielessäni pysytte tuona kihlajaiskuvan onnellisena parina. Ennenkaikkea parina. Rakastuneina.


rakkaus, mitä se on
jotain jota en oikein osaa käsitellä, kaitsea
villinä tulee, valtaa minusta osan, yrittää kaapata kokonaan

ja onnistuu 
ääni(mies)            
              joka tekee minut onnelliseksi

etäinen ja silti siinä


Marrasmietteitä. Rakkaus ja kuolema tuntuu kulkevan niissä käsi kädessä. Ilman dramatiikkaa tai liiallista pelkoa. Kummallisen luonnollisesti, osana surupolkuja. Voimakkaita fiiliksiä molemmista, alkuja, loppuja, uutta ja vanhaa limittäin - sellaista koripunosta olemme.




Niin, ja rakkautta
Jota vaalia
Sitä säilyttää 
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo, mut mä odotan sua

--

Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
                                                      (I.Alanko)




Ja kierrätyskeskus - mitä ihmettä... katsokaa nyt noita kansipapereita... <3 <3.

Säilyneiden aarteiden ihanuus.



maanantai 26. lokakuuta 2015

Tuiki tavallista (t)aikaa


Tänään kotiin tullessa ihastelin kuuta. Suuri, kermanvaalea köntti taivaalla. Juuri tänään kuu vaikutti ihmeelliseltä, sen olemassaolo. Siellä jossain kiertoradallaan, leijuu.










Leijuin kotiovesta sisään. Potkaisin kengät jalastani ja ah, nautin. Ai mistä - ihan vain maanantain sujumisesta. Ihmisistä, tarinoista, onnistumisista. Tylsämielisten, kaikestavalittaja-ihmisten puuttumisesta. Toiveikkaiden, innostuneiden ihmisten kohtaamisista. Niiden, joilla voisi olla syytä sylkeä - mutta eivät sitä tee. Mietin, miten onnekas olen kun olen sattumalta syntynyt tänne, jossa on hyvin. Ei tarvitse pelätä. On koti. Koti, jonne on turvallista tulla.





Turhamaisena nautin kotini kamppeista, kipoista, kapoista, kankaista. Väreistä - näkyvistä sekä tuntuvista. Tunnelmasta. Sen mahdollisuuksista. Mitä alkaisi?


Sohvalla sekalainen nippu lukemattomia kirjoja - jotain joka fiilikseen.

Kauneimmat huonekasvimme, jonka joku halusi kierrättää, olisi nyt hyvä avata. Kotini viherkasvit, joita en osaa edes nimetä, kaipaavat hoitoa. Kesästä väsyneitä nuupahtelijoita.

Aavistelen kuitenkin väsyneenä tarttuvani vanhaa Musa-lehteen. Nautin lukiessani keikkakertomuksia, levyarvosteluja aikakaudelta, jonka musiikkia useimmiten kuuntelen.








Kaapissa odottaa muutama kuuntelematon levy. Ovat herkullisia - kuuntelemattomat levyt. Kun ensimmäisen puolen kuunneltuaan kiirehtien kääntää levyn... mitähän täältä...

Tuohon liittyy lapsenomaista malttamatonta intoa ja kihelmöintiä (ja joskus plääh mikä pettymys fiiliksiä).















Levyt ovat kuin kirjat. Voivat onnistuneina kappaleina tarjoilla kauneutta monin tavoin. Luettuna, katseltuna, kuunneltuna.


a garden to nurture and protect







Tai jos soittelisi, harjoittelisi? Olisi niin paljon opittavaa...






Ompelisi? Kaapissa monta projektia, saumoja ilman tikkiä, napinläpiä ilman nappeja.

Hieno tämä uusi tulokas, eikö?

 
Oranssi Royal muutti meille muutama viikko sitten. Ovikello soi raivokkaasti - tavalla, josta tiedän esikoiseni olevan oven takana. "Tereeeee!", kaikui käytävässä. Hymyilevä partasuu poika seisoo porrastasanteella retroviehätys kädessään roikkuen.

"Tää sopii sulle".

Viidentoista minuutin aikana tuo vilkas, kumeaääninen kokkipoika on ehtinyt halata äitinsä, pikkuveljensä, kertoa kajauttaa kotinsa kuulumiset, leikkiä bassolla, hihitellä yksivuotislahjaksi saamiaan muumisarjakuvia, jotka useimmat osaa ulkoa.











 Olen sanonut ennenkin - kerron sen taas. Tuo lapsi saa minutkin hymyilemään, nauttimaan siitä että juuri minä olen hänen äitinsä.













No niin. Kuu loistaa yhä taivaalla, ilta kääntyy yöhön. Olen viettänyt iltani tuumailemalla ja fiilistelemällä mitä kaikkea voisin tehdä.  Tätä voisi kutsua tehokkaaksi tekemättömyydeksi. Tunteja olen työstänyt juttuja päässäni - tekemättä niitä. Yhdestä ajatuksesta viriää toinen... ja kolmas... Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia.

Mahtavaa.


Kerron vielä yhden tarinan. Mekosta, joka jo löysi kodin. Rakastavan,  kauneimman kodin jonka mekkovanhus kenties voi saada. Noista kohtaamisista tuntee läkähtyvänsä rintalastan alla röyhyävään iloon.



Mekko on musta, painava. Muutamine yksityiskohtineen yksinkertainen kaunotar. Kenties sen ompeli viime vuosisadan alkukymmenillä parikymppinen Hilja. Itärajan lähellä, pienehkössä hirsimökissä pärevalossa.  Mallina mekkoon lähikartanon emännän asu, jota tyttö oli ihastellut tilalla piikoessaan.




Kankaan sai isältään. Oli ostanut kaupungissa käydessään. Kömpelösti kerrottu kiitos kodin hoidosta, sisarusten huolehtimisesta, äidin paikan täyttämisestä. Oikeastaan isä oli vaihtanut kankaan, niinkuin usein tuolloin, metsästämiinsä nahkoihin.



Istuikohan Hilja mekossaan sunnuntaisin tällä penkillä... kirkonmiehen puhuessa ihasteli sitä uskomatonta käsityötä, jota maailman suurin puukirkko edusti...





































Asteli vanhaa puulattiaa pitkin, jossa törröttää käsin taottujen valtavien naulojen kannat...







Lämmitteli uunin lämmössä,  jalat painavien helmojen alla... 





Joskus mietin mitä hittoa meni pieleen kun tarvitaan huonojen vaatteiden hautajaisia, paita väärinpäin päiviä jne.

Kansa kasvaa kieroon niin kauan kun kaupan kasvu on päätavoite. Mikä ansa.


Voi, mistä tämä lähti - tavallisen taiasta. Kun muistaisi.




maanantai 21. syyskuuta 2015

Syys

Sävyjä.



 Sateita.




























Silmukoita.

ihan eri paria, silti ovat pari
kahvi ja konjakki, kattila ja kansi
musta ja valkoinen, ylä- ja alamäki
jne











         


diggailisitko hiukan niitäkin jotka
                                                     eivät ole kuin sinä
                                                       ajattele kuin sinä
                                                             syö kuin sinä
                                                                        kuluta 
                                                                    kuuntele
                                                                             lue
                                                
                                                                    kuin sinä
                                                                            sinä
                                                                            sinä
                                                      sinä sinä sinä sinä

                                  ethän sano "mutta entäs minä?"     

(Kääk, taisin provosoitua töissä, valtavaa valitusta, umpimielistä putkipäistä uutisointien yksinkertaistamista, äh... että ärsyttää että ärsyynnyn...)



Vuorokaudessa on jo paljon pimeää aikaa - siis kynttilä-, villasukka-, iisisti sohvalla filtin alla aikaa. Työpäivän jälkeen on (mukamas) väsyneempi ja kas, olosuhteet loppupäivän loikoiluun on otolliset.

Loikoilua olenkin harrastanut. Lattialla. Kaapin vieressä, avointen ovien äärellä.

Rakastuin vanhaan jalkapuoleen. Vinokin se on. "Voiks tonne mennä sisään? Pääseeks fantasiamaailmaan?" innostui juniori. Samansuuntaisia mietin kun ovenkahvaan tartun. Kaapin uudet asukkaat tarjoavat mahtavia trippejä 70-luvulle.

                                                              
                                              
Tämä levy sopii kaappiin - ja kaikkeen. Yes - Fragile.    we are
                                                                           
                                           Roundabout
                                                           pyörii ja pyörii, enkä kyllästy






Uskon, että on olemassa muitakin jotka unohtuvat kuulemaansa näyttäen vähän typerältä. Lauseet jäävät kesken, tekemiset keskeytyvät, sitä vain unohtuu hymyillen huojumaan keskellä salonkia.





Onhan teitä muitakin, onhan?



Levy on niin kaunis, kuunnella sekä katsella. Ollaan samaa vuosikertaa. 
(nää ei niin tärkeät ihanat pikkuasiat kerron pienellä...)







Ja jalkakin on korjattu. Kirja toimii aina.

 

Syksyllä koiranilmojen aikaan kaipaan koiraa. Ikävöin koirakavereitani aina kun käteni jonkun karvatassun turkin tapaa. Mutta olen päättänyt, että tällä hetkellä koirani ovat kehyksissä. Nuo ihanat kolhot konkkelikoivet.




 Mortimer ja kumppanit.



Ja olen vähän syys(tä että en aina edes tiedä)kiukutellut. Kerroin, että Operating Manualissani lukee tämän kaltaisia ohjeita:


En usko sinua kun olet vihainen
hän sanoi

uskalsi ottaa
syliinsä kiukun ja raivon



Kyllikkihän se nuo lausui 70-luvulla. Juuri oikeat sanat, oikeassa järjestyksessä. 

Ja se toimii. 

Suloisen synkkä sametinpehmeä syys - tervetuloa.

(ja odotan jo joulua...)