perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.



 

maanantai 26. syyskuuta 2016

Herkuttelua

Hillitön herkutteluviikonloppu! Rock'n rollia, omena-asioita, sushia, simpukoita ja muita mereneläviä. Taajuusihmisiä, perhepäivällinen, pojat, miniä, minä ja mies. Sunnuntai-illalla jälkiruoaksi vielä 70's musiikkia livenä purkutuomion saaneen ostoskeskuksen jäähyväiskonsertissa.

Olin eilen illalla jo sangen kylläinen.


Viikonlopun herkuista ihan ykkönen: 'Ison Kiven Tuorepuristettu Omenamehu'. Työryhmässä oli lauantaiaamuna minä ja juniori. Olen varsin ihastunut vanhaan mehupuristimeen. Siihen metelöivään, rumahkoon mötikkään joka tiskipöydällä mylvien ja täristen valuttaa hanastaan ihaninta syysjuomaa ikinä.



"Hauska viikonloppu", totesi juniori.

Niin oli.

Olin kuitenkin varsin tyytyväinen kun tänä aamuna muut lähtivät töihin tai kouluun ja minä sain loikkia vapaapäiväläisenä metsään. Muutama tunti haahuilua teki tehtävänsä. Yksinhiihtelijä oli saanut annoksensa. Palatessani heinäpellon poikki taivas näytti hauskalta.

"Rajansa kaikella", tuntui sanovan.



"Samaa mieltä", vastasin.


Tein metsäreissun tuliaisista puolukkapuuroa. Herkkua sekin.

Kolikon kaksi puolta. Tarvitsen se molemmat.


torstai 15. syyskuuta 2016

Syyssatuja, muutama särökin

Syksyn hittilistaa:


Omenat.

Sellaisenaan, soseena, mehuna. Miten vain.






Metsä.

Hatun alle kaahaa hirvikärpästen lisäksi sadut ja sen sovitukset.

Iloinen perhe.





Ullakon tuhkimo.



 Myrkylliset sisarukset.




Vahveroyhteisö piiloutuneena.  
Kuuluu kikatusta.


'

Suojassa.

Kaunis luonnon helmimatto. Yhdessä versiossa matto oli ullakon hentovarren kyynelistä kahdeksanjalkaisen Kutoja-Kertun neuloma taidonnäyte. Mutta nyt ei ollut surutarinan hetki. Siis kastehelmimatto.





Hiljaisuus.

Metsäretkelläni puhelin soi. Himpun harmistuneena vastaan liki kuiskaten.

en voi nyt oikein puhua, olen metsässä
?... okei... (?)




Laulu, jonka kertosäe jää nonstoppina soimaan arkistoon. Sitä laulaa mukana, eikä metsässä ole enää niin hiljaista.


sano että aina kun öisin sataa
ne on enkelit kun
pesee linnunrataa 

paljonko on väliä tosiasioilla
rannoilla 
näin autioilla

näillä tuulen puolen kallioilla 






Hittilistaa voisi jatkaa vielä pitkään. Tässä vuodenajassa, kauniissa lakastumisessa on paljon.

Kuten pimenevät illat, jolloin pyöräillessä on hyvä laittaa sormikkaat käsiin, huivi kaulaan - ja lamppu kuntoon. Ja hiljentää vauhtia.



Kuperkeikka pimeällä hiekkatiellä ja ennestään tärähtänyt pääni saa uuden tällin. Leuka tulee saamaan uuden arven, mieltä tapahtuma pitää merkillisesti vaijerein maassa.

Viikon matalapaineelle oli annettava potku takalistoon, paras painella ihmisten pariin, joukkoon jossa muutama sata samoista sävelistä pitävä hymyillen hyräilee, laulaa, musiikista huojuu.

Hieman väkinäisesti hymyillen teippaan kolhiutuneen leuan, piirrän silmiini muutaman viivan, sudin poskille punan.



Kaapissa on jo pitkään käyttöönottoa odotellut eräs kenkäpari, nyt on sopiva hetki. Saanko esitellä - 'Handmade by Clarks', ikä en osaa kertoa.

Voi juku, nämä ovat omiaan kohentamaan kolhiintuneen koontoa.



Käsissäni on pyörinyt useita herraskenkäpareja kotiutumatta. Matalakantaiset pikkukengät eivät ole tuntuneet omilta. Suuri jalkani on tuntunut näyttävän valtavalta kanootilta. Nilkkaa paleltaa, missä varsi, missä korko?

Kengät jalassa on hyvin pukeutunut, arvokas olo. Ei kallis, vaan tuntuu arvokkaalta. Ja jalkakin näyttää varteensa sopivan kokoiselta.

Ajatuksissani pyyhälsin jo Lontoon kaduilla.



Suuntaan kulttuurivajeen ja kolhujen korjausretkeni Korjaamon Vaunusaliin. Kaksi tuntia reilu 40 vuotta sitten tehtyä musiikkia hyvällä tunnelmalla höystettynä - oi oi. Kotimatkalla raitiovaunussa naurattaa Oopperalta kyytiin tulleen hopeahapsisen tyyliherran ja lippalakkinuorisojoukon spontaani lauluesitys. Junnu Vainiota.


Kolistelulla lienee merkityksensä, herkistyy itsestäänselvyyksille, arjelle, pieni ilo kasvaa suureksi juhlaksi.

Omenapino. Luonto. Laulu. Hetken hiljaisuus. Kiireettömyys. Tai vaikka kengät.



lauantai 27. elokuuta 2016

Phalaenopsis

Ajattelin sanoa tänään jotain kaunista.

Phalaenopsis.





Muutti meille juuri. Nyt sitä hellin, halailen.



Juttelen sille, ihan läheltä. Huulilla liki hipaisen sen kukkalehtiä. Ihmeissäni istun lattiamatolla. Miten suuri merkitys kukalla lopulta onkaan.

Hassua on elämä.







maanantai 22. elokuuta 2016

Loman jälkeen

Aamuvarhainen. Kello hiukan yli kuuden. Elokuun puoliväli, aamuaurinko puiden latvoissa.



Lämpömittari näyttää 6 C°. Kävelen junalle, matkalla töihin. Ihana kirpeä aamu, sormikkaat tarpeen.







Kesän vapauden, aikatauluttomuuden, ruoka- ja juomajuhlien, valvottujen öiden, pitkään nukuttujen aamujen, reppu selkään, suunta sinne minne jalat vievät- päivien jälkeen tuntuu järkevältä astella taas aamuarkea, syödä lounas lounasaikaan, neuvoa, palvella, kuunnella, neuvotella, suunnitella, noudattaa aikatauluja.

Ja reilun viikon jälkeen olen valmis tuuttaamaan. Istun työhuoneessani, mieleen hiipii tuttu tunne - en kuulu tänne. Kollegat tuskailevat kahdenkymmenen vuoden päässä olevaa pientä eläkettään, miten sinne asti jaksaa jne. Ympärilläni on joukko ohjeriippuvaisiksi ja aloittekyvyttömiksi muuttuneita, epävarmoja, tyytymättömiä ihmisiä. Tuntevat olevansa työpaikkansa vankeja vailla mahdollisuutta. Miten hitossa näin on käynyt? Kriittistä kehittävää keskustelua, ideointia esimiesten kanssa ei jakseta käydä. Toimitaan miettimättä ohjeiden, niiden huonojenkin mukaan. Nuristaan, lopulta rähjätään. "Ei se mitään auta", "ihan turha tuosta on sanoa" on yleisiä vastauksia jos muutoksen mahdollisuudesta yrittää puhua. Siitä miten itse voit vaikuttaa työhösi.

Se on surullista. Ja väsyttävää.

Olen tehnyt työhöni vaikuttavia 'siirtoja', aioin tehdä tulevaisuudessakin. Täytyy hypätä pois mukavuusalueelta ja kurkata sen 'toimi järkevästi'- laatikon ulkopuolelle, pois 'pitää' alueelta. (Jaa, olenkohan siinä laatikossa koskaan ollutkaan...) Ja olla valmis köyhyyteen.

Luopuminen. Asioista, esineistä, ihmisistä jotka jonkin ajan kuluttua eivät olekaan enää 'pakko olla' asioita. Muuttuvat 'joskus on kiva' jutuiksi tai täysin tarpeettomiksi. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut? käy joskus mielessä.

No, arkiraamien muokkaaminen on työn alla. Työkenkä ei kiristä kun narut on omissa käsissä. Hyvinvointiini eniten vaikuttava tekijä - narut omissa käsissä.

Sään säätönaruihin eivät keinoni näytä tepsivän. Kuinka kävikään - kahtena viimeisenä aamuna mittarissa näyttää taas yli kahdenkymmenen!



Olen jo iloinnut muutamista kirpeistä aamuista (sukkahousuista hameen alla, saappaista, villasukista, sormikkaista), lätäköistä, tuulista, pilvipeitteistä, ukkosista, siitä kun yht'äkkiä taivas tummuu, katto avaruuteen kuulostaa repeävän kun ukkonen paukkuu niin että korvissa soi. Syksy, ihana syksy. En minäkään ihastele kolmen viikon yhtämittaista sadejaksoa, jatkuvaa harmautta. Mutta pidän muutoksesta. Pimeydestä, hämärästä. Siitä kun luonto siirtyy lepotilaan. Vihje?


Se että työ ja harrastusasiat ovat aivan eri genreä tuntuu toimivalta perjantaina. Vapaa tuntuu enemmän vapaalta ainakin näin pitkän lomajakson jälkeen.

"Mitäs aiot viikonloppuna?" kysyttiin.
"En mitään. Luen. Kun silmät väsyvät, kuuntelen."

Lasi kylmää olutta, kirja ja vallaton mielikuvitus seuranani sujahdin sohvatyynyjen sekaan.

 

nyt se lakkaa

tulee harvinainen ja pyhä kuollut hetki
hiljaisuuden ihme 
iltakukkujien ja aamuvirkkujen välissä



Tiedättehän sen hetken yössä kun kukkujatkin jo nukkuvat, kun on aivan hiljaista?

 
Niin hiljaisuus lankeaa yöstä tähän kaupunkiin, 
lyhyttäkin lyhyempi hiljaisuus, kuin aavistus 
sydämenlyöntien välissä, kuin pimeys silmää räpäytettäessä. 
Tämä salainen hetki koittaa aina, odottamaton seisahdus 
kahden vaiheille, kun yksi päivä jätetään taakse ja uusi alkaa.


Jonin tiheätunnelmaisen romaanin kanssa vietetyn illan ja yön jälkeisen aamun ulkoiluosoite määräytyi lämpötilalukeman ohjaamana - niemennokkaan, tuuleen, kalliolle.

 







Kerroksia, uurteita, kelottuneita käkkänöitä.

Yhtä ihania joka kerta.







 Ja hiljaisuus, vain tuuli puhuu. Lauseet, sanotut sanat se hajottaa puuskillaan hiljaisuutta käskien. 

Siellä istumme, minä, poika ja sisko. 
















lauantai 30. heinäkuuta 2016

Päättäväisyyttä

Eilen kirpputorilta kirjahyllyyni muutti Kyllikki Villan 'Elämän korkea keskipäivä'. Vaikuttaa minun kirjalta, ajattelin kun sitä selailin. Samalla kaupunkireissulla vietin muutaman tunnin sushin, Asahin ja sielunsyvyyksiltään kanssani stemmaavan soulsiskon seurassa ja kotiuduttuani olin täysin samoissa tunnelmissa kirjan takakannen tekstin kanssa.


Yksi tuntee elävänsä kun henki kulkee, toinen kun kokee, rientää, ehtii, saavuttaa mahdollisimman paljon. Siinä välissä tapoja ja tuntoja monia.

Olen se tyyppi joka voi fiilistellä asioita niitä kuitenkaan varsinaisesti kokematta. Olen se joka voi tunteja ajatella juttuja, varioida tapahtumakulkuja. Välttämättä näitä ajatuksiani en koskaan lähde toteuttamaan.

Mutta ne ovat siellä. Ajatukset, suunnitelmat, haaveet.

'Laiska siinä selittelee', tuntuu synkempi minäni kuiskivan. Höpö höpö, vastaan itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina toteuttaa, tehokkaasti tuottaa. Olen oman elämäni suuri kapellimestari ja heilutan tahtipuikkoa vaikka orkesteri ei aina seuraisikaan tai ole edes samassa salissa.

Aika onneton aasinsilta mutta nyt olen ponnistellut toteuttaakseni yhden suunnitelman. "Ei jaksa", "ei huvita" lausahdukset eivät tänään ole sallittuja, vaan nyt päätin toimia. Lompakkoni on samaa mieltä. Ylimääräiset myyntiin. Niin tylsää kuin onkin, eläminen vaatii myös valuuttaa.

Vaatehuoneestani on varkain muodostunut jos joskus käytän tai oi oi, tämä kaunotar täytyy pelastaa, löytää sille 'pari' -vaatteiden varasto. Ajattelin siellä olevan muutaman ylimääräisen, mutta rekki täyttyi nopeasti.

Rekki... niin. Se olikin päättäväistä toimintaa minulta. Nimittäin vaaterekin hankkiminen huomista myyntitapahtumaa varten. Ennestään omistan yhden, mutta se on hiukan liian suuri ja painava ja sijaitsee tällä hetkellä kesäkodissa siskon kanssa tehtyjen kirpputoripäivien jäljilta. Siis Ikeaan ostamaan se edullinen, kevyt malli jonka voi bussissa kiikuttaa kätevästi niputettuna myyntitapahtumaan. Lauantai-iltapäivänä Ikeassa, olihan kokemus. Esikoinen oli oiva opas, suoriuduimme vartissa ulos täydestä marketista.



Samanlaista soundia löytyi keittiöstä... ja kenkähyllyltä... laukkunaulakosta... Onpas ylimääräistä, astioita ja asusteita joita en olekaan kokenut omikseni. 




Nyt koti-inventaario on tehty, kamppeet kasattu. Muutama odottaa vielä silitystä, plankkausta tai pölyhuiskua. Pakkaus ja nukutaan yön yli. Tarkoituksenani on huomenna huristaa bussilla kuorman kanssa Kansallismuseon vintagetapahtumaan, viettää mukava päivä aurinkoisessa pienellä tuulenvireellä höystetyssä säässä kauniissa ympäristössä hyvien tyyppien keskellä hiukan tienatenkin. 

Olen jo mielestäni hurjasti tehnyt ajattelun lisäksi, etten juurikaan itseäni soimaa jos aamulla käännänkin kylkeä ja jätän myyntipuuhat tuonnemmaksi.

Jestas mitä reippautta.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Huolettomia kesäpäiviä

Täydellinen ajankäytön suunnittelemattomuus on vienyt lomalaisen mukanaan. Päivät ovat rakentuneet miten milloinkin. Aamulla herään kun ruotoni ja pääkoppani tuntuvat riittävästi levänneeltä. Aamutakissa hiippaan pihan poikki postilaatikolle, napsin kirsikan suuhuni, muutaman karviaisen kaveriksi. Luen päivän lehteä aamiaispöydässä, toinen vieressä kääntelee sivuja.




Tai noustuani otan pöydältä omenan, hyppään polkupyörän selkään ja polkaisen metsään. Kori kädessä haahuilen tunteja metsässä, palattuani valmistamme päivän aterian. Keltavahveromuhennosta ja mustikka-vadelmarahkaa jälkiruoaksi.

Joskus mietin mahdollisuutta elää kesästä syksyyn mahdollisimman omavaraisesti. Viljellä, kalastaa, marjastaa ja sienestää.


 


















Kyläilimme Inkoon saaristossa.

Vanhan laiturin nokassa ongella istuessa tulee tuumailtua monenmoista. Taivas on tuona päivänä sopivasti pilviharson verhoama, tuulee kevyesti. On aamu, jolloin villasukat voivat olla shortsien kaverina.

"Harmi nyt ettei aurinko paista kun tulitte."
"Näin on hyvä." 



Jos ennusteen mukaan päivästä on tulossa kuuma, lähden retkilleni jo varhain. Palatessani mustikkametsästä kello on puoli kymmenen aamulla ja aamukastetta helmeilee yhä niityn korsilla. Aurinko kuitenkin alkaa jo tuntua liian kuumalta olkapäilläni. Edelläni polkua pitkin lentelee perhonen, toinenkin. Keisarinviitta Argynnis paphia ja neitoperhonen Nymphalis io. Perhosten hauras hento olemus, levoton poukkoileva lentotyyli on lumoavaa katseltavaa. 






 Neitoperhonen ja kaveri. Kaunotar ja kiiltävähaarniskainen, lienee turilas. Kultakuorianen Cetonia aurata ?






Päiväkuumuuden vietän varjossa tai sisätiloissa, kirppareilla, kierrätyskeskuksissa. Hallimaisissa tiloissa, joissa huonekorkeutta riittää eikä paahde pääse iholle. Iloitsen lapsenomaisesti pienistä tarpeellisista löydöistäni.





Toven Nukkekaappi 1e? Olihan se jo hyllyssä mutta ei kansipaperillisena ensipainoksena, joten... Kehyslaukku ei ehkä ole juttuni mutta eihän sitä kokeilematta tiedä. Olen viime aikoina yllättänyt itseni käyttämällä myös pikkulaukkuja vaikka aika usein sujahtavatkin loppujen lopuksi mukana kulkevaan kangaskassiin. Postikortti Henri Matissen maalauksesta The Italian Woman (1916) oli selvä tapaus, ei pohdintaa tarvitsenko vai en. Nyt kortti kehyksissä ja tämän tekstin päästyä bittiavaruuteen on taulu jo seinällä.




 







Auringon laskiessa lähelle puidenlatvoja otan taas korin ja poljen marjaan. Ilta vadelmarinteessä kumisaappaissa ja puuvillamekossa. Saunalöylyt. Hämärtyneessä myöhäisillassa pihakeinussa popsin hiilloksella paahdettuja kasviksia. Nukkumaan kun huvittaa.

Vielä on lomaa jäljellä, säätelen rytmiä arkisemmaksi tuonnempana.


Vastapainoksi maaseutupäiville huristimme eilen kaupunkiin. Espalla kuuntelimme jazzia, ravintolassa söimme röyhkeästi säästäväisten lähiruokapäivien jälkeen neljan ruokalajin päivällisen, jota sulattelimme kuumilla kaduilla kävellen.

Piston


Liki viikon aion vuoropäivin suhailla lande-kaupunki akselilla. Sopii. Vaihtelu virkistää, tuo kulunut sanonta. Niin totta.

Hei, nyt sataa. Hyvä. Sienet näytti jo hiukan janoisilta.