perjantai 13. maaliskuuta 2015

Risuja, ruusuja ja "Simple human kindness"

Kurkotellaan. Vaikka ylhäällä on harmaata. Kurkotellaan silti. Kevät tulee.


Halkeamia, säröjä.

Maailma alkaa auringonkeltaisesta,
vihertyy, sinertyy, rusottaa - liikut, käännyt
samana kaikissa maisemissa ja kaikissa niissä
muuttuen lakkaamatta. 
(A.T)
 

On pysähtynyttä, harmaata ja hiljaista. Risujen takaa pienen likaisen puron solinaa. Iloinen ääni. Kuulee kun malttaa olla hetken aloillaan, kuunnella, kurkistaa.








Löytyy ääniä, liikettä, sävyjä. Risuröykkiön takana elämää.
  
suojassa? 

Sammal on sotkun keskellä niin vihreää, että tekee mieli koskea, silittää.

Maa on viisas äiti: se ottaa vastaan
lastensa levottomuuden,
painaa ahdistuksemme rintaansa vasten 
lujasti, lempeästi.
Istu neljän lähteeni väliin, ahdistettu,
kerro kaipauksesi ruohoille ja puille.
Lehdet vievät sanaa, ruohot kantavat kauas,
ystävä kuulee kutsun,
saapuu luoksesi, nurmen samettipintaa
astuen niinkuin kauris.

(A.T)



Luonto on uskomaton systeemi.

Kuten me ihmiset. 

Kuten eräs potilaani, 82-vuotias englantilainen herrasmies, entinen opettaja. Astui työhuoneeseeni, otti ruutuhatun päästään, kumarsi kevyesti.

"Hello, I´m Sherlock." ja totisesti, hän oli kuin tuo kuuluisa etsivähahmo "... okay, then I´m your Watson."
 
Näin keskustelumme alkoi. Viiden minuutin aikana ehdimme tarttua oleelliseen - miten uskaltaisimme antaa itsestämme enemmän, hymyillä tuntemattomalle, tervehtiä häntä, oikoa kurtistuneet kulmat. Tuuletella onnistumisia, näyttää onnellisuutta, antaa. Miksi jurotamme? Keskustelua syntyy helpommin huonosti olevista asioista. Tai ainakin puhetta. `Sherlock´ tarttui kulttuurieroon.
Palattuani lomalta, kaksi kollegaani huutelivat hymysuin "voi, kaipasin sua viime viikolla"... "ihanaa kun olet palannut"... "mietin monesti sua". Kiire toki vahvistanut kaipausta, mutta nuo huudahdukset aamulla tuntuivat tavattoman hyvältä.  Ja kyllä, tuulettelevat työtoverini edustavat muita kulttuureja - toinen afrikkalainen, toinen unkarilainen. Muut murahtelivat "moi"... "huomenta".


 Iäkäs opettaja poistuu tervehtien. Palatakseen työhuoneeni ovelle muutaman minuutin kuluttua. Ojentaa kimpun keväisen keltaisia ruusuja.

 "You´re lovely nature. An angel."
Oi oi, kohteliaisuuden vastaanottaminen tuntemattomalta, opettelen - opin. 

Voisiko opettaja adoptoida minut?







Jos joskus on pidellyt kädessään aaltojen hiomaa kiveä niin sen ymmärtää.
Että rakkaudella ihmisen sielun voisi silittää eheäksi.   
(K.K)

    

Hyräilen mielessäni tätä.

Astelen junalta kevein askelin, ei vielä kovin keväisissä kengissä mutta kohta. Harmaa verho väistyi auringon edestä.



Lainoja
Aale Tynni: Vihreys
Katja Kettu: Piippuhylly

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Nainen

Nainen.

Olet kaunis, kiehtova ja ihmeellinen.

Juuri nyt.
Kalpeana.
Sunnuntaiaamuna.
Rispaantuneessa kimonossa. "huomasitko et täs on reikä?"  "joo... saa olla"
Tukka nutturalle nostettuna koska oli takussa.



Sisko taannoin minua Eeva Kilven runolla muistutti.

Lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
"Sinä pieni, urhea nainen,
minä luotan sinuun!"

Muistan. Jos unohdan, peilin alapuolella on vihje.

Olet kaunis, kiehtova ja ihmeellinen.

Olen, olen, olen. Pitkin päivää sitä toitottelen.


Antaa hiusten olla, selvitän takut... ihan kohta. Löydän itsessäni yhä sen tytön, joka avasi äidin tekemät palmikot ja huristeli pikkujopolla tukka hulmuten metsän reunaan neppaamaan. Oli tytöille sopivaa tai ei.


Vapaus olla nainen niin kuin itse haluan. Päivänselvää.

Kun perjantai-iltana istahdin kupposelle ravintolaan yksin. Kirjoittelin taas suklaa suussa kirjeitä. Pöytäseurana tuo kivettynyt kaihokatseinen nainen. Ympärillä viikonlopun alun iloisia ääniä, nauravia kasvoja. En minä eikä uskoakseni kukaan muukaan suonut ajatusta sille, että olin ravintolassa yksin.


Kunnes aloin viime päivien uutisointien siivittämänä ajatella asiaa. Mummoni 40-luvun alussa samoja katuja kävellessään ei olisi voinut eikä varmasti halunnutkaan yksin pujahtaa lasilliselle baariin. Sopimatonta. No, sen vielä jotenkin ymmärtää aikakauteen liittyen. Asiat kehittyvät hitaasti, mutta kehittyvät kuitenkin. Surullista ja sietämätöntä on, että yhä vuonna 2015 voidaan ihmistä kohdella kuin riepua. Naista tai miestä. Tai vain siksi että olet nainen.

Noine ajatuksineni nautin kahvihetkestäni solona vielä enemmän. Nautin kun kävelen kaupungilla iltamyöhään yksin. Ja totta vieköön ärähdän jos joku tunkeutuu haluamattani sosiaaliselle reviirilleni.

Kuljen kaduilla rauhassa, unelmoiden, elämästä iloiten. Ei tarvitse pelätä - ainakaan siksi että olen nainen.

Loma loppui Naistenpäivään, huomenna taas töihin. Juhuu herätyskello, hierarkia ja hitonmoinen hosu, täältä tullaan. Iisisti otan.

"Minulle tasaveroisuus on tärkeintä. En halua etusijoja, en halua että minua suositaan siksi, että olen nainen. Mutta haluan tunnustuksen siitä, että olen ihminen, jolla on kyky tehdä se mitä minun täytyy tehdä, ja on samantekevää, synnyinkö mieheksi vai naiseksi. Sillä tavalla työt tulevat tehdyksi."
(Mary Eugenia Charles, Dominican liittovaltion pääministeri v.1980 - 1995)

Miten asenteiden muutokset on niin hankalia? Mitä puuttuu? Halu muuttua? Miksi se puuttuu? Miksi? Miksi? Miksi?
Paljon kysymyksiä...

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Viestintää vol 2.

Lankapuhelinaikaan ei pomo olisi tavoittanut lomalaista hälyttääkseen muutamaksi päiväksi töihin. Koska en ollut välittänyt sulkea yhteyksiä, touhusin muutaman päivän aikataulutetussa, suoritteita tarkkailevassa, akkreditoidussa, ohjeita pursuavassa työyhteisössä. Virkistävää vaihtelua lomalaiskotteluun. On struktuuri, on ohjeet, kuri ja järjestys. Jos jotain unohtuu, virtuaalinen viestitaulu on niin pirun nopea ettet ehdi sormea enteriltä siirtää kun pomo jo vastaa kysymykseesi. Ja muistuttelee ajoittain kysymättäkin. Bing, bing kuuluu vain ja viestit välkkyvät ruudulla. Oi, niin helppoa. Ja nopeaa, nopeaa, päivä päivältä nopeampaa. Ihan hiivatin tehokasta. Vau... 

Ei sillä etten pitäisi työstäni. Tehokkuus, suoritteiden määrä ei vain sovi mielestäni tärkeimmäksi tavoitteeksi - tässäkään. Kyse on kuitenkin ihmisistä, terveydestä. Hassuinta mitä usein kuulen työssäni on: "Ei minulla ole aikaa odottaa niin kauaa, pitäisi olla jo töissä." No ei tietenkään ole aikaa, ihan naurettava ajatus. Kysehän on vain sinun terveydestäsi. Huolehditaan noista jutuista sitten eläkkeellä - sitten kun on aikaa.

Ilokseni joku on sisustanut työtilaa mieleisekseen. Räjähtänyt autojuliste ilahduttaa pikkupoikia ja vanhoja ukkoja - ja minua. Pikku tauko tuota katsellen, ajatus lentää kesään, hiekkateihin ja hulmuaviin helmoihin...  (ottaiskohan Jeff Beck minut autonrakennusoppiin, Englannin nummille huristelemaan...  voi, haluaisin tuollaisen projektin vaikka en autonrakennuksesta mitään ymmärräkään - mutta ei kai se haittaa.)





No, niin kauan kun en voi ostaa kaupasta perunoita tai maksaa sähkölaskua neulomillani villasukilla, korjatulla mekkovanhuksella tai muulla ´arvotavaralla´, saatan vastata myöntävästi pomon tiedusteluihin työinnokkuudesta loman aikana. Oltiinhan jo toisella lomaviikolla. Ja pidän pomostani.

Taas jatkan hymysuin lomailua, kjäh. Ehkä suljen puhelimen aamuiksi. Ruoto laiskana, mieli villinä loppuviikon aamut venyttelen kissana, "mitähän alkais?" meiningillä. Puuhaa on kaikenlaista, mutta ilman ohjeita ja sen kummempia aikatauluja... aaah.

 Lomapäivinä olen harrastanut verkkaista viestintää. Kirjoitellut kirjeitä, kortteja, lähetellyt pikkupaketteja. Syystä tai muuten vain.

Kaupunkiheimolaisille. 

Muuten vain.


Kuoren sisällä yksi mummuni vanhoista kissakorteista. Nehän oli tarkoitettu lähetettäviksi, iloisiksi tervehdyksiksi. Hölmöä säästää kaikenlaista arkistoiden. Käyttöön ja näkyviin vanhat ihanuudet.



Hääparille.

Onnitellen.



Uskon, ettei ole olemassa ketään joka ei nauttisi tästä - luukusta tipahtaneen kirjeen tai kortin luvusta. Sanoista, jotka on kirjoitettu käsin, sinua ajatellen.


Niinkuin siinä kauniissa laulussa lauletaan

"I write her a letter, just a few short lines..."  
niin pieni riittää kertomaan.


Rakkauskirje.

Maanantai-iltana kun kahvilla Toverissa. Kalenterin välistä löytyy käytetty kirjekuori. Siwasta postimerkki. Tipautan kirjeen oranssiin laatikkoon, jonka kyljessä kerrotaan että mantelisuklaa ja lappuselle kirjoitetut ajatukset ja tunteet vastaanottajasta jatkavat matkaa seuraavana päivänä klo 15.30.


Keskiviikkona näen mielessäni kuinka pitkä hahmo kävelee postilaatikolleen. Ottaa kuoren käteensä, hymyilee. Kävellessään tarkastelee kuorta ja taitaa nauraa. Sillä jo kuoreen on kirjoitettu kertomusta harmaasta talosta, savupiipusta ja avoimesta ikkunasta kuuluvasta progemusiikista.

sain postia
rakkauskirjeen, joka maistui hyvälle
ja se tuntui hyvälle
kiitos

kuuluuhan rakkauskirjeitä kirjoitella läpi elämän?


Olen käyttänyt lomallani myös modernia viestintää. Kirppistelyn jälkeen irlantilaisella päiväkahvilla heimolaisen kanssa. Ihanasti pikkaisen pysähtyneessä pubissa. Piti ilmoittaa aika ja paikka mistä noudetaan. Tästä pidän - ei äänekkäitä puheluita ja selostuksia. Vain kuvaviesti ja kellonaika. Kätevää.

                

Joskus viestit ja taajuudet ovat kohdillaan. Loman aikana kuuntelin pitkästä aikaa päivittäin radiota. Kotonakin keittiöradio olisi taas kiva, ajattelin. Ja dyykkauksen riemujuhlaa - kotiuduttuani roskakatoksessa minua odotti tämä. Kuuluvuus on kyllä vielä kehnohko. Mutta kaunokainen täytyy elvyttää.



lauantai 28. helmikuuta 2015

Lapsi

Se ensimmäinen. Kaksikymmentä vuotta sitten istui vielä tiukasti kainalossa. 
Minä 23-vuotias, lapsi kolmen.


Nykyään kun tavataan kaappaa lapsi minut kainaloonsa. 


23 - 43.


Me muuttajat. Varsinaiset pönöttäjät. Pat ja Mat. Muuttoruljanssin viimeistä säläkuormaa kuskattiin kaksin. Lapsi muutti tunnin ajomatkan päähän - tuntui, että kovin kauas, vaikka onkin asunut jo usean vuoden omillaan. Mutta tuossa lähellä. Perillä morsio vastassa hymyillen. Mukava katsella miten kauniisti poika kohtelee nuorikkoaan. Vaikka näyttääkin tänäpäivänä aika partapummilta. Mutta sisällä sama hellä ja herkkä hertta.



Rakkautta on.... (muistattehan sen 70-luvun Kim Casalin ´Love is...´ sarjan)
... viettää päivä esikoisen kanssa, viihtyä yhä yhdessä 23 vuoden jälkeen.
...nauraa hänen näsäsoundilla heitettyjä juttuja täyteen ahdetussa autossa... "Ajattele miltä näytettäis jos roudattais nää intialaisittain - sellasella yhen hengen lavakotterolla, kamat jesarilla katolle teipattuna..."
... huomata pojan kykenevän käsittämättömään tyyneyteen kun minua alkoi jo muuttoroudailu irvistyttää. "Stuffii riittää, stuffii riittää..." viheltelit rauhassa. 


"Huh, nyt alkaa olla tarve tankata", sanoin. "Haen sulle ruokaa", ilmoittaa lapsi. Pysähdytään kaupalle, poika käy ostoksilla. Jatketaan matkaa ja kuskille syötetään lohileipää ja salaattia, kivennäisvettä päälle. Nyt tajuan, että todellakin - äidin ja lapsen suhde on muuttunut. Huolehtiminen on vastavuoroista, nyt lapsen saa antaa huolehtia minustakin. Vau. Aika mahtavaa. 
Tunnen itseni kuitenkin myös aika vanhaksi. Paitsi mieleltäni. Mitä, enää vain noin puolet jäljellä? Hups, aika rientää.


"Sinä nukuit. Oli talo hiljainen. Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen", me puhuttiin toisillemme." 
(K. Helakisa)

Tuli.

Esikoinen yökylässä monen vuoden jälkeen. Oli pakko tallentaa.



lauantai 14. helmikuuta 2015

Loma

Luen, luon, lepään ja lojun.

Lomaresepti. Sillä aikaa kun juniori hiihtelee ja narraa kaloja landella, aion toteuttaa tuota vaativaa listaa.


Loman tärkeät pinot. Kirjapinot. Kirjeitä ja muita mielestäni kauniita asioita. (Oho, ei yhtään varsinaista satukirjaa...). Mukana myös nippu tuttavan tuotosta, jonka lupasin esilukea. Tyyny- ja vilttipinot. Puhumattakaan lomapaikan levypinoista.



Luon. Silmukoita.

Flunssan jälkeisen luomistilan tuloksena syntyi jämälangoista lenkkilapanen. Siis yksi. Toivottavasti lomani aikana joraava kettu saa kumppanin. Kirjoneuletekniikkani kaipaa yhä hiomista. "Ai ohjeessa sanottiin.. no en lukenut, ruksasin vain kuvion ruutupaperille...".Näin syntyy joraavia metsäneläimiä :).



























Hyviä ajatuksia. Kirjaan muistiin. Näitä tallennusvihkosia hauska lukea myöhemmin.



 Tulevaisuutta. Kun rakentelee seinäkalenterin sivuja itse, tuntuu kuin tulevat kuukaudet olisivat enemmän omissa käsissä. Olen jo elokuun kimpussa, loma luokoon loppuvuoden.

Kalenterin teko ollut huippuhauskaa. Kuvien valinta, sen yhteys kuukauteen - voi naurua. Tuunattuja kalentereita olen harrastanut aiemminkin, mutta nyt olen lopullisesti siirtynyt ´omaan tuotantoon´.




Lepään.


 Lämmössä, kyljessä, lattialla lojuen.




keskiviikko 4. helmikuuta 2015

´Kevätkuiskaus´ - kirjoja, kapinaa ja karvahattu



Viikko sitten kävin kaupungissa. Oli jotenkin erilaista. Meni tovi kunnes tajusin - kadut olivat aivan kuivat, loskattomat, jäättömät. Noin vain. Aurinko paistoi, ihmiset kulkivat hymyssä suin, käänsivät kasvonsa kohti valoa. 

Muutokseen tarvitaan niin vähän.



Liityin iloisiin kaupunkilaisiin, kurvailin tutut puodit. Kotimatkalla käsilaukussa oli sekalaista kampetta - kirjoja, korvakorut, punk-levy (27 vuotta kasassa ollut pumppu oli julkaissut ensilevyn - ei voi olla ostamatta!) ja karvahattu. Takapenkillä jalkalamppu.



Eli mitä tein sinä iltana - kuuntelin punkkia karvahattu päässä. Luin runoja lintulampun alla.








Punkissa sanoma on sekavuudessaan selkeä - enkä voi olla pitämättä tuosta levyn sisältä löytyvästä paperista. A4 täynnä jyrkkää tekstiä, bändin historiaa ja maanpäällistä manifestia 2014.  



Tuli mieleeni kuvasarja, joka meni suunnilleen näin:

´Kuka haluaa muutosta?´ - kaikki huutaa jeeeee! 
´Kuka haluaa muuttua?´- harveneva jengi tuijottelee varpaitaan.

Virkistävää tutustua nykymusiikkiin.


Vanhoillisuutta ´kevät´päivässä edusti toimintani juniorin kanssa. Ruokakauppaa, suutaria, kirjastoa, apteekkia. Niitä tavallisia arkijuttuja, mutta viihdytään niissä yhdessä. Välillä ollaan kuin vanha pariskunta:
"Haen vielä kaupasta inkivääriä".
"Etkö juuri toissapäivänä sitä ostanut...".
"Söin ne jo".
"Hmmmph".


Kevätkuiskaus katosi vuorokaudessa. Loskan seassa olen jo kohta viikon aamuisin junalle loikkinut.
Joten taas sisätiloissa hiukan sisäänpäin kääntyneenä (hiukan?). Talven turvakaukalossa on omat ihanuutensa. Ajatuksissa kun hiukan kaivelee.


Avattuja vanhoja lukkoja. Oi rohkeus!




Verigreippiä, aurinko lautasella. Juuri nyt niin hyvää.




Palasin musiikissa tuttuun aikakauteen. Pitkästä aikaa kuuntelin Pink Floydin ´The Wall´-levyä. Ja jäin siihen jumiin. Size 3 pyörii ympäri uudestaan ja uudestaan, kauneutta tulvii kaiuttimista. 

"Hey you! Out there in the cold
Getting lonely, getting old, can you feel me"




"Hey you! Don´t tell me there´s no hope at all
Together we stand, divided we fall."




Huoleton huolettomuus. Kun nuttu saa roikkua rauhassa ovennaulassa. Kunnes joku tarvitsee sitä - joskus. Kun kirja saa olla hyllyssä ylösalaisin. Siinä kohtaa mihin joku sen jätti. Nurinpäin. (Tai mikä on oikein ja mikä nurin?)





 Niin viehättävä kuin kevätkuiskaus olikin, talvi saa puolestani jatkua. Koska vielä on luistelematta. Ja haa, tämä karvahattu on mahtava. Sweet 70´s.




Karvahattu Frida marinasta, lamppu Moonkista, kirjat ja cd Vihreältä Planeetalta.




lauantai 24. tammikuuta 2015

Kauris


Olen horoskoopiltani kauris. Tapaninpäivänä syntynyt, aamuyöstä. Pimeään joulun aikaan. Ihmekös että pidän mustasta, hämärästä. Joulusta, sen tuoksuista.



 Olen yleensä hiukan hämmentynyt kohdatessani ihmisiä, jotka kysyvät liki tuntemattomiltakin jo kolmannessa lauseessa "mikä olet horoskoopiltasi?" Kummallinen kysymys minusta. Ehkä siksi etten ole ollut horoskooppimerkeistä kiinnostunut.

Uteliaisuus on tosin herännyt. Sillä melkein aina tuohon tiedusteluun vastatessani, kysyjä näyttää epäuskoiselta. Kasvoillaan niitä ´täääähh´, ´no et voi olla tosissasi´, ´en olisi osannut kuvitellakaan´ -ilmeitä.

Siis tonkimaan minkälainen kauriin pitäisi olla. (Sopii kyllä että poikkean valtavirrasta, olla siellä marginaalissa. Ei kuitenkaan punakynällä.)



(Kaulakorut by Mine Güngör Art. Minulla seinäkoristeena. )

Kauris on kuulemma...

sitkeä ja kestävä
vakava ja kurinalainen
kärsivällinen, varovainen, erittäin käytännöllinen
vastuuntuntoinen
hänellä on korkeat moraalikäsitykset ja kypsä ajatusmaailma

no, onhan nuo ihan okei, periaatteessa hyviä ominaisuuksia, 
mutta kuulostaa vielä aika kuivalta tyypiltä...


Tosin olen se tyyppi, joka herää aamuviideltä vapaapäivänään. Neulomaan, luurit päässä lattialla istuen. Koska lapasten tilaaja on pakkassäällä ilman hanskoja. Sanoi olevansa mielummin ilman kunnes saa nämä omilta tuntuvat, hänelle tehdyt. Ja sanoi toista sovittaessaan "olen jo näihin rakastunut". Mitä muuta voi kuin laittaa tuulemaan. (kurinalainen, käytännöllinen, vastuuntuntoinen?)



Juniori totesi herätessään kummastelematta "ai sä oot jo siinä". Tottunut äitinsä aamuvariaatioihin.


Kauris on... 

konservatiivinen

joissain asioissa joo-o

kulturelli, janoaa kauneutta

kauneutta - kyllä kiitos

säästäväinen, joskus rahan käyttäminen on niin vastenmielistä, että elää miltei puutteessa

hah, rahan käyttö on helppoa kuin mikä, mutta sen tienaaminen yli tarpeen tienaamisen vuoksi 
- se on silkkaa elämän tuhlausta


Tämä horoskooppimaailmahan on mielenkiintoista. 


Kotiini on viime aikoina ilmaantunut kauriita sinne tänne. Pidän niistä. Ne saavat hymyilemään, niihin on fiilis ja kuulkaahan... minusta tuntuu että olen kauris. Koikkelehdin kivikkoisilla poluilla, hömelönä hyppelen välillä sinne tänne sivuun. Varmajalkainen joka voi vapista. Vakava hepsankeikka. Paketti vastakohtaisuuksia. Ihme miksaus. Se marginaalikauris. 

Rakastunut itseensä uudelleen.


Who do you love -taulu oli menossa peilin viereen. Kehotin (käskin) junioriakin lukemaan taulun tekstin aina ennen kuin kurkkaa peiliin. Diggailen nyt itseäni ja tuota tyttö ja kauris -taulua niin paljon, että teksti jäikin pöydälle, kuvan kumppaniksi.


Laulelen tämän kaunisäänisen miehen mukana.       



Black is the colour of my true love's hair,
Her lips are like some roses fair,

She's the sweetest smile, And

the gentlest hands,

I love the ground, Whereon she stands.


(Maria, olit oikeassa - kuva on niin mun, kiitos :) )



Näytänkö kauriilta? 





Eilen näytin kantojuhdalta.





Pakkanen, illan pimeys ja katulamput ovat kivoja. Paljon varjoja, ihania varjoja. Joillekin ja jossain pimeys on ymmärrettävästi vain synkkää pimeää. Minulle juuri nyt, tänään, tässä hetkessä pimeys on kauniita varjoja, syttyviä ja sammuvia valoja, sävyjä.



Miltä kaurisnainen näyttää?

tummat, poikkeuksellisen kauniit silmät, katse aistillinen ja kiehtova
uuh, sopii...

yleensä tumma, runsas tukka

sellainen hevosenhäntä... vaikkakin nyt aika pätkä

näyttää aina menestyneeltä (vaikka ei olisikaan)

plääh... so far away from me

kultakoruja, neutraali tweedtakki, klassinen jakkupuku

vanhoja isoja koruja, nahkahousut, korkeat korot... tai hamehippinä... miten milloinkin, 
mutta EI KOSKAAN kultakoruissa ja neutraaleissa tweedeissä

laatutietoinen

kyllä - itseni ikäiset ja omatekemät vaatteet 
ovat varsin laadukkaita :)


tyyli klassinen, bisnespukeutumista mukaileva housupuku tai vastaava, harvemmin keekoilee minissä

höpö höpö, nahkamini on mainio vaate


Voi, noita määritelmiä ja kuvauksia kauriista on vaikka kuinka. Täytynee palata vielä myöhemmin. Hiukan opiskella alaa.



Oikeasti näytän tältä... 

(tai siis tänään, huomenna saattaa olla jotain muuta)

..velmuilevalta pipopäältä, joka ei juuri viihdy kuvattavana...
toooosi tyylikäs... huomaathan klassisen menestyjän, haaah hah ha...



... ja hymyilevältä haaveilija hölmöltä. Viime viikoina useinkin.




Ilmenee sellaista vaaleanpunaista hattarafiilistä.

Voiko ihminen tuntua läheiseltä ja etäiseltä, vieraalta ja tutulta samanaikaisesti? Voi.

Palaathan kuitenkin maailmalta pian?